Murteet ja kirkko
Artikkeli 4/2003

Matti Vilppula

Murteet ja kirkko

Suomen murteiden sanakirjan vasta ilmestyneessä seitsemännessä osassa on pelkästään ki- ja ko-alkuisia sanoja, niiden joukossa muun muassa kirkko. Mitä tekee kirkko murteiden sanakirjassa? Mikä murresana kirkko on?

Kun ensimmäinen suomeksi kirjoitettu kirja, Mikael Agricolan Abckiria, 1500-luvulla ilmestyi, kirkko oli laitoksena ehtinyt olla olemassa meillä jo kolmesataa vuotta. Sanan kirkko voi katsoa melkein yhtä vanhaksi. Se on lainattu keskiajalla puhutusta ruotsista, jossa sitä vastasi sana kirkia tai kyrkia, sama sana kuin nykyruotsin kyrka.

Agricola toi kirkon kirjakieleen. Hän sai sen – samoin kuin suuren osan muista kirjakieleen tuomistaan sanoista – oman aikakautensa murteista.

On toinenkin syy kelpuuttaa sana kirkko murteiden sanakirjaan. Sanalla on nimittäin sellaisia käyttötapoja, jotka esiintyvät pelkästään murteissa ja jotka ovat vieraita kirjakielelle. Eräs niistä liittyy avioliittoon kuuluttamiseen.

Aikaisemmin oli tapana, että kuulutukset luettiin saarnastuolista kolmena peräkkäisenä sunnuntaina. Pohjalaismurteissa on sanottu leikillisesti, että ensimmäisellä kuulutuskerralla kihlapari ”nostetaan kirkon kattoon” ja kolmannella ”pudotetaan kirkon katosta”. ”Ottiko kipiää kun putosit kirkonkatosta?”, on Laihialla kysytty kirkosta palaavalta sulhaselta kolmantena kuulutuspyhänä.

Kirkon keskeisyys entisajan ihmisten elämässä näkyy esimerkiksi siinä, että kirkko-alkuisia yhdyssanoja on murteissa hyvin runsaasti. Kirkossa käynti on poikennut arkipäivän rutiineista. Siksi siihen liittyy oma sanastonsa.

Kirkkoon liittyvän sanaston erikoisuuksiin kuuluvat muun muassa kirkkoliitto, kirkkohyssy ja kirkkojuurakko. Ainakin Keski-Suomessa ja Savossa on puhuttu ”kirkkoliitoilla käymisestä” tai ”kirkkoliittojen tekemisestä” silloin, kun on käyty naapurissa sopimassa yhteisestä kirkkomatkasta. Kun hevosella muulloinkin kuin kirkossa käytäessä ajetaan puolijuoksua, ajetaan kirkkohyssyä. Reippaan mutta ei liian raisun menon voi hyvin kuvitella vastanneen vauhtia, jota kirkkoon menijät yleensä noudattivat. Kirkkojuurakko puolestaan on ollut mausteneilikkaa, jota on pidetty mukana siltä varalta, että kirkossa rupeaisi yskittämään.

Kirkossa tuli käydä suhteellisen taajaan, sillä muuten sai kirkkolaiskan maineen. Liian ahkera kirkossakävijä – kirkkolirppa – taas herätti epäilyjä kirkkomatkan vaikuttimista: ”Meetkö nä (= sinä) kirkkoon kuunteleej jumalansannaa, vae kirkkokorreita kattoon?” (Utajärvi). Kirkkokoreat tai ‑komeat olivat sellaisia, jotka arvokkaalla pukeutumisellaan herättivät kirkossa huomiota. Heihin rinnastuvat myös ne, jotka kirkon ovesta sisään astuessaan ottivat kasvoilleen hartaan ilmeen ja panivat suunsa kauniisti suppuun. Kirkkoon aikovia tyttöjä neuvottiinkin: ”Ei saa kikattaa, laittakaa nyt kirkkosuu ko määttä kirkkoo” (Koivisto). Sama asia voitiin ilmaista toisinkin: ”Emännän oli niin koriastik kirkkonypykällä suu” (Nurmo).


Suu kirkkonypykällä.

Kirkkomatkalla ja kirkonmäellä tapasi ihmisiä, joilta sai kuulla, mitä muualla pitäjässä oli tapahtunut. Ei ihme, että kotimieheksi jääneet eivät aina malttaneet uteliaisuudeltaan odottaa kirkosta palaavia kotona vaan olivat heitä kirkkovastassa saadakseen kuulla kirkkokuulumiset.

Monen murteissa esiintyvän kirkko-alkuisen yhdyssanan ja sen merkityksen välisen yhteyden voi ymmärtää päättelemällä. Korppia on sanottu kirkkovarikseksi varmaan siksi, että se toisin kuin varis on kokonaan musta, kirkkoyskä on tekoyskää ehkä sen takia, että kirkkokansalla ennen veisuun alkamista on ollut tapana selvittää kurkkuaan rykimällä. Kirkkovilunkin käsittää, kun tietää, että aikaisemmin kirkoista puuttuivat lämmityslaitteet. Hämärää sen sijaan ainakin minulle on, miksi etuhampaita on sanottu kirkkohampaiksi, liikavarpaita kirkkovarpaiksi ja valkoista torakkaa kirkkorussakaksi.

Piirros Irma Nissinen

Matti Vilppula