Normatiivista vapaamielisyyttä?
Alkusanat 1/2002

Sari Maamies

Normatiivista vapaamielisyyttä?

Lähes totuutena esitetään usein, että puhe- ja kirjakieli ovat Suomessa loitontuneet toisistaan liian kauas eikä kirjoitetun kielen normeja enää hallita. Todisteena luetellaan lehdistä löytyneitä yksittäisiä puhekielisyyksiä. Koska niitä lehdissä on, olisi kirjakielen normeja muutettava. Äärimmilleen vietynä tämä näkemys esiintyi taannoin eräässä sanomalehden mielipidekirjoituksessa, jossa ehdotettiin kirjakieleen laajaa ”normatiivista vapaamielisyyttä”. Tämä tarkoittaisi sitä, että kirjoittaja voisi valita tilanteen mukaan esimerkiksi sellaisista rakenteista kuin tytöt tulee ja tytöt tulevat tai autoni, mun autoni, mun auto. Kirjoittajan oma ”valistunut arvio” kielenkäyttötilanteen asettamista vaatimuksista ratkaisisi kulloinkin käytettävän muodon. Kielenhuoltajien tehtävä olisi toimia neuvojina silloin, kun kielenkäyttäjä on epävarma tilanteeseen sopivasta muodosta.

Tällaisen ehdotuksen tekijä ei tunne kielenhuollon arkea ja toisaalta asettaa kielenkäyttäjille ja kielenhuoltajille ylivoimaisen tehtävän. Kielineuvonnan kokemukset kertovat, että nekin tapaukset, joissa normitettu yleiskieli nykyisellään tarjoaa kirjoittajalle valinnanmahdollisuuksia, aiheuttavat epätietoisuutta ja kysymyksiä. Palveluita vai palveluja, tulla tehtyä vai tehdyksi, TV vai tv: kaikki eivät kykene valitsemaan – tai eivät edes halua valita – tällaistenkaan yksinkertaisilta tuntuvien vaihtoehtojen välillä.

Yksi vakiintuneen kirjakielen etuja on juuri se, että järjestelmän säännöt ovat yleisesti tunnetut ja tarvittaessa tarkistettavissa. Vapaus on kaunis ajatus, mutta liiallisena se muuttuu epävarmuudeksi. Jos kaikki on tilanteen mukaan muuttuvaa ja sopeutuvaa, kirjoittaminen käy tuskalliseksi. Kielenhuollon kohde, kirjoitettu asiaproosa, on suunniteltua, eikä se ole sidoksissa aikaan eikä paikkaan; se on siis tyystin toisenlaista luonteeltaan kuin arkiyhteyksien puhuttu kieli. Suunnittelun helpottamiseksi tarvitaan rajoja: mitä enemmän vaihtoehtoja on tarjolla, sitä vaikeampaa suunnittelu on. – Kun nykyisin keskustellaan siitäkin, kannattaako Suomessa kirjoittaa suomeksi esimerkiksi tieteen tuloksista, on hyvä muistaa, että jos ei ole selvää käsitystä oman kielensä normeista, on ehkä lopulta helpompi siirtyä johonkin toiseen kieleen. Vieraasta kielestä osataan tavallisesti vain yksi muoto, yleiskieli, ja kun sen normit on tarpeeksi hyvin omaksuttu, kieli voi tuntua helpolta. Jos kirjoittajalle on tarjolla ilmaisuväline, jossa oikea ja väärä ovat selvästi tiedossa, miksi käyttää aikaa miettien äidinkielensä vivahteita ja niiden soveltamista tilanteittain?

Yhden yhteisen kielimuodon, yleiskielen, merkitys on tullut yhä tärkeämmäksi tilanteessa, jossa suomalaisten kielellinen todellisuus on monimuotoisempi ja kirjavampi kuin ehkä koskaan ennen. Alueellinen, tilanteinen ja yksilöllinen kielen vaihtelu on suurta; saman puhujan valikoimaan kuuluvat yhteyden mukaan niin mun auto, mun autoni kuin autoni. Yleiskielestä on näin tullut todellinen kaikkien kieli, sillä se on ainoa kielimuoto, joka on kaikille suomea puhuville yhteinen.

Tietynlainen konservatiivisuus, pysyvyys yli ajan ja paikan rajojen, on yleiskielen perusidea. Tekstin on oltava ymmärrettävissä vielä kymmenien tai satojenkin vuosien päästä. Tämä pysyvyys on toki joustavaa; normit eivät ole kiveen hakattuja, vaan niiden on seurattava kielen kehitystä. Normien muutos on kuitenkin varovaista ja hidasta, ja sen on perustuttava tutkittuun tietoon ”oikeiden” ja ”väärien” muotojen yleisyyssuhteesta ja käyttötavoista.

Yleiskielen ja vapaiden tyylilajien rajankäynti on jatkuvaa ja mielipiteitä jakavaa. Koska yleiskielen normeista joudutaan tekemään tietoisia päätöksiä, voidaan normien onnistuneisuudesta olla erimielisiä. Rakentavassa sävyssä käyty keskustelu onkin tarpeellista. Ilman jonkinlaista kielenhuoltoa ja normien asettamista ei kuitenkaan ole mahdollista säilyttää yhteistä yleiskieltä.

Sari Maamies