Norjan kielimuotojen nimitykset
Artikkeli 1/1983

Olli Nuutinen

Norjan kielimuotojen nimitykset

Norjassa on kaksi virallista kielimuotoa, bokmål ja nynorsk. Näiden lisäksi esiintyvät Norjan kielioloista puhuttaessa nimitykset samnorsk, riksmål ja landsmål. Suomen kieleen näistä ei ole vakiinnutettu virallisia nimityksiä.

Jotta eri kielimuodoille voitaisiin perustellusti vahvistaa viralliset nimet, on syytä tuntea Norjan nykyisen kielitilanteen tausta. Seuraava selvitys perustuu pääosin Einar Haugenin teokseen Riksspråk og folkemål; norsk språkpolitikk i det 20. århundrede (Oslo 1968).

Norja kuului Tanskan yhteyteen noin 400 vuotta, vuoteen 1814. Yhteinen pääkaupunki oli Kööpenhamina ja yhteinen kirjakieli tanska. Kieliasia ei ollut ongelmallinen: kirjakieltä käytettiin virallisissa yhteyksissä ja harvalukuisen sivistyneistön kirjallisuuden kielenä. Kieli oli hyvin saksalaisvoittoista, ja sen voi sanoa olleen lähes yhtä kaukana tanskan kansankielestä kuin norjan murteista. Vasta kansallisuuspyrkimysten voimistuessa kieliasia sai merkitystä, niin Tanskassa kuin Norjassakin. Tanskassa pidettiin tärkeänä vapautumista saksan vaikutuksesta, ja kun Norja liitettiin Ruotsiin, Norjassa alkoi kielen norjalaistaminen.

1800-luvun alussa Norjan kielitilanne oli lyhyesti kuvattuna seuraava: 1. Pieni maahan muuttaneiden virkamiesten ja kauppiaiden joukko puhui tanskaa. Tanskaa puhuttiin myös teatterissa, jossa tanskalaiset näyttelijät olivat etusijalla. 2. Norjalaissyntyiset papit ja virkamiehet puhuivat kirjatanskaa, mutta äänsivät sitä norjalaisittain. Näin yrittivät puhua myös koulujen opettajat. 3. Päivittäisessä kanssakäymisessään sivistyneistö käytti puheessaan aineksia sekä tanskasta että kansanmurteista. 4. Kaupungeissa käsityöläiset ja työläiset puhuivat paikallisia kieliä, jotka olivat lähellä kansanmurteita. 5. Maanviljelijät ja kalastajat puhuivat paikallismurteita. Äärimmäisyyksien – näyttämötanskan ja kansanmurteiden – välinen ero oli suuri.

1800-luvun alkupuolella norja alkoi kehittää omia kirjoitus- ja ääntämisnormejaan vanhan kirjakielen pohjalta. Huomattavin kielenuudistaja oli Knud Knudsen, joka pyrki normittamaan ja määrittelemään sivistyneistön puhekieltä. Tätä hän kutsui nimellä byfolkets talesprog, kaupunkilaisten puhekieli. Myöhemmin hän antoi sille nimen den landsgyldige norske uttale, koko maassa kelvollinen norjan ääntämys. Hän muokkasi tanskalaista perinnettä ottamalla mukaan puhekielen muotoja. Tavoitteena oli kielen vähittäinen muuttaminen norjan suuntaan.

Toinen kielenuudistuksen merkkihenkilö oli Ivar Aasen. Hänen perusnäkemyksensä oli ajan huomioon ottaen vallankumouksellinen: murteet edustivat oikeaa kieltä. Hän kehitti kansanmurteiden pohjalta uuden kirjakielen, jota hän kutsui yksinkertaisesti vain ”norjaksi”. Yleensä hänen kielimuodostaan käytettiin nimitystä landsmål, joka johti ajatukset sekä koko maahan että maaseutuun.

Landsmål oli 1800-luvulla kauan lähinnä runoilijoiden ja vähälukuisten norjalaisuusintoilijoiden kieli, mutta vähä vähältä se saavutti yhä enemmän jalansijaa. Se sai sitä enemmän merkitystä, mitä enemmän Norja halusi kehittyä itsenäiseksi kulttuurialueekseen. Landsmålin kannattajat eivät halunneet kielellisestikään enää olla vain Tanskan provinssi. 1880-luvulla siitä tuli opettajainvalmistuslaitosten oppiaine, ja vuonna 1892 koulujen johtokunnat saivat oikeuden päättää, mitä kielimuotoa oppilaiden tuli käyttää kirjallisissa töissään. Samalla kaikkien oppilaiden tuli opiskella myös toista kielimuotoa pääkielimuodon lisäksi. Kieli sai virallisen aseman.

Uutta kielimuotoa vastaan tuli odotetusti vastareaktio. Vanhalla kielimuodolla ei ollut samanlaisia intomielisiä kannattajia kuin uudella, eikä sillä edes ollut selkeää nimeä. Virallisesti sitä kutsuttiin tavalliseksi kirjakieleksi, det almindelige Bogsprog, mutta vastustajat kutsuivat sitä norja-tanskaksi tai tanska-norjaksi (norsk-dansk tai dansk-norsk). Puolestapuhujat väittivät, että kieli oli täyttä norjaa: ääntämys oli norjalaista ja norja oli vaikuttanut sanastoon. Monet olivat sitä mieltä, että keinotekoinen landsmål oli riittämätön ja sopimaton kulttuurikieleksi. Esimerkiksi Björnstjerne Björnson oli aluksi lansdmålin kannattaja, mutta siirtyi sitten puhumaan vanhan kielimuodon puolesta. Hän loi tälle kielimuodolle nimen Rigsmaal, valtakunnankieli, saksan Reichssprache-sanan mallin mukaan. Saksassa tällä sanalla tarkoitettiin yläsaksalaista kirjoitetun ja puhutun kielen standardia, jonka hallitus oli määrännyt koko valtakunnan yhteiseksi kielimuodoksi.

Riksmål-nimityksestä muodostui kannattajajoukkoja yhdistävä tekijä. Tästä kielestä tuli tehdä koko valtakunnan yhteinen kieli. Kielimuoto uudistettiin ja norjalaistettiin. Monien toiveena oli päästä kaikille yhteiseen kielimuotoon, samnorskiin. Rintamalinjat olivat jo kuitenkin vakiintuneet ja jäykistyneet. Etenkin ensimmäisen maailmansodan jälkeen kielikysymys poliittistui. Bokmål on leimautunut konservatiivien kieleksi, nynorsk yhdistyy tällä hetkellä radikaaliuteen, vasemmistolaisuuteen ja maanläheisyyteen.

Kielten virallisilla nimityksillä oli tärkeä osuus kielikiistassa. Nykyiset nimitykset vahvistettiin 1920-luvulla. Vuonna 1928 uudistettiin opettajakoulutusta, ja siinä yhteydessä oli tarpeen ottaa kantaa myös kielimuotojen nimiin. Vanhassa laissa käytössä olivat olleet nimitykset landsmål ja det almindelige Bogmål. Ehdotettiin, että jälkimmäinen lyhennettäisiin käytännöllisemmäksi bokmåliksi. Asiasta ei oltu yksimielisiä. Osa päättävän komitean jäsenistä halusi hylätä bokmålin ja ottaa tilalle riksmålin. Osa ei halunnut kumpaakaan vaan ehdotti, että kieliä kutsuttaisiin selvästi vain tanskaksi ja norjaksi, mikä ilmoittaisi selvästi niiden alkuperän.

Lopulta päädyttiin kompromissiin, joka ei tyydyttänyt ketään: jokseenkin tuntematon ja harhaanjohtava bokmål tuli riksmålin sijaan ja landsmål korvattiin kompromissinimellä nynorsk. Riksmål ja landsmål väistyivät näin virallisesta käytöstä. Voitto oli kuitenkin Pyrrhoksen voitto: nimet ovat olleet harhaanjohtavia ja monella tapaa huonoina pidettyjä.

Tällä hetkellä Norjassa bokmål on ylivoimaisen enemmistön kielimuoto. Nynorskilla on kuitenkin virallinen asema ja hyvin vahvasti asemiaan puolustava kannattajajoukko. Pragmaattisimmat kannattavat kompromissia: olisi vahvistettava yhteisnormit, päästävä yhteisnorjalaiseen kirjakieleen. Tavoitteena on siis samnorsk.

Suomenkielisessä kirjallisuudessa on käytetty Norjan kielimuodoista yleensä suoria käännöksiä tai pitempiä selityksiä: valtakunnankieli, maankieli, (Norjan) kirjakieli, uusnorja. Näistä bokmålin vastineena käytetty kirjakieli on epäonnistunut. Suomalainen ymmärtää käsitteen kirjakieli puhekielen vastakohdaksi. Norjan kirjakieli uusnorjan vastakohtana on hämäännyttävä ja sekaannuksia aiheuttava taustoja tuntemattomalle. Uusnorjakin on kirjakieli.

Mielestäni bokmålin sopivin suomenkielinen vastine olisi kirjanorja. Näin saataisiin tasaveroisempi pari kirjanorja – uusnorja. Myös samnorsk-sanan suora käännös yhteisnorja liittyisi näihin hyvin.

Nimityksillä riksmål ja landsmål on merkitystä vain historiallisina käsitteinä. Niistä käytetyt suorat käännökset valtakunnankieli ja maankieli ovat varmaankin sopivia.

Ehdotan Suomen kielen lautakunnalle seuraavia termejä vahvistettaviksi Norjan kielimuotojen suomenkielisiksi nimiksi:

bokmäl – kirjanorja
nynorsk – uusnorja
samnorsk – yhteisnorja
riksmäl – valtakunnankieli
landsmäl – maankieli

Olli Nuutinen
filosofian tohtori

Suomen kielen lautakunta käsitteli kokouksessaan 28. helmikuuta 1983 edellä olevaa alustusta ja yhtyi sen suosituksiin.

Olli Nuutinen