Yleiskieli – normien mukaista
Yleiskielen sanotaan olevan kirjakielen normien mukaista. 1800-luvulla kielen normit kehitettiin nimenomaan kirjoitettua kieltä varten. Koska kirjakielen normisto oli kaikille yhteistä, katsottiin kirjakielen sopivan kaikkialla, missä tarvitaan kieltä, joka tavoittaa kaikki.
Nyttemmin kirjoitettua kieltä on lukuisia eri muotoja. On murrekirjallisuutta ja puhekielisiä esityksiä kaunokirjallisuudessa ja lehdissä. Kirjakielen normeja noudattavan yleiskielen rinnalla käytetään erilaisia kirjoitetun kielen muotoja.
Yleiskieli – yhteistä
Yleiskielellä on tavattu viitata kielimuotoon, joka on kaikille suomalaisille yhteistä. Näin yleiskieli eroaa murteista, jotka ovat paikallisia ja alueellisia.
Koska yleiskielellä tavallisimmin on viitattu kirjoitettuun kieleen, on sen rinnalle otettu käyttöön ilmaus yleispuhekieli, jolla viitataan kaikille yhteiseen, normeja myötäilevään puhuttuun kieleen. Tällaista kieltä kuulee ennen muuta valmistelluissa monologimaisissa puhetilanteissa, vaikkapa television ja radion uutislähetyksissä. Jos toiseen ääripäähän kuvittelee tuttavallisen kahvipöytäkeskustelun, saa pitkän puhutun kielen sarjan, jossa ääripäiden välissä on muodollisuudeltaan ja tyyliltään erilaisia puheentapoja. On vaikea määrittää, missä yleispuhekieli loppuu ja alkaa puhekieli.
Yleispuhekielellä on ollut toinenkin merkitys. Puhutun kielen tutkijat ovat viitanneet sillä sellaiseen laajalevikkiseen puhutun kielen muotoon, joka ei ole kirjakielen normien mukaista muttei selvää murrettakaan. Sille ovat tyypillisiä piirteet, jotka ovat jo vanhastaan esiintyneet laajalti eri alueiden puhekielessä, kuten esimerkiksi adjektiivityyppi makee, kiree, levee.
Viime vuosina yleispuhekieli-nimitystä on alettu vierastaa. Muutamista yhteisistä piirteistään huolimatta eri-ikäisten ja eri puolilla asuvien puhuma kieli on kuitenkin varsin erilaista. Puhekieli ei siis ole muuttumassa yhtenäiseksi kaikkialla Suomessa, vaan sillä on monia muotoja, jotka syntyvät ja elävät omilla alueillaan.
Yleiskieli – ymmärrettävää
Yleiskieli on luonteeltaan kaikille ymmärrettävää. Näin se erottuu erikoiskielistä, jotka ovat tyypillisiä joko jollekin ammattialalle tai instituutiolle.
Ammattikielet käyttävät sanastoa, joka on tuttua vain alaan vihkiytyneille. Ihmiset hankkivat entistä pitemmän koulutuksen ja erilaistuvat työtehtävissään entistä pitemmälle. Vuosikausia kartutettu asiantuntemus näkyy ennen muuta ammattitermeinä, joita maallikko ei tunne. Ammattikieliin kehittyy jatkuvasti uutta sanastoa, ja sen lisäksi myös sille kielelle tyypillisiä sanontoja ja sijamuotojen käyttöä. Jokainen, joka on yrittänyt ottaa selvää päästökaupasta, digisovittimista tai omega-3:sta, on huomannut tämän.
Monien instituutioiden vakiintuneet esitystavat poikkeavat kaikille tutusta yleiskielestä tekstin kokonaisrakenteen sekä virke- ja lauserakenteen perusteella. Tuomioistuinten päätökset olivat aikaisemmin pitkävirkkeisiä. Edelleenkin lakitekstit noudattavat omia esitystapojaan, vaikka niitä on tietoisesti lähennetty kohti yleiskieltä.
Tieteen ja erikoisosaamisen yleistajuistaminen tai popularisointi, samoin kuin virkakielen selkeytys, ovat tärkeitä tavoitteita, jotta kaikki voivat hankkia uusinta tietoa ja ottaa selvää hallinnon asiakirjoista.
Yleiskieli – informatiivista
Yleiskieltä on tapana luonnehtia asiatyyliseksi ja informatiiviseksi. Yleiskielen rinnalla puhutaan asiaproosasta; tällöin huomio kiinnittyy niihin kielimuotoihin, joissa tiedonvälitys ja usein myös täsmällisyys on tärkeää. Näin yleiskieli eroaa kaunokirjallisuudesta, jolla on muitakin tavoitteita kuin välittää tehokkaasti viestejä.
Kieli ei koskaan ole sataprosenttisesti vain ”puhdasta” tietoa. Teksteillä on kirjoittajansa ja kirjoittajilla omat mieltymyksensä silloinkin, kun kirjoittajat edustavat organisaatiotaan tai omaa alaansa. Lisäksi jokainen teksti kuljettaa mukanaan arvoja ja asenteita sekä kannanottoja. Työstä kirjoittava joutuu valitsemaan, käyttääkö ilmausta pätkätyö vai määräaikainen työsuhde, työntekijä, työläinen, työvoima vai henkilökunta, puhuuko yksikössä vai monikossa jne.
Yleiskieli – huollettua
On yleinen ajatus, että kielenhuolto koskee yleiskieltä eli ns. asiatyylisiä tekstejä. Näin ajatellen kaunokirjallisuus jää kielenhuollon ulkopuolelle, samoin puhuttu kieli.
Kuitenkin tiedetään, että myös kaunokirjallisia tekstejä huolletaan. Kirjailijat itse huoltavat tekstejään, mutta monissa kustantamoissa on tarkkakorvaisia kustannustoimittajia, jotka kommentoivat ja muokkaavat tekstejä. Tämäkin on kielenhuoltoa, vaikka se saattaakin pyrkiä eri tavoitteisiin kuin asiatekstien huolto.
Puhuttuakin kieltä voidaan huoltaa. Puhekoulutus, äänenkäyttö, luonteva painotus, maneerien välttäminen ja monenlainen julkisten esiintymisten harjoittelu ovat puhutun kielen huoltoa. Luonteva julkinen puhekieli ei kaikilta synny tuosta vain, kun suun avaa. Esimerkiksi radio- ja televisioammattilaiset tietävät tämän hyvin. Puheohjelmissa ei silti pyritä kirjakieliseen esitykseen.
Yleiskieli – yhtenäistä
Yleiskielestä puhutaan kuin se olisi yksi yhtenäinen kielimuoto. Kysytään esimerkiksi, kuuluuko jokin kielen piirre yleiskieleen vai ei.
Yleiskielisissä esitystavoissa on suuri joukko tekstilajien ja tilanteiden mukaista vaihtelua. Myyntihenkinen teksti käyttää eri keinoja kuin lainsäätäjä. Molemmat voivat olla yleis- tai kirjakielisiä siinä mielessä, että ne noudattavat samankaltaisia lauserakenteen ja taivutuksen normeja. Silti tekstien sanonta ja tyyli voivat vaihdella hyvinkin paljon.
Lainsäätäjä puhuu lääkkeellisesti käytetystä valmisteesta, lehtiteksti käyttää samasta tuotteesta ilmausta rohdosvalmiste, mainostaja kiinnittää lukijoiden huomiota ilmauksella luontaislääke. Kaikki voivat olla yleiskielisiä, mutta eivät samanlaisia.
Yleiskielen uusjako
Puhutun ja kirjoitetun kielen välillä on meneillään jonkinlainen uusjako. Monet alat, jotka ennen olivat selvästi kirjakielisiä, kirjallisia ja suunniteltuja, ovat nyt puhuttuja ja spontaaneja. Ennen muuta radio ja televisio ovat lisänneet julkisen puhutun kielen määrää ja muotoja.
Kirjoitetun kielen alueelle on syntynyt monia tuttavallisia kirjoitustapoja, jotka ovat tyypillisiä erityisesti kahdenkeskisyyttä heijasteleville välineille, verkkokeskusteluille, sähköposti- ja tekstiviesteille.
Se, mitä nimitämme kirjakieleksi tai yleiskieleksi, on kyllä ennallaan, ja tätä kielimuotoa opetetaan edelleen kouluissa. Tämän kielimuodon käyttöalueet ovat sen sijaan muuttuneet.