Murremiehen oivalluksia ja muisteluksia
Julkaisuja 1/2020

Matti Punttila

Murremiehen oivalluksia ja muisteluksia

Erkki Lyytikäisen uusin kirja Sehän on murretta! perustuu tekijän mukaan unessa saatuun ideaan. Kirjassa käsitellään murreilmiöitä, jotka tavalla tai toisella ovat levittäytyneet rajojensa ulkopuolelle. Niillä on monesti kytkentöjä kirjakieleen ja sen käyttäjiin. Hyvin usein kirjoittaja pystyy yhdistämään ilmiöt kiintoisalla tavalla omiin elämänkokemuksiinsa.

Lyytikäinen on kielentutkija ja tietokirjailija. Edellisen kirjansa Sanotaan tyyliin näin (Gaudeamus 2016) alkusanoissa hän kirjoittaa: ”Yritän kertoa kielitieteen tuloksista ja menetelmistä niin selkeästi kuin pystyn.” Sama periaate hänellä tuntuu olevan myös uudessa kirjassaan. Hämmästyttävän kansantajuisesti kirjoittaja esittelee kielenilmiöitä ja niiden taustoja sekä esittelee vaihe vaiheelta, miten niihin on päädytty. Vertauskohtia hän osoittaa suomen murteiden lisäksi sukukielistä ja kauempaakin.

Lyytikäisen vahvin ase on vankka murteiden tuntemus, mikä suurelta osalta perustuu hänen laajaan kenttätyökokemukseensa. Hänen tehtäviinsä Suomen kielen nauhoitearkistossa kuuluivat kesäiset murteennauhoitusmatkat, jotka ulottuivat Suomen rajojen ulkopuolellekin aina pohjoisimpaan Ruijaan saakka. Pohja oli kuitenkin luotu jo lapsuuden Karhulassa ja Kymissä. Syntymäseudun puheenparsi on tarttunut sitkeästi ja – uskallan jo sanoa – pysyvästi Lyytikäiseen. Erityisen tärkeä rooli tässä on nähtävästi ollut Kymin Saksalassa syntyneellä mummolla, jonka puhetta hän on tallentanutkin. Kymin murteen ja suomen kirjakielen erot antavat usein hyvän lähtökohdan Lyytikäisen pohdinnoille.

Kymin seudun murteet ovat tärkeässä osassa mm. luvuissa ”Houna kun en honannu”, ”Etsikko”, ”Seksi ja sinkku” sekä ”Apuu apuu, pommii pommii!”. ”Elämäni paatti” on suorastaan kaunokirjallinen ylistys kotiseudulle ja myös epäviralliselle maakuntarunoilijalle Juha Vainiolle.

Murteentutkija salapoliisina

Muistan Lyytikäisen joskus 1960-luvulla kertoneen juttua Karhulan Sunilassa tehdystä pankkiryöstöstä tai pikemminkin ryöstöyrityksestä. Ryöstäjä marssi pankkiin ja ojensi pankkineidille lapun, johon oli kömpelöin kirjaimin tekstattu: ”Tämä on röstö.” Virkailija ei pystynyt naurultaan antamaan rahoja ryöstäjälle, ja tämä joutui poistumaan pankista tyhjin käsin. Totta tai ei: juttua on kerrottu urbaanilegendana, ja se päätyi 1990-luvulla Jari Tervon Poliisin poika ‑kirjaankin. Jutun opetus on tietysti se, että sinua ei oteta vakavasti, jollet osaa kunnollisesti kirjoittaa.

Edellä kerrotun ryöstöyrityksen selvittämisessä poliisilla tuskin oli vaikeuksia. Usein rikosten ratkaiseminen on kuitenkin mutkien takana. Moni kielentutkija on varmaan joskus mielessään miettinyt dekkaria, jossa pankkiryöstöjä ja muita rikoksia selvitetään murteentutkimuksen asein. Erkki Lyytikäinen on ainoa tiedossani oleva murteentutkija, joka on tällaisessa selvitystyössä ollut todellisuudessa mukana.

Moni kielentutkija on varmaan joskus mielessään miettinyt dekkaria, jossa pankkiryöstöjä ja muita rikoksia selvitetään murteentutkimuksen asein.

Ilman nauhatallenteitakin Lyytikäinen pystyi Viialassa tehdyn pankkiryöstön uhreja haastattelemalla ensinnäkin toteamaan, etteivät naamioituneet ryöstäjät olleet ulkomaalaisia tai edes ulkomaalaistaustaisia. Koska äänessä olleen ryöstäjän puhe oli kuulostanut ryöstön uhreista tutunomaiselta eikä siinä heidän mielestään ollut mitään murrepiirteitä (niitähän ei omassa kielessä tunnetusti kenelläkään ole!), Lyytikäinen päätteli, että ryöstäjät olisivat omasta pitäjästä tai korkeintaan jostain naapuripitäjästä. Päättely osui kohdalleen: rosvot saatiin puolen vuoden kuluttua kiinni, ja osoittautui, että he olivat kotoisin naapuripitäjästä Kylmäkoskelta.

Tuntematon sotilas ja murteet

Lyytikäisen murteiden tuntemus pääsee oikeuksiinsa Tuntemattoman sotilaan murrerepliikkien tarkastelussa. Kun Väinö Linna aikoinaan sai Tuntemattoman sotilaan (WSOY 1954) käsikirjoituksen valmiiksi, kustantaja halusi tarkistuttaa kirjassa kuvatun konekiväärikomppanian miesten murrerepliikit asiantuntijalla. Linna hyväksyi tämän, vaikka huomauttikin, että kirjan miehet eivät puhu puhdasta murretta.

Murrerepliikit tarkisti professori Veikko Ruoppila ja myöhemmin vielä (10. painoksesta lähtien) professori Lauri Hakulinen lounaismurteiset, kirjailija Kalle Väänänen savolaismurteiset ja kirjailija Viljo Kojo kaakkoismurteiset repliikit. Tuntemattoman sotilaan lyhentämätön ja murrerepliikkien osalta muuttamaton käsikirjoitus julkaistiin vuonna 2000 nimellä Sotaromaani (WSOY). Se oli muuten ollut myös Tuntemattoman sotilaan työnimi.

Erkki Lyytikäinen on tehnyt melkoisen työn verratessaan, miten Linna ja kahden eri laitoksen murrerepliikkien tarkastajat ovat työssään onnistuneet. Hän antaa repliikkien luontevuudesta tunnustusta kirjailijalle ja häntä mahdollisesti kirjoitusvaiheessa avustaneille ystäville. Lyytikäinen sanoo silmiinsä osuneen Sotaromaanissa vain kaksi varsinaista murrevirhettä.

Tuntemattoman sotilaan repliikkien tarkastajat pyrkivät kaikki lisäämään niiden murteellisuutta, mutta kuitenkin varoen heikentämästä luettavuutta ja tekemästä Tuntemattomasta murrekirjaa. On tietysti mahdollista, että tarkastajilla on ollut mielikuvia henkilöiden kotipitäjistä ja että he ovat parannelleet murrettakin sen mukaan.

Lyytikäinen yrittää murrerepliikkien perusteella selvittää kirjan henkilöiden – varsinkin länsimurteiden alueelta sotaan tulleiden – kotiseutua mahdollisimman tarkasti ja vahvasti perustellen. Ruoppila pyrkii Virittäjän (1981 s. 234–238) artikkelissaan hänkin määrittelemään kirjan henkilöiden kotipitäjät. Ruoppila paljastaa myös, että kun Tuntemattoman sotilaan 10. painoksessa Antti Rokan ts oli muutettu ss:ksi (esim. katsoha sie > kassoha sie), hän kirjoitti närkästyneenä Suomen Kuvalehteen (19/1955) ”Miksi Rokka rupesi lässyttämään?” Kirjoituksen johdosta Viljo Kojo soitti Ruoppilalle ja kertoi, että hän ei ollut muutoksen takana. Toisin sanoen murrerepliikkien tarkastajia oli ilmeisesti enemmänkin. Rokan esikuva, Valkjärvellä syntynyt mutta Sakkolassa lapsuutensa ja nuoruutensa elänyt Viljam Pylkäs puhui ilmeisesti ”katso-murretta”. Seuraaviin painoksiin ts-muodot palautettiin.

Panokauhua ja riimianalyysia

Rajageminaatio eli loppukahdennus on aiheena luvussa ”Ei tarvitse mennä nukkumaan”: porilainen Dingo laulaa ”ei tarvitse mennä”, useimmat muut taas ”ei tarvitsem mennä”. Rajageminaatio puuttuu myös Kymin seudun murteista. Se puuttuu luonnostaan myös Lyytikäiseltä ja hänen lisäkseen runsaalta miljoonalta muulta suomalaiselta. Suuri osa ei edes ole tietoinen ”puutteestaan”. Siihen kiinnitetään harvoin huomiota, eikä siitä juuri tehdä šibboletteja eli matkimuksia. Taitavasti valituin näyttein Lyytikäinen osoittaa, että Kiikassa syntynyt runoilija Kaarlo Sarkia suorastaan briljeeraa rajageminaation huomioon ottavalla riimityksellään, kun taas kotkalainen Juha Vainio ei näytä ilmiöstä piittaavan lainkaan.

Panna muistiin on Lyytikäisen laskelmien mukaan jo harvinaisempi kuin laittaa muistiin, mutta kuitenkin yleisempi kuin pistää muistiin.

Luvussa ”Panokauhu” on hyviä esimerkkejä lähes sairaalloisesta panna-verbin hylkimisestä. Itsekin muistan lukeneeni loimaalaismummosta, joka ilmoitti bussin kuljettajalle: ”Jäisin pois tosa tälläämön kohralla”, kun ei kehdannut sanoa, että olutpanimon kohdalla. Yhtymä panna muistiin on Lyytikäisen laskelmien mukaan jo harvinaisempi kuin laittaa muistiin, mutta kuitenkin yleisempi kuin pistää muistiin. Substantiivi muistiinpano näyttää huomatakseni pitävän sentään vakuuttavasti puolensa muistiinlaittoa ja muistiinpistoa vastaan.

Murteista kirjakieleen

Luvussa ”Pakolaiset” Lyytikäinen tarkastelee murresanoja, jotka pitkäaikaisessa käytössä ovat päätyneet suomen kirjakieleen. Näitä on tullut sekä itä- että länsimurteista. Itämurteista tulleina sanoina hän mainitsee mm. lähettää-verbin johdoksineen (lähete, lähetti jne.), verbit ehättää, kohentaa ja tähystää sekä substantiivin jäähy. Olen itsekin käsitellyt suomen kirjakielen murteellisuuksia muutamassa yhteydessä (laajimmin: Suomen yleiskielen murteellisuuksia. Fenno-ugrica Suecana 9 s. 99–104. Uppsala 1988) ja lisäisin itämurteista tulleiden luetteloon esimerkiksi verbit viehättää, puistattaa ja heilimöidä. Itäistä perua ovat myös auer, muuan, mäystin ja raate. Muita kuin d:n tai sen vastineen katoon perustuvia itämurteisuuksia ovat esimerkiksi kaseikko, lasehtia ja rusehtaa (joissa on sk-yhtymän heikko aste) sekä atrain, katras, vetreä ja kupla. Atrain on yleisyydessään selvästi ohittanut ahraimen, vaikka vielä Nykysuomen sanakirja piti atrainta ahraimen murrevarianttina. Idästä tullutta kekri-sanaa Lyytikäinen käsittelee erillisessä luvussa ja suosittelee sitä käytettäväksi korvaamaan vierasperäistä halloween-sanaa. Tätä suositusta on helppo kannattaa.

Länsimurteista saadut lainat ovat harvinaisempia: Lyytikäinen käsittelee yksityiskohtaisesti talikko-sanaa ja sen vastineita. Länsilainoihin kuuluu myös kalikka samoin kuin höllä, hönkä, köykäinen, törmä, tykönä sekä velvoittaa ja virvoittaa. Hämäläismurteisiin perustuvat abessiivimuodot hengeti, huoleti, iäti, ääneti.

Vanhassa kirjasuomessa käytettiin yleisesti jokahinen, mielehinen ‑tyyppisiä sanoja, joiden esikuvia on sekä länsi- että itämurteissa. Näiden yhteinen malli taas lienee karjalan kielessä, kuten Lyytikäinen toisaalla Peräpohjan liioiteltua h:n käyttöä, ”jänkhä-murretta”, käsitellessään huomauttaa. Sanansisäinen h on kirjasuomessa tällaisista yhteyksistä yleensä kadonnut, mutta muutamia h-sanoja on edelleenkin ikään kuin muinaismuistona käytössä, esimerkiksi hirtehinen (hirtehishuumori), pannahinen, vetehinen.

Selvästi sanottu

Lyytikäisen teksti on sujuvaa ja helppolukuista, vaikka hän käsittelee aika mutkikkaitakin kielentutkimuksen kysymyksiä. Hän tulee vaikeissa kohdissa pitkälle tottumatontakin lukijaa vastaan ja selittää tarvittaessa yksinkertaistaen, mistä on kysymys. Esimerkiksi ”Kekkosen geminaatat” ‑luvussa Lyytikäinen kirjoittaa: ”Geminaatio merkitsee kahdentumista. Tietyssä asemassa konsonantit ikään kuin kasvavat, paisuvat kaksinkertaisiksi.” Voiko sen selvemmin sanoa?

 

Erkki Lyytikäinen 2020: Sehän on murretta! Gaudeamus. 248 sivua.

Matti Punttila

Kirjoittaja on Kymenlaakson murteista väitellyt kielentutkija, joka on työskennellyt Suomen kielen nauhoitearkistossa, Helsingin, Uppsalan ja Tukholman yliopistoissa sekä Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa.