Nimiä ja ihmisiä
Artikkeli 1/1999

Sari Maamies

Nimiä ja ihmisiä

Yritykset ja yhteisöt ovat viime vuosina muuttaneet nimiään ahkerasti. Uudet nimet ovat tuskin jättäneet kylmäksi ketään, mutta olemme hiljaa sopeutuneet muuttuneeseen ympäristöömme: lehtien otsikoissa, katujen varsilla, talojen katoilla, torien ja aukioiden reunoilla meitä tervehtivät nyt saman muotin mukaan luodut itat, iat ja umit: meritat, aktiat, teliat, fortumit, talentumit ja lukuisat muut.

Nimet ovat merkittäviä, koska ne kuuluvat kaikille. Ilman nimiä emme tule toimeen. Ne näkyvät ja kuuluvat kaikkialla, vetoavat tunteisiin ja herättävät mielleyhtymiä, myönteisiä tai kielteisiä. Kuluneen vuosikymmenen nimitrendejä tarkastellessa tuntuukin osuvalta, että tänä vuonna vietettävien Euroopan rakennusperintöpäivien teemaksi on Suomessa valittu paikannimet. Nimistön kulttuurisesta merkityksestä kirjoitetaan tässä Kielikellon numerossa laajasti.

Nimet kantavat mukanaan alueen historiaa, kertovat meitä ennen eläneistä ihmisistä ja heidän maailmastaan. Kun vanha nimi muutetaan uudeksi, katkaistaan yhteys menneeseen, ja uusia nimiä annettaessa taas pohjustetaan tulevaa historiaa. Nimenantajan tehtävä on sen vuoksi vaativa ja vastuullinen, ja hänen pitäisi myös ymmärtää vastuunsa. Nimiasioista samoin kuin yllättävän monista muistakin kielellisistä asioista tehdään jatkuvasti päätöksiä virastoissa, kuntien päätöksentekoelimissä ja yritysten johtoryhmissä. Päätöksenteon tueksi tarvitaan kielellistä yleissivistystä, tietoa ja ymmärrystä mm. siitä, millainen nimi on hyvä, toimiva ja käyttökelpoinen.

Äidinkielen taitojen, kielitietouden ja kaikenlaisen kielellisen yleissivistyksen kehittäminen on ennen kaikkea koulun tärkeä tehtävä. Äidinkielenopettajat on näin pantu paljon vartijoiksi. Pitkälti yksin heidän vastuulleen on jäänyt jakaa sitä kielitietoutta, jota yhteiskunta edellyttää monissa tehtävissä toimivilta. Äidinkieli on oppiaineiden rajat ylittävä taitoaine, jonka laaja-alaista hallintaa tarvitaan lähes kaikessa toiminnassa. Tämä lienee yleisesti tiedetty ja tunnustettu tosiasia, mutta siitä huolimatta Suomen kouluissa äidinkielen tuntimäärät ovat Euroopan pienimpiä eikä myöhempiin opintoihin juuri sisälly oman äidinkielen taitoja kehittäviä kursseja.

Tämä on kielipoliittinen valinta, joka kertoo meillä vallitsevasta suhteesta omaan kieleen. Äidinkieli kuuluu koulutunneille ja juhlapuheisiin, ja asiaa erikseen kysyttäessä sitä pidetään – totta kai – tarpeellisena ja suojelemisen arvoisena. Kielen käytännön merkitys kaiken arkisen toiminnan, suunnittelun, tiedotuksen ja päätöksenteon perustana ei ole kirkastunut, ei myöskään näkemys kielestä kansakunnan ja sen kulttuurin yhteisenä elinvoiman lähteenä ja ylläpitäjänä. Suomessa oma kieli koetaan ehkä enemmän yksilön ja kotien kieleksi, ei kansakunnan kieleksi, joka on arvokas juuri tämän kulttuurin ominaislaadun ilmaisijana. Tällaisen näkemyksen esittää tässä lehdessä professori Harri Mantila tarkastellessaan Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen viime vuonna julkaiseman kielipoliittisen ohjelman saamaa vastaanottoa.

Kieli ja kielenkäyttö on luonnollisesti kunkin henkilökohtainen asia, mutta liiallinen yksilönäkökulman korostuminen saattaa uhata kielen asemaa yhteisön omaisuutena. Yksilöllisyys on sallittua kielessäkin, mutta on ymmärrettävä myös kielellisiin valintoihin liittyvä vastuu. Kieli on väistämättä aina yhteisöllinen ilmiö. Siksi ei ole yhdentekevää, millaiset umit ja iat koristavat katujen varsia ja millaisen kielellisen sivistyksen varassa tehdään meitä kaikkia koskettavia päätöksiä.
Sari Maamies