Murteet eivät ole kadonneet
Alkusanat 3/2007

Sari Maamies

Murteet eivät ole kadonneet

Vielä muutama vuosikymmen sitten ennustettiin, että aluemurteemme kuolevat ja kansan kielenkäyttö yhtenäistyy kohti eteläsuomalaista kielenmallia. Näin ei kuitenkaan ole käynyt, vaan eri puolilla Suomea puhutaan yhä eri tavoin.

Murteet ovat tietenkin muuttuneet siinä missä yleiskielikin. Elävä kieli ei pysy muuttumattomana vaan mukautuu luonnollisesti ajan ja kulttuurin muutokseen puhujiensa mukana. Niinpä murteet sellaisina kuin ne esiintyvät klassisissa murretutkimuksissa ovat kadonneet tai katoamassa. Nämä niin sanotut vanhat murteet ovat viimeistään 1900-luvun alkupuolella syntyneiden kieltä. Nykypuhujien kielestä jotkin vanhan murteen piirteet ovat hävinneet, mutta jotkin toiset elävät vahvoina. Toisaalta eräät yleispuhekielisyyksiksi nimitetyt kielenpiirteet ovat levinneet lähinnä eteläsuomalaisesta kielenparresta muuallekin Suomeen, niin että suomalaista puhekieltä yhdistävät laajalti mm. sellaiset piirteet kuin mut, olis, puhunu, ollu, oikeestaan, kaheksan. Silti toiselta paikkakunnalta kotoisin olevan puhe usein vihjaa hänen kotiseudustaan.

Murteita siis puhutaan ja niistä ollaan myös tietoisia. Oma murre voi olla ylpeyden aihe, osa identiteettiä, joka kiinnittää käyttäjänsä tiettyyn alueeseen ja sen perinteeseen. Meillä on myös käsityksiä siitä, millaisia muiden puhumat murteet ovat. Mitä läheisempi ja tutumpi vieras murre on, sitä osuvampia tietomme ovat, mutta etäisten alueiden kielenparresta syntyvät käsitykset perustuvat enemmän mielikuviin. Nykyisin myös viestimet välittävät näitä mielikuvia, olivatpa ne todellisuutta kuvaavia tai vääristyneitä.

Ihmiset ovat kaikkina aikoina tehneet toisistaan päätelmiä mm. puheenparren perusteella. Huomiota kiinnittävistä murrepiirteistä on riittänyt vitsinaihettakin: ”Viäläkös Sahalahlessa sulen lihhaa syälään?” on kysytty naapuripitäjässä Kangasalla, jossa yleiskielen d:n vastineena on ollut r. Tällaisia muiden kuin kielentutkijoiden havaintoja kielen vaihtelusta tutkii kansanlingvistiikaksi kutsuttu kielentutkimuksen haara. Tutkimuksen kohteena ovat tavallisten kielenkäyttäjien kielitietoisuus ja kielelliset asenteet, esim. murrekäsitykset. Marjatta Palander esittelee tässä Kielikellossa ajatuksia, joita itäsuomalaisilla ja pääkaupunkiseudun nuorilla on murteista, toistensa puhumista ja omastaan. Jopa hiukan liikuttava on havainto, että kaikkien mielestä oma murre on kaunein, mutta samalla arvellaan muiden ajattelevan toisin. Pohjoiskarjalaiset pelkäävät, että heidän murrettaan pidetään maalaismaisena, pääkaupunkiseudun nuorilla taas on käsitys, että muut pitävät heidän puhetapaansa töykeänä.

Etelä-Pohjanmaalla taas ei kärsitä turhista alemmuudentunteista, ei ainakaan Outi Toijanniemen tutkimien kansanomaisten murresanakirjojen sanastosta päätellen. Tällaiseen yhden alueen murretta kuvaavaan ei-kielitieteelliseen sanakirjaan tekijä valitsee itse mielenkiintoisina pitämänsä sanat, ja tulos heijastaa kirjan tekijän käsitystä murteestaan ja sen puhujista. Usein nämä sanakirjat ovat oikeastaan viihteellisiä hauskojen murresanojen kokoelmia. Suuri suosio kuitenkin kertoo niiden palvelevan lukijaa, joten ei pidä olla tosikko ja ymmärtämätön, paremmin sanoen nöppöönen ja punkkitoholo – antaa paikallisuuksien kukoistaa!

Sari Maamies