Nimipohdintoja kaksikielisestä kunnasta
Artikkeli 2/1996

Sirkka Paikkala

Nimipohdintoja kaksikielisestä kunnasta

Artikkelin kirjoittaja erikoistutkija Sirkka Paikkala on nimistönsuunnittelun ja ‑huollon asiantuntija. Hän työskentelee Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen nimistöyksikössä. Aiemmassa työssään Espoon kaupungin nimistönsuunnittelijana hän on törmännyt myös sellaisiin nimistön erityiskysymyksiin, joita syntyy kaksikielisillä alueilla. Tämä kirjoitus on aiemmin julkaistu ruotsiksi Språkbrukissa 4/1995.

Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen ruotsin kielen osaston paikannimiasiantuntija tohtori Peter Slotte on nostanut artikkeleissaan Vägnamn på två språk (Språkbruk 2/1995) ja Ortnamnsproblem i våra bygder (Budkavlen 1992) esiin monia tärkeitä seikkoja, joita kaksikielisen alueen kadunnimien suunnittelijat joutuvat kohtaamaan. Ne koskevat sekä nimien oikeinkirjoitusta että perinteisen nimistön asemaa uusia tiennimiä muodostettaessa. Eniten pulmia aiheuttanee kaksikielisyyden vaatimus — milloin nimiä on syytä kääntää, milloin taas niitä ei pidä kääntää. Slotten kirjoitukset tulevat tarpeeseen, sillä nimistönsuunnittelun periaatekysymyksiä ei ole kovin paljon käsitelty. Lisäksi käytäntöä on hallinnut kahtiajakoisuus: nimistöä koskevissa kirjoituksissa suomenkieliset ovat yleensä käsitelleet suomalaisia nimiä, ruotsinkieliset ruotsalaisia. Harvemmin ovat esillä olleet tilanteet, joissa on samanaikaisesti otettava huomioon molemmat puolet.

Virallisesti kaksikielisen kunnan, Espoon, nimistötyössä mukana olleena haluaisin tuoda keskusteluun lisää käytännön näkökulmaa erityisesti uudisnimien nimenantoperiaatteiden kannalta. Kaava- ja haja-asutusalueiden nimeämisessä ovat lähtökohtana — yleisesti hyväksyttyjen nimeämisperiaatteiden mukaisesti — ensisijaisesti vanhat paikannimet. Vasta sitten, kun vanhaa nimistöä ei ole riittävästi tai se on liian samankaltaista jo muun kunnassa käyttöön otetun nimistön kanssa, turvaudutaan aihepiirien mukaiseen nimeämiseen. Aihepiirit valitaan paikallisen historian perusteella tai assosioidaan jonkin jo olemassa olevan nimen ympärille. Aihepiirinimeämisen syynä on aina nimien todellinen tarve, sillä yhteen kaavaan saatetaan tarvita jopa 40—60 erilaista nimeä.

Kääntämisen yleisperiaate

Slotte esittää, että sellaisia perinteisiä nimiä, joilla ei ole virallista tai epävirallista vastinetta toisella kielellä, ei tarvitse eikä pidäkään suomentaa tai ruotsintaa tiennimen vuoksi (1995: 6) ja että periaatteessa riittää, kun nimeen lisätty jälkiosa (tie/vägen ym.) on molemmilla kielillä. Hän korostaa, että vain tyypillisiä, vapaasti muodostettuja uudisnimiä, jotka ovat tavallisia kaupunkien nimistönsuunnittelussa, voidaan luoda käyttäen molempien kielien sanoja synonyymisesti (esimerkiksi Kuusipolku – Granstigen). Korrekteina esimerkkeinä hän mainitsee mm. nimet Tikanojas konsthem (taiteenkeräilijä Frithiof Tikanojan mukaan), Lillträskvägen – Lillträskintie ja Korsnäsvägen – Korsnäsintie. Sen sijaan tuomittavia ja harhaanjohtavia olisivat sellaiset käännösnimet kuin Långvikeniin johtava ”Pitkälahdentie”, Riihimäen kaupunkiin johtava ”Ribackavägen” tai Pohjanmaan Korsnäsiin johtava ”Ristiniementie”.

Tuohon ei ole huomauttamista. On aivan paikallaan kantaa huolta perinteisten paikannimien säilymisestä ja niiden antamasta historiakuvasta. Nimiä ei tosiaan tarvitse eikä usein pidäkään kaavamaisesti kääntää, kuten Slotte varoittaa. Espoossa tätä periaatetta on noudatettu mm. siten, että vanhastaan suomenkielisen Pohjois-Espoon tiennimiksi on annettu sellaisia nimiä kuin Kalajärventie – Kalajärvivägen ja Lakistontie – Lakistovägen. Rannikon ruotsalaisalueiden nimiä taas ovat esimerkiksi Sävasundintie – Sävasundsvägen ja Staffanintie – Staffansvägen (saarennimestä Staffan). Varhaisten nimilautakuntien ja toimikuntien ajoilta tosin löytyy muunkin tyyppisiä ratkaisuja, monet kiireisissä nimeämistilanteissa (esimerkiksi postinumerouudistuksen vaatimuksesta 1974) tehtyjä.

Kaupunki- ja asukasrakenteen vaikutus

Slotten selkeäksi ja yksinkertaiseksi muodostama ohje tuntuu luontuvan parhaiten alueille, joiden nimistö, käyttäjäkunta ja aluerakenne ovat enimmäkseen vakiintuneita ja vain vähäisten muutosten alaisia. Suuri osa kaksikielisistä kunnista onkin sellaisia, että Slotten esittämä ohjeisto sopii niihin sellaisenaan.

Hyvää tarkoittavista käännöksistä voi koitua hankalia seurauksia tiheämminkin asutuilla alueilla tapauksissa, joissa nimi on selvästi vakiintunut yleiseen käyttöön joko suomen- tai ruotsinkielisenä. Esimerkiksi vuonna 1950 Espoossa alulle pannun kylännimien suomalaistamisen yhteydessä muokattiin nimestä Gumböle suomeen Kumpyöli ja Bodomista Puotinen. Seuraavalla vuosikymmenellä ne vahvistettiin kylännimien virallisiksi suomalaisasuiksi ja sittemmin virallisiksi kaupunginosien nimiksi. Vastaavasti annettiin tiennimet Kumpyölintie – Gumbölevägen ja Puotistentie – Bodomvägen. Teiden suomalaiset nimet eivät koskaan kunnolla vakiintuneet, ja jatkuvaa kritiikkiä kohtasivat myös väännöksiksi moititut kaupunginosien nimet: Kumpyöliä suomenkieliset asukkaat ovat pitäneet vaikeana ääntää ja muutenkin kummajaisena, ja Puotisesta taas on aina kysytty: ”Missä se on?” Asukkaiden anomuksesta teiden suomalaisiksi nimiksi tulivatkin Gumbölentie ja Bodomintie, ja vuonna 1995 kaupunginosien virallisiksi nimiksi korjattiin yksinomaiset asut Gumböle ja Bodom. Molemmat kieliryhmät huokasivat helpotuksesta. Nämä nimet olivat jo vakiintuneita, alueella laajalti tunnettuja, ja lisäksi niiden säilymistä tuki Gumbölen ja Bodomin kartanoiden olemassaolo.

Oma lukunsa ovat myös merkitykseltään hämärtyneet nimet, joita kadunmies ei edes kykene kääntämään. Vanhan pellonnimen mukaan annettu nimi Hösmärintie – Hösmärvägen toimii hyvin, ja vasta satojen vuosien takaiset asiakirjat voivat kertoa, millainen on saattanut olla lähtömuoto tai alkuperäinen sisältö (1555 Hässmyr, 1699 Hästmyråkern, 1755 Hösmyr).

Jos sen sijaan kaavoitetaan asumisen ja elämisen mahdollisuuksia suurelle ihmisjoukolle alueella, johon useimmilla ei ennestään ole kotiseutusidoksia, ohjetta ei voi – eikä ehkä pidäkään – soveltaa mekaanisesti. Tämä koskee erityisesti viljelysnimistöön ja muuhun tavallisesti pienen käyttäjäpiirin tuntemaan nimistöön pohjautuvaa kaavanimeämistä. Jos pienpaikkojen nimiä ei voisi kääntää, törmättäisiin väestöltään kaksikielisen alueen nimiä suunniteltaessa seuraaviin ongelmiin:

a) Ensinnäkin jouduttaisiin luomaan keinotekoisia ryhmänimiä silloin, kun vanhat paikannimet ovat vain yksikielisiä. Kääntämättä jättäminen ei välttämättä ole paras keino, sillä silloin on vaarana, ettei perinteistä nimistöä voi käyttää ollenkaan. Ilman kadunnimien tukea nämä vanhat nimet voivat kadota tyystin. Näin käy erityisen helposti juuri viljelysten ja muiden pienpaikkojen nimille. Pellot ja niityt alkavat jo muutenkin olla katoavaa kansanperinnettä, ja jos ne vielä jäävät uudisrakentamisen alle, ei nimiä kauan muisteta.

b) Toiseksi jouduttaisiin luomaan nimistöä, joka voi olla, ainakin osaksi, toisen kieliryhmän edustajan kannalta kankeaa ja vaikeakäyttöistä ja monille vierastakin, jos sisältöä ei ymmärrä, ”vaikka tavallaan pitäisi”. Sillä vaikka nimi on nimi, on käyttäjällä usein tarve mieltää se jollain lailla tai jopa selittää sitä ainakin silloin, jos nimi muistuttaa jotain tuttua sanaa. Jos nimi on sisällöltään läpinäkyvä, asukkaat yleensä automaattisesti kääntävät sen niin kuin kaksikielisissä yhteisöissä on vanhastaankin tehty silloin, kun se on luontevasti onnistunut. Etenkin pienpaikkojen nimissä (Riihipelto – Riåker, Myllylampi – Kvarnträsk jne.) on paljon niin appellatiivissävytteistä ainesta, etteivät käyttäjät edes aina miellä niitä erisnimiksi. Kielitaitoisimmat ovat valinneet puheessaan nimimuodon keskustelukumppanin kielen mukaan. Espoossa on myös esimerkiksi kolme suurehkoa järveä, jotka tunnetaan nimillä Pitkäjärvi ja Långträsk. Nämä nimet ovat vanhoja, ja niiden ”käännösvastineen” antoaikaa on vaikea edes jäljittää.

Yksi käytännön tapaus: Espoon Röylässä asukkaat halusivat hiljattain tielleen osoitenimen. Lähellä oli mäennimi Ängesbacken ja niitynnimi Västerängen, jonka perusteella ehdotettiin nimeä Länsiniityntie – Västerängsvägen (nimeä Västerängintie he eivät halunneet). Asukkaat pitivät kuitenkin tutumpana nimeä Ängesbacken ja halusivat siihen perustuvan nimen Niittymäentie, ruotsiksi Ängesbacksvägen. Koska vastaavantyyppisiä nimiä on Espoon Niittykummussa, valittiin lopulta lyhempi Niittymäki – Ängesbacken. Mäen ruotsinkielinen nimi siis säilyy ruotsinkielisessä kadunnimessä, suomenkielisessä se on käännetty. – Tai asukkaat itse asiassa käänsivät sen nimenvalintatilanteessa, siten kuin entisaikain Espoon kaksikielisessä yhteisössä olisi mitä ilmeisimmin tehty. Näin saatiin osoitteesta toimiva ja käyttökelpoinen. Itse mäen nimeä ei kuitenkaan käännetty.

Kompromisseja?

Käytännön tilanteet näyttävät pakottavan siihen, että olisi löydettävä kultainen keskitie. Pelisääntöjä tarvitaan, mutta niistä on osattava myös joustaa, ja kutakin tapausta olisi hyvä voida pysähtyä ehkä vielä kerran miettimään.

Henkilönnimien kääntämisestä lienee useimmilla paikkakunnilla päästy; ne on alettu jo ymmärtää kiinteästi kantajaansa liittyviksi. Ajatuskoe esimerkiksi oman nimen ”kääntämisestä” jollekin toiselle kielelle tuo hyvin esiin puuhan mahdottomuuden.

Myös asutusnimet ovat tavallisesti yksiselitteisiä, virallisiin rekistereihin vietyjä. Talojen, torppien ja kartanoiden nimien on syytä näkyä tiennimissä sellaisinaan, vain siten voimme tietää juuri niitä tarkoitetun.

Esimerkiksi Svidibackan tilalle vievä tie ei enää nykyään saisi nimeä Huhtamäentie, vaan se olisi suomenkielisille Svidibackantie. Vakiintuneena tiennimenä se saa kumminkin säilyä kertomassa aikansa käytännöstä. Entiselle ja vielä hyvin muistetulle Norrkullan torpalle vievä pieni tieosuus voi olla pelkkä Norrkulla, sama muoto siis niin suomen- kuin ruotsinkieliseenkin käyttöön. Viereinen mäkeä nouseva tie on Norrkullanmäki – Norrkullabacken. Vastaavasti, asukkaiden pyynnöstä, annettiin hiljan Pohjois-Espooseen tiennimi Hankalahti. Se johtaa samannimiselle tilalle, ja tien käyttäjiä ovat tilan asukkaat. Eri asia luonnollisesti on, jos epäviralliset toisen kielen variantit ovat vakiintuneita. Esimerkiksi Esbo gård on suomalaispuheessa vanhastaan Espoonkartano, Backby gård, Pakankylänkartano sekä pelkkä Pakpyy.

Rekisteritilojen nimissä on paljon myös niitä, jotka ovat jääneet pelkkään rekisterikäyttöön. Tilojen nimiä ei tunne kukaan muu kuin omistaja. Samanaikaisen palstoituksen yhteydessä niiden nimet ovat voineet saada oman aihepiirinsä, josta voi löytyä esimerkiksi sarja kreikkalaisia jumalattaria, metsänväkeä tai maastotermejä eli melkein mitä tahansa. Näistäkin nimistä saattaa joskus joutua nostamaan aineistoa tiennimiin, ja niistä voi tulla onnistuneitakin. Koska näiden tonttien nimet eivät ole koskaan palvelleet osoitekäyttöä eikä niitä juuri tunneta, ei niiden ”kääntämisestäkään” osoitteiden tarpeisiin liene haittaa.

Miten sitten menetellä luonto- ja viljelysnimien yhteydessä? Jos kansankielistä vastinetta ei ole molemmissa kielissä, voisi ehkä soveltaa seuraavaa käytäntöä: aktiivisessa, vakiintuneessa käytössä olevia nimiä, joilla on selvä opastava funktio, ei käännetä tiennimeä muodostettaessa. Tällaisilla nimillä tarkoitan mm. huomattavien luonnonkohteiden kuten suurten mäkien ja laajalti tunnettujen soiden nimiä sekä vesistönimiä, joiden nimet ovat tutut molemmille kieliryhmille.

Sen sijaan sellaisten pienempien maastokohteiden ja viljelysten nimiä, jotka esiintyvät vain vanhoissa kartoissa tai ovat muuten vaarassa kokonaan hävitä, on voitava elvyttää nykykäyttöön myös kääntämällä, jos niiden sisältö on selvä (esimerkiksi Silkesängen – Silkkiniitty Tapiolassa).

En osaa pitää aina pahana sitäkään, että toisenkielinen vastine on nuori eikä vastaa nimen ”alkuperäistä” sisältöä. Merellisen Espoon Kopplokobben, Högkopplan, Träskkopplan, Malmkopplan ja Hamnkopplan ‑nimisistä saarista koostuva Kopplorna sai 1930-luvulla saarille tulleelta radiotoimittaja ja kirjailija Reino Hirvisepältä alias R. W. Palmrothilta suomalaisen nimen Koppelosaaret. Saarten luonnosta ja samalla nimen synnystä kertoo itse nimenantaja eloisasti Sommarö-Seuran vuosikirjassa 1972–73 artikkelissaan Koppeloita koluamassa (s. 19):

Seudun rikas eläinmaailma toi vaihtelua jokapäiväiseen elämän rytmiin, eikä varmastikaan ole sattuma, että esimerkiksi allekirjoittaneen ensimmäisten askelten juurelta Malmkopplonissa lehahti ryminällä lentoon äiti-koppelo, antaen samalla aiheen tämän saaren suomenkieliselle nimitykselle.

Nimitys Koppelosaaret, joskus lyhyemmin Koppelot, näyttää vakiintuneen saarten suomenkieliseksi nimeksi viimeistään 1970-luvulla, vaikka sitä ei ole virallisiin karttoihin otettukaan. Asukkaat ovat koppelolaisia. Asukkaiden järjestöksi perustettiin 1978 Koppelosaarten hoitotoimikunta – Kopplornas förvaltningskommité. Saarten uudella nimellä ei tosin ole mitään tekemistä kantanimen sisällön kanssa, onpahan vain äänteellinen assosiaatio (voisi myös sanoa: on äänteellisestikin helposti yhdistettävissä alkuperäiseen nimeen), eikä nimenantajakaan muuta väitä. Koppelosaari-ratkaisun ymmärtää, kun yrittää taivuttaa ruotsinkielistä Kopplorna-nimeä suomen taivutussijoissa ja vertaa sitä Koppelosaarten helppouteen tältä osin. Toisaalta Espoon saaristossa on nimiä, jotka toimivat hyvin yksikielisinä (Pentala, Herrö), mutta on myös niitä, joille myöhempi aika on tuonut parin (Sommarö – Suvisaaristo; Stora Lövö – Iso Lehtisaari; Lövöarna – Lehtisaaret).

Erilaisten hankaluuksien väistämiseksi lienevät monet muutkin maailman kielikontaktialueiden nimet saaneet variantteja niin oppimattomalta kansalta kuin oppineemmaltakin väeltä. – Elävät nimet elävät: ne voivat vaihtua, muuntua ja saada rinnakkaismuotoja. Käytön kannalta nuori nimi ei ole vanhempaa arvottomampi. Ja joskus ne nuoretkin vanhenevat.

Nimen tehtävänä on paikantaa kohde. Nimeä on myös oltava helppo käyttää, ja aikansa kulttuurisia arvoja se sisältää väkisinkin. Silti sen ei tarvitse olla orjallinen kopio joskus aiemmin käytössä olleesta nimestä. Maassamme on runsaasti esimerkkejä paikannimistä, jotka ovat aikojen saatossa muuntuneet alkuperäisestä ja toimivat silti hyvin. Nimistönsuunnittelijan ja ‑huoltajan tehtävä ei mielestäni olekaan palauttaa nimeä etymologisesti oikeille raiteilleen, eikä tiennimellekään tarvitse asettaa vaativampaa tehtävää kuin vanhoille paikannimille. Nehän paljastavat salansa vain niille, jotka osaavat oikein nähdä ja kysyä, ja silti jokaiselle jää vielä omat tulkintavivahteensa. Sen, mikä historia sitten kuhunkin tiennimeen sisältyvällä paikannimellä on, voi jättää nimihistorioitsijalle. Hänen tehtävänsä on tutkijana selvittää, kuinka vanhaa ainesta nimeen on käytetty, ja kertoa tuon vanhan nimen vaiheista ja mahdollisesti sen alkuperästäkin. Hänen tehtävänsä on kuvata myös nimien erilaisia kerrostumia, vanhoja ja nuoria, tasapuolisesti ja arvottamatta.

Perinteiset paikannimet ovat elävää kulttuuria vain niin kauan kuin ne ovat osa arkipäiväämme. Nimet eivät ole koskaan eläneet erillään yhteiskunnasta vaan ovat syntyneet siihen, täyttämään jonkin tarpeen. Niinpä nimien suojelu ei yksin riitä, niitä pitää myös voida käyttää. Tärkeää on, että ne ovat riittävästi näkyvissä, jotta kiinnostuneet voivat ruveta ottamaan niistä tarkemmin selvää.

Nimistönsuunnittelu ja ajan henki

Ihmisen toiminta, asenteet ja arvot ovat aikasidonnaisia. Tämä näkyy myös nimistönsuunnittelussa: esimerkiksi kun Espoosta 1950-luvulla tuli virallisesti kaksikielinen ja 1960-luvulla vahvasti suomenkielisen enemmistön kunta, kohdistuivat alueellisen rakennemuutoksen seuraukset myös kielikysymyksiin. Ruotsalaisia kylännimiä ja saaristonimiä vaadittiin suomalaistettaviksi, ja kylännimet suomalaistettiinkin. Joillekin jouduttiin muodostamaan tyystin uusi nimivastine, esimerkiksi Bodomille olivat vaihtoehtoina Puotinen, Majala ja Putu. Alan korkeimmat suomenkieliset asiantuntijaelimet antoivat tuolloin lausuntoja sopivista suomalaisista nimistä. Itse suomalaistamista ei kyseenalaistettu edes tapauskohtaisesti.

Asenne on ymmärrettävä. Niin on käynyt muuallakin maailmassa ja varmasti käy vastakin, kun suuret väkimäärät liikkuvat. Joudutaan tekemään hallinnollisia nimiratkaisuja kiireestikin eikä aina hallitusti. Ideologiatkin vaikuttavat. Näyttäisi siltä, että omassa maassamme tilanne on edellisvuosikymmenistä sikäli muuttunut, että osataan kuunnella jo eri osapuolia. Yhteistyö edellyttää kuitenkin kompromisseja. 50–60-lukujen rakennemuutoksen ja suurten muuttoaaltojen jälkeen asuminen on ainakin toistaiseksi vakiintunut ja kielellinen šokki vähintään lieventynyt. Esimerkkinä tästä voisi mainita vaikka Helsingin Sanomien pikku-uutisen 29.12.1991:

Espoo haluaa karttaa väkinäisiä suomennoksia

Espoo luopuu mahdollisuuksiensa mukaan paikannimistön keinotekoisista suomennoksista. Kaupunginhallitus on kehottanut kaupunkisuunnitteluviraston nimistötoimikuntaa tekemään uudet ohjeet, joiden mukaan vakiintuneet nimet pidetään ennallaan kielestä riippumatta. Vastaisuudessa aiotaan välttää Gumböle – Kumpyöli-nimihirvitykset, jotka eivät istu kenenkään suuhun. Asia ajankohtaistui taas kerran, kun Matinkylän Itäisen rantatien asukkaat ryhtyivät kapinaan. Rantatien osapätkästä oli tulossa Hämärniementie. Hämärniemeä ei koskaan ole ollut, kylläkin Blindudd.

Mainittakoon, että kyseinen Hämärniemi – Blindudd on aikansa lapsi, 1970-luvun nimitoimikuntien perua; nimi oli jatkanut elämäänsä alueen kaavan pitkäkestoisissa käsittelyissä.

Linjanvetoa

Toimintaohjeiksi voisi ehkä hahmotella joitakin yleisluonteisia periaatteita, joihin voisi soveltaa viime vuosina niin paljon puhutun kestävän kehityksen ajatuksia:

Kehitetään ja ylläpidetään ihmisten tarpeita tyydyttävää, kulttuuriarvot huomioon ottavaa, viihtyisyyttä lisäävää, hyvin toimivaa ja joustavaa, monipuolista nimistöä, jossa myös ajallisen kerrostuneisuuden annetaan näkyä. Muutetaan nimistöä asukkaiden pyynnöstä tai uusien liikennejärjestelyjen takia vain silloin, kun edellä mainitut seikat eivät toteudu. Jos uusia nimiä tarvitaan alueille, joissa on asukkaita jo ennestään, etsitään sopivat ratkaisut yhteistyössä käyttäjien kanssa, eli ratkaisevaa on yhteys ihmisiin. Huolehditaan siitä, että uudet nimet ovat käyttökelpoisia (helppoja muistaa, ääntää ja kirjoittaa) ja niiden kirjoitusasut vastaavat nykyisiä oikeinkirjoitusnormeja. Ja lopulta lienee muistettava, että niin kunnat kuin niiden asukkaatkin eroavat toisistaan, joten täysin yhdenmukaisia ratkaisuja ei ehkä ole.

Myös yksityiskohtaisia, konkreettisia menettelytapa- ja nimistönhuolto-ohjeita tarvitaan suunnassa pysymiseksi. Jokapäiväisen elämän tuomien uusien haasteiden ja vaikutteiden vuoksi niitäkin joutuu välistä tarkentamaan ja arvioimaan uudelleen. Ehkä voisimme nimistön ”suojelun” sijasta siirtyä vähitellen puhumaan nimiperintömme vaalimisesta, nimien muuttumisenkin hyväksyen.
Sirkka Paikkala

Sisällysluettelo 2/1996