Murteenseuruuta Alatorniolla
Artikkeli 4/2002

Marjo Rauhala

Murteenseuruuta Alatorniolla

Miten eri puolilla Suomea puhutaan nykyisin? Kun ihmiset muuttavat paikkakunnalta toiselle, säilyykö kieli? Entä vaikuttaako muualta muuttaneiden kieli paikallismurteisiin? Elämänpiiri laajenee. Ihmiset matkustelevat entistä enemmän, ja moni saattaa vaihtaa useammankin kerran asuinpaikkaa. Televisio ja Internet tuovat koko maailman omaan olohuoneeseen. Mitä tapahtuu suomen murteille?

mie ostin kankhan kymmenev viistoista markkaa ne maksot. äiti neulo. jumalattomalla hopula katokko piti saahap pääle. ja aina uuet.

Kotimaisten kielten tutkimuskeskus aloitti vuonna 1989 suomen murteiden seuruututkimuksen. Kyseessä on pitkäaikaistutkimus, jonka tarkoitus on tutkia maaseutumurteiden säilymistä ja muutosta kymmenen vuoden välein. Mukana olevat paikkakunnat ovat Alastaro, Alatornio, Artjärvi, Eurajoki, Kauhava, Lapinlahti, Liperi, Pälkäne, Sotkamo ja Savitaipale. Kullakin paikkakunnalla on haastateltu kolmea ikäpolvea, eläkeläisiä, työikäisiä ja nuoria. Kaikkiin ryhmiin kuuluu sekä miehiä että naisia.

Alatornion osuudessa murteenseuruuhankkeessa on mukana Oulun yliopiston suomen kielen laitos. Seuruun ensimmäisen kierroksen aineisto kerättiin vuonna 1992. Nyt haastateltiin samoja ihmisiä kuin kymmenen vuotta aiemmin, kolmea naista ja miestä kustakin ikäpolviryhmästä. Mukaan otettiin uusina haastateltavina 10–15-vuotiaiden ryhmä.

Haastateltavat ovat kotoisin Vojakkalasta, joka sijaitsee noin kymmenen kilometrin päässä Tornion keskustasta. Maanviljelys on vielä muutama vuosikymmen sitten ollut lähes kaikkien kyläläisten pääelinkeino. Yhteisön rakenne on kuitenkin muuttumassa: kylään on muuttanut ihmisiä myös muilta paikkakunnilta, ja työpaikat ovat siirtyneet koti- ja kyläyhteisöstä kaupunkiin ja palveluammatteihin. Kehityksestä kertoo eräs kielenopas haastattelussaan:

– – ehkä vähä enempi ko kolmekkytä vuotta mutta neljäkytä vuotta sitten niin Torniossa on ollu maijol lähettäjiä yhtä paljon ko nytt_on koko Lapil läänissä. suurim piirtein. että kyllä sitä on rakennekkehitystä tapahtunnu. (mies 52 v.)

Eläkeläisten kielessä ei ole kymmenessä vuodessa tapahtunut muutosta: heillä kaikki vanhatkin murrepiirteet ovat säilyneet elävässä kielenkäytössä. Myös työikäisten kieli on pysynyt kymmenen vuotta lähes muuttumattomana. Tässä ryhmässä oli kuitenkin jo seuruun ensimmäisessä vaiheessa mahdollisesti kielen muutosta ennakoivaa vaihtelua. Vaikka esimerkiksi pohjoisen murteille tunnusomainen jälkitavun h (jalkhaan) oli yleinen, muitakin muotoja käytettiin. Nuorten kielessäkin muutos on ollut käynnissä jo murteenseuruun ensimmäisessä vaiheessa. Varsinaisia tutkimustuloksia toiselta kierrokselta ei vielä ole, mutta joitakin havaintoja olen tehnyt keräämästäni materiaalista.

Mie on aina mie

Ensimmäisen persoonan persoonapronomini on vanhastaan mie lähes koko Peräpohjolan alueella. Tämä piirre onkin hyvin säilynyt, sillä mie-pronominin käyttö on lähes yksinomaista. Seuruututkimuksen ensimmäisellä kierroksella todettiin, että se oli käytössä sataprosenttisesti. Samantapaisesta prosenttiluvusta voinee puhua myös toisella kierroksella, vaikkakin yhdellä nuorella kielenoppaalla esiintyy hivenen vaihtelua:

– – kauankoham mie olin em minä muista, oisinkohan ollu jotaki, mitäköhäm mie oisin ollu kolomev viikkoa – – no sielä pittää, jotaki ihmisille lähettää esitteitä taloesitteitä jä sitten kirjata, ylös tietokonneele jotaki juttuja em mää vie-, em mie oikeastaav vielä oikein tiäk ko se pittää sittek kattoak ko mennee sinne. – – (tyttö 15 v.)

Katkelman lopusta kuitenkin huomaa, että mie on tällekin puhujalle luonnollisempi vaihtoehto, sillä hän korjaa persoonapronominin mää alueelle tyypilliseksi muodoksi mie. Mie-pronomini tuntuukin olevan parhaiten säilyviä murrepiirteitä, sillä aineistossani on kaksi muualla opiskelevaa nuorta naista, joilla kaikki muut murrepiirteet näyttävät kadonneen – ainoastaan mie on säilynyt. Mie-pronomini on vahva myös esimerkiksi Pohjois-Karjalan seuruupitäjässä Liperissä. Saattaakin olla, että mie-muoto on laajemminkin myönteinen paikallista identiteettiä ilmaiseva kielellinen piirre.

On nii viimeset päivät että, ei jaksa ennää linja-autossa istua

Inessiivin pääte (esimerkiksi talossa, veneessä) on piirre, jossa näkyy jonkinlaista muutosta. Alatorniolla ja useissa muissa murteissa sekä yleiskielessä sijapääte on ‑ssa/-ssä. Aineistossani esiintyy kuitenkin muutaman kerran myös pääte, jossa on vain yksi s. Sen käyttäjät ovat nuoria miehiä. Lieneekö kehitys ympärillä olevien kaupunkien, Kemin, Rovaniemen ja Oulun, vaikutusta, joissa tämä muoto on tavallinen? Haastattelemallani 14-vuotiaalla pojalla tämä lyhempi muoto esiintyy useita kertoja:

– – luenham mie jä, sitten tuota, tuol_on kirjahyllysä tuol_on tuommosia pikku-ukkoja semmosia m_olem maalannu. – – olikohan se perätiv viienneksi suurim mailmasa jalkapalloturnaus että, siel_oli kovia pelejä että, ja tänä, kesänä on tarkotus mennäs sinnet taas uuestaan. – –

Haastattelin myös pojan pikkuveljeä, joka käy ala-astetta Vojakkalassa. Hän käytti puheessaan paikkakunnalle tyypillistä pitempää muotoa. Luulenkin, että useimpien kouluikäisten kielenkäyttöön vaikuttaa vahvasti se paikka, jossa käydään peruskoulu ja lukio. 14-vuotias poika on kouluikäisistä kielenoppaista ainut, joka käy koulua kaupungin keskeisimmällä yläasteella. Syrjäisemmillä kouluilla ryhmät eivät ole niin heterogeenisia, sillä oppilaat tulevat kouluihin sivukyliltä, joissa olosuhteet ovat samantapaiset. Toinen asia, joka saattaa vaikuttaa 14-vuotiaan pojan kielenkäyttöön, on hänen harrastuksensa, jalkapallo. Sen ansiosta poika on käynyt pelimatkoilla ja saanut varmasti uusia tuttavuuksia muualta Suomesta.

Eihän tänä kesänä oles sääskiä ollu ollekhaan

Pohjoisen murteille leimallisin piirre lienee jälkitavun vokaalienvälinen h, esimerkiksi tullahan, tulhan, tulhaan. Se on piirre, jonka ulkopuolinen huomaa ja jota muualle muuttanut pohjalainen saattaa ryhtyä välttämään. Jo ensimmäisen murteenseuruukierroksen tutkimustuloksista selviää, että h on häviämässä myös kotiseudullaan. Mitä nuoremmasta kielenoppaasta on kyse, sitä varmemmin puhuja ei käytä h:ta. Piirre ei ole kuitenkaan kadonnut jäljettömiin vaan esiintyy puheessa assimiloituneena eli mukautuneena edelliseen äänteeseen: jalkhaan > jalkkaan ’jalkaan’.

Eläkeläisillä ja työikäisillä h sen sijaan kuuluu nykyisinkin jokapäiväiseen kielenkäyttöön, mutta työikäiset käyttävät myös mukautuneita muotoja:

– – oli ja justhiisa näe nythän on sullakihan on tuommoset niin ko vyörätömallin nuo housut, n_oli vyötärömallin housut ja valtaval leveät lahkkeet ja aivan tuola maata viilsi. jä_iti ompeli joka viikko, mulle uuet housut. aina. mie ostin kankhan kymmenev viistoista markkaa ne maksot. – – (nainen 52 v.)

Nuoret aikuiset ja koululaiset käyttävät h:ta jonkin verran, mutta useimmiten muodot ovat assimiloituneita. Lisäksi etenkin tytöt käyttävät runsaasti muotoja, joissa ei ole assimilaatiotakaan. Seuraavassa esimerkissä kaikki muodot ovat edustettuina:

– – sieläki näyteltiin sitte samala. s_oli ihan huippu. ja syksylä esitettään taas uuesthaan ko, suuri osa meiäl luokasta mennee tähän Puthaalle lukioon, niin sittem me aletaan sitä uuestaan työstään sitte.– – (tyttö 15 v.)

Kyllä sitä rakennekkehitystä tapahtuu

Kieli on altis muutoksille. Elämänpiirin laajeneminen, muuttoliike ja monet muut asiat vaikuttavat kieleemme ja käynnistävät muutoksen. Jotkin alueelliset piirteet kuitenkin säilyvät, ja niiden avulla voimme kertoa, mistä olemme tulleet tai missä olemme nyt. Tällainen piirre on pohjoisessa esimerkiksi mie. Myös kieliyhteisön yleinen mielipide vaikuttaa kielenkäyttöömme. Esimerkiksi peräpohjalainen h on television pilailuohjelmien kautta saattanut saada kielteisen kaiun ja sen käyttämistä ehkä halutaan välttää.

Yksilön kielessäkin on vaihtelua, ja kielenkäyttö riippuukin siitä, missä olemme, kenen kanssa puhumme ja mistä puhumme. Palveluammatissa olevat ihmiset saattavat käyttää työpaikallaan yleispuhekieltä, vaikka puhuisivatkin perhepiirissä murteellisesti. Toisaalta ihminen voi olla solidaarinen toista puhujaa kohtaan. Tästä on esimerkki myös omassa aineistossani. Kysymykseeni onkos niitä sittek kaikkia aihneita aina joka viikko? nuori poika vastasi näin: oon, joo_että, joo meil_on niin ko että joka viikko onn_aina kaikkia ainei-, aihneita.

Marjo Rauhala