Viime vuosikymmeninä on aika ajoin eri näkökulmista tarkasteltu puhekielen ja kirjoitetun yleiskielen suhdetta (mm. Karlsson 1975, Hurtta 1994, Hakulinen 2003, Viinikka & Voutilainen 2013). Taustaksi on yleensä muistutettu, että vaikka näillä kielimuodoilla on paljon yhteistä, ne eivät koskaan ole olleetkaan samanlaisia. Siksi esimerkiksi kysymys siitä, onko yleiskieli (kirjakieli) erkaantunut liikaa puhekielestä, ei ole vertailun näkökulmasta kaikkein hedelmällisin. Toiseksi on korostettu sitä, että sekä puhuttuja että kirjoitettuja suomia on ja on ollut joka tapauksessa monenlaisia. Myös kirjoitettu yleiskieli voi olla monenlaista eri tekstilajeja ja tyylejä edustavissa teksteissä. Nämäkin seikat hankaloittavat puhumista kielimuotojen erkaantumisesta. Helpompaa olisi puhua eroista, vaikkei sekään ole aivan yksioikoista.
Lähentymistä ja eriytymistä
Itse asiassa kirjoitettu kieli on tavallaan tullut lähemmäksi puhekieltä siinä mielessä, että nykyään varsinkin sosiaalisen median julkaisuissa kirjoitetaan osin myös puhekielisesti: käytetään sellaisia muotoja kuin niinku, tää, kaheksan, oon, vihree, ollu, kaks, anto, tulis ja vaikkapa sellaisia rakenteita kuin me mennään ja ihmetteli että mitähän nyt tapahtuu. Osa näitä piirteitä sisältävistä teksteistä voi kyllä muuten olla kieliasultaan pitkälti samanlaisia kuin yleiskielinen teksti. Tällaisessa uudessa kirjallisessa kielimuodossa on joka tapauksessa kyse kielimuotojen sekoittumisesta ja näin myös keskinäisestä lähentymisestä.
Asiateksteissä ei juuri esiinny mainittuja puhekielisiä muototason piirteitä (kaks, tulis). Sen sijaan rakennepiirteet (me mennään) leviävät herkemmin, koska ne ovat huomaamattomampia. Niitä valuukin pikku hiljaa myös täysin yleiskielisiksi tarkoitettuihin teksteihin, aluksi tyyliltään rennompiin (kuten blogeihin ja kolumneihin), sitten neutraalimpiin asiateksteihin. Puhekieli siis vaikuttaa tällä tavoin epäsuorasti kirjoitettuun yleiskieleen. Kielimuodot lähenevät.
Toisaalta yleiskielisiksi tarkoitetuissa asiateksteissä näkee sellaisiakin yleiskielen vastaisia piirteitä, joita ei esiinny puhekielessä ja jotka eivät tunnu olevan sinne siirtymässäkään (kuten osa lapsista leikkivät). Tällaisista piirteistä on yleiskielitalkoisiin lähetetty paljon havaintoja. Piirteissä ei ole kyse pelkästään puhekielen ja yleiskielen eriytymisestä, vaan itse asiassa hämärtymässä on myös käsitys tietyistä yleiskielen piirteistä. Vihjaako vallitseva käytäntö siitä, että normit olisivat liian vaikeita opittaviksi? Pitäisikö niitä väljentää? Mihin suuntaan?
Seuraavassa tarkastelen tämän ristivedon näkökulmasta lyhyesti kolmea suositusten vastaista – ehkä jopa yllättävääkin – ilmiötä, jotka näkyvät myös yleiskielisiksi tarkoitetuissa asiateksteissä: monikon 3. persoonan verbimuodon (menevät) yleistymistä, 3. persoonan pronominien hän, he yleistymistä sekä omistusliitteen käytön hajaantumista. Näitä ilmiöitä on käsitelty tai ainakin sivuttu aiemminkin tällä Talkoohavaintoja-palstalla, mutta nyt näkökulma on kokoavasti hieman toinen. Kunkin osion alussa on tarkasteltavat piirteet listaava kuvio.
Monikko vahvoilla
Kuviossa 1 on esitetty suositusten vastaisia verbin monikkomuotoja, jollaiset ovat yleistymässä yleiskielisiksi tarkoitetuissa teksteissä.
Kuvio 1. Paineita yleiskieleen: verbin luvun vaihteluita.
(Kuvion tiedot listauksena, pdf(avautuu uuteen ikkunaan))
Verbin lukua koskevat yleiskielen suositukset ovat osin varsin selvät: monikkomuotoisen subjektin (tekijän) yhteydessä verbi on monikossa ja yksikkömuotoisen kanssa yksikössä. Näin siis suosituksen mukaan lapset leikkivät ja lapsi leikkii mutta myös kaksi lasta leikkii ja osa lapsista leikkii. Jälkimmäisissähän subjekti-ilmauksen pääsanat ovat yksikkömuotoisia: kaksi ja osa. Tämä ”yksikköys” ei tietenkään ole päälle päin yhtä selvää kuin tapauksessa lapsi leikkii.
Puhekielistä monikollisen subjektin ja yksikkömuotoisen verbin yhdistelmää ”lapset leikkii” esiintyy kyllä jossain määrin myös yleiskielisiksi tarkoitetuissa asiateksteissä mutta ei kovin yleisesti. Puhekielen malli tihkuu läpi varsinkin silloin, kun verbi on ennen monikollista subjektia:
Pankkien ongelmista vastaa nyt etupäässä omistajat.
”Tällaiset virheet ovat yleistynet valtavasti, ja niitä näkee/kuulee jatkuvasti esim. YLEn, HS:n ja iltapäivälehtien uutisissa.” (Talkoohavainnon lähettäjän kommentti)
Paljon tavallisempi asiateksteissä on päinvastainen suuntaus, jossa monikollinen verbi (”kaksi lasta leikkivät”) yleistyy suosituksena olevan yksikkömuodon (kaksi lasta leikkii) tilalle. Näissä tapauksissa taustalla ei ole puhekielen mallia. Yleiskielessähän monikollista verbiä käytetään lukusanailmauksen kanssa vain, kun kyseessä on tyhjentävästi täsmäjoukko: ’nämä kaksi lasta leikkivät’ (piirrettä koskevista talkoohavainnoista ks. Korhonen 2021). Monikko on siis tietyin ehdoin yleiskielessäkin mahdollinen, mutta vain erityistapauksissa.
Ilmaustyypin ”kaksi lasta leikkivät” käytön yleistymiseen vaikuttanee osaltaan subjektitekijän monikollinen merkitys (kaksi lasta). Onhan myös merkitykseltään läheisessä yleiskielen rakenteessa lapset leikkivät monikkomuotoinen verbi. Tätä merkitystaustaa vasten saattaa predikaattiverbi herkästi valikoitua monikolliseksi lukusanailmauksessakin (”kaksi lasta leikkivät”). Lisäksi rinnalla vaikuttaa yleiskielessä rajallisesti mahdollinen (nämä) kaksi lasta leikkivät:
Kuvio 2. Verbin monikkomuodon yleistyminen lukusanailmaukseen.
(Kuvion tiedot listauksena, pdf(avautuu uuteen ikkunaan))
Joka tapauksessa monikon yleistymiseen vaikuttaa vahvasti myös nähty malli. Kun rakennetta näkee teksteissä usein, se toimii monille kirjallisena esikuvana, joka taas poikii uusia vastaavia kirjallisia tapauksia. Kirjoitettu kieli kehittyy siis näin omiakin teitään. Eräs talkoohavainnon lähettäjä pohtii kehityksen syitä:
”Väärää tapaa [kaksi lasta leikkivät] ei voi perustella edes puhekielellä. Puhekielessä ei sanota noin. Toimittajat yrittävät liikaa, kun muistavat koulusta, että jotakin tästä koulussa opetettiin, ja muistavat väärin.”
Asia ei koske vain toimittajia, eikä ilmiö suinkaan ole edes uusi: monikollisen verbin voittokulkua tyypissä ”kaksi lasta leikkivät” ennustettiin jo yli sata vuotta sitten (Genetz 1900). – Tässä kohtaa moni ehkä kysyykin: Pitäisikö kyseistä normia sitten väljentää myös monikon sallivaksi? Vastaus ei ole yksioikoinen.
Ensinnäkin jos myös monikko hyväksyttäisiin, yleiskieli ei ainakaan tulisi lähemmäksi puhekieltä. Toiseksi asiaa mutkistaa sekin, että ilmiöön liittyy lähirakenne kaksi lapsista, osa lapsista, joukko opiskelijoita, jota sitäkin tapaa yleistyvästi monikollisen verbin yhteydessä (”kaksi lapsista leikkivät”, ”osa lapsista leikkivät”). Myös tämä ilmaustyyppi pitäisi ottaa tarkastelussa huomioon. Sitä paitsi jos verbin lukua koskevasta normista alettaisiin ylipäänsä keskustella, olisi lisäksi tavalla tai toisella käsiteltävä puhekielessä vallitsevaa rakennetta lapset leikkii. Ilmiötä pitäisi siis tarkastella varsin laajana kokonaisuutena.
Edellä kuviossa 1 on esitetty myös muita monikollisen verbin sisältäviä ilmauksia, jotka esiintyvät lähinnä kirjoitetussa kielessä. Niissäkin monikollinen merkitys voi ohjata kirjoittajaa valitsemaan monikollisen verbin: ”heistä tulivat hyvät ystävät” (yleiskielessä tuli), ”jos pääministeri tai presidentti osallistuvat” (yleiskielessä osallistuu) ja ”ministeri puolisoineen saapuivat” (yleiskielessä saapui). Näitäkin tapaa toisinaan asiateksteissä. Puhekielisiä ne eivät ole.
Kuvion 1 viimeisenä esimerkkinä on passiivilause, jonka alussa on monikkomuotoinen kohdetta ilmaiseva objekti: ”juomat ovat makeutettu” (yleiskielessä juomat on makeutettu). Tässä taustalla vaikuttaa lausehahmo, jossa monikollisen subjektin perässä on monikollinen verbi, esimerkiksi juomat ovat makeita. Tämän mallin mukaan lauseen kuin lauseen alussa oleva juomat saattaa hahmottua monikolliseksi subjektiksi, jonka yhteydessä verbikin saa monikkomuodon:
Kuvio 3. Verbin monikkomuodon yleistyminen passiivilauseeseen.
(Kuvion tiedot listauksena, pdf(avautuu uuteen ikkunaan))
Ilmaustyyppi on siis melko tavallinen myös yleiskielisiksi tarkoitetuissa teksteissä:
Varmistu, että asiakirjat ovat laadittu oikein. (Yleiskielessä: asiakirjat on laadittu)
Tutkimusaineistoni koostui sarjan 14 ensimmäisestä kirjasta, jotka ovat kirjoitettu 1950- ja 1960-luvuilla. (Yleiskielessä: jotka on kirjoitettu)
Piirre on jopa niin tavallinen, että eräs talkoohavainnon lähettäjä arvelee tekstinkäsittelyohjelman muuntavan sanan automaattisesti aina monikoksi. – Mielenkiintoista rakenteessa on, että se heijastaa puhekieleen nähden vastakkaista kehitystä: esiintyyhän puhekielessä lauseen alun monikollinen subjekti yleensä yksikkömuotoisen verbin kanssa (”juomat on makeita”), mutta tässä hahmotustavassa taas verbi on monikossa (”juomat ovat makeutettu”).
Vaikka alun perin kyse olisi virheellisestä hahmotustavasta, piirteen yleistymiseen vaikuttaa joka tapauksessa myös usein nähty kirjallinen malli. Eräänlaiseen ”juomat ovat makeutettu” -muottiin sovitetaan aina vain uusia ilmauksia.
Tässäkin kohdassa yleiskieliseksi tarkoitettu kirjoitettu kieli ja puhekieli ovat eriytyneet – mutta eivät puhekielestä käsin. Normia ei kuitenkaan voisi muuttaa yleistyneen kirjallisen käytännön mukaiseksi, sillä muutos sekoittaisi pahasti passiivijärjestelmää: esimerkiksi passiivilauseen tässä kisassa on jo jaettu monet mitalit eri sanajärjestystä edustava merkityspari on vain monet mitalit on jo jaettu tässä kisassa (ei ”monet mitalit ovat jo jaettu”).
Onko hän uusi se?
Kuviossa 4 on esitetty suositusten vastaisia persoonapronominin käyttötapoja, jollaiset ovat yleistymässä yleiskielisiksi tarkoitetuissa teksteissä.
Kuvio 4. Paineita yleiskieleen: ylivertainen hän.
(Kuvion tiedot listauksena, pdf(avautuu uuteen ikkunaan))
Yleiskielessä ihmisiin viitataan 3. persoonassa pääosin persoonapronomineilla hän ja he ja muun muassa eläimiin ja esineisiin yleensä demonstratiivipronomineilla se ja ne. Puhekielessä sen sijaan se ja ne ovat tavallisia ihmisiinkin viittaavia pronomineja, tosin esimerkiksi muodollisemmissa tilanteissa tai arvostuksen osoituksena käytetään puheessakin toki myös persoonapronomineja.
Persoonapronomineja hän ja he käytetään puhekielessä lisäksi joskus viittaamassa eläimiin ja esineisiin; ilmiöllä on myös murretaustaa (ks. esim. Suomen murteiden sanakirjan hän-artikkelia). Eräs talkoohavainnon lähettäjä kertoo esimerkiksi television ja radion toimittajien käyttävän lemmikkieläimistä puhuessaan persoonapronomineja varsinkin silloin, kun lemmikin omistaja tai hoitaja on läsnä:
”Toimittaja kuvittelee, että jos hän käyttää jonkun koirasta sanaa se, hän loukkaa sekä omistajaa että koiraa.”
Kirjoitetussa asiatyylissä noudatetaan pääosin yleiskielen suositusta, mutta puhekielen malli vaikuttaa asiatyylin ulkopuolella erityisesti sosiaalisen median teksteissä, blogeissa yms. Niissä on enemmältikin alkanut näkyä hän-viittauksia persoonina esitettyihin eläimiin, autoihin, älylaitteisiin ja talkoohavaintojen mukaan jopa hampurilaisiin. Tällaisessa kohdetta personoivassa ”hänettelyssä” on usein mukana leikillistä sävyä, mutta siitä tuntuu tulleen osin myös melko vakiintunut tapa. Aika näyttää, kuinka hän-pronominin lopulta käy. Sen asema vaikuttaa vahvalta, vaikkei se puheessa olekaan tavallinen viitattaessa ihmisiin.
Varsin vahvasti yleistymässä näyttää olevan toinenkin hän-pronominin käyttötapa. Se puolestaan ei ole peräisin puhekielestä mutta on levinnyt asiauutisiin asti. Yleistävä relatiivilauserakenne se joka, ne jotka tuntuu nimittäin olevan katoamassa rakenteen hän joka, he jotka tieltä:
Minä olen hän, jolle eilen soitit. (Yleiskielessä: se, jolle)
Tulevaisuudessa pärjää hän, joka osaa rentoutua. (Yleiskielessä: se, joka)
Rajoitukset voisi poistaa heiltä, joilla on esittää todistus koronan sairastamisesta. (Yleiskielessä: niiltä, joilla)
Yleiskielen suosituksen mukaan se joka -rakennetta käytetään, kun puhutaan yleistävästi ihmisistä. Rakennetta hän joka puolestaan käytetään, kun puhutaan jostakusta tietystä (esimerkiksi uskonnollisissa teksteissä: Hän joka pelastaa). Eräs talkoohavainnon lähettäjä piti yleistävän hän joka -ilmauksen käytön syynä hyperkorrektiutta eli tässä ajatusta siitä, että ihmisistä puhuttaessa ei koskaan voisi käyttää pronominia se. ”Halutaan olla hienotunteisia, fiksuja ja kohteliaita”, totesi toinen.
Tässä tapauksessa puhekieli vaikuttanee taustalla tavallaan käänteisesti: yritetään siis mieluiten aina välttää ihmiseen viittaaminen se-sanalla. Tämä yliyleistäminen saattaakin joskus johtaa siihen, että ilmaustyyppi hän joka, he jotka kaavamaistuu kirjoitetun kielen yleiseksi malliksi. Nähty mallihan poikii aina uusia hän joka -ilmauksia. – Ennen pitkää ilmiötä koskeva hankalahko normi päätynee puntaroitavaksi, mutta ratkaisu ei ole ennalta selvä. Ainakaan siirtymävaiheesta seuraavaa hämmennyksen määrää ei voi ennustaa. Kielenkäyttäjien asenteita pitäisikin siis ennalta kartoittaa.
Omistusliitteitä liikaa tai liian vähän – tai väärässä paikassa?
Kuviossa 5 on esitetty suositusten vastaisia omistusliitteen käyttötapoja, jollaiset ovat yleistymässä yleiskielisiksi tarkoitetuissa teksteissä.
Kuvio 5. Paineita yleiskieleen: omistusliitteet suuntaa vailla?
(Kuvion tiedot listauksena, pdf(avautuu uuteen ikkunaan))
Omistusliitejärjestelmä edustaa pitkälti kirjallista perinnettä, johon ei arkipuheesta tavallisesti saa paljoa tukea. Järjestelmän hallinta vaatiikin harjoitusta ja runsaasti havaintoja suositusten mukaisista tapauksista.
Kokonaisuutena omistusliitejärjestelmä (kirjani, kirjasi, kirjansa, kirjamme, kirjanne, kirjansa; tehdessään, tehtyään, tekevänsä, tehneensä, tehdäkseen, tekevinään, tekemänsä jne.) pronomini-ilmauksineen (siivosi jälkensä vs. hänen jälkensä) onkin osin teoreettisluonteinen 1800-luvun loppupuolen rakennelma. Puhekielessä tietynlaista omistusta on ilmaistu ja ilmaistaan tyypillisimmin muun muassa sellaisilla omistusliitteettömillä muodoilla kuin minun kirja, mun kirja sekä sen kirja (vrt. hänen kirjansa) ja niiden kirja (vrt. heidän kirjansa). Tällaisia liitteettömiä muotoja esiintyy taajaan julkisessakin puheessa; talkoohavaintoja on lähetetty varsinkin toimittajien kielenkäytöstä. Havaintoja on lähetetty myös lehtiteksteistä:
Hänen kohtaloksi tuli karsiutua joka tapahtumassa ennen aikojaan eli puolivälierissä.
”Possessiivisuffiksi unohtunut. Ehkä taustalla helsinkiläisnuorten slangi!” (Talkoohavainnon lähettäjän kommentti)
Vaikka puhekielen paine on kova, ei ”iso kuva” kirjoitettujen asiatekstien omistusliitteistä kuitenkaan yllättäen viittaakaan yleiseen katoon. Esimerkiksi Laasasen (2021) tutkimuksen mukaan omistusliitteet eivät eräällä tarkastellulla aikajaksolla (1900-luvun loppupuolelta 2000-luvun ensivuosiin) osoittaneet merkittävää vähenemistä yleiskielisiksi tarkoitetuissa teksteissä.
Sen sijaan yleiskielisiksi tarkoitetuissa teksteissä näyttää yleistyvän – puhekielessä tavallinen – rakennetyyppi ”olen huolissaan”, ”teit sen tahallaan”, jossa mukana kyllä on omistusliite, mutta se edustaa rakenteen näkökulmasta väärää persoonaa (yleiskielessä olen huolissani, teit sen tahallasi). Ilmauksessa ”olen huolissaan” subjekti (tekijä) on siis eri persoonassa (minä) kuin sen olotilaa luonnehtiva huolissaan, jossa -an on taustaltaan 3. persoonan omistusliite. Ilmaustyypistä on lähetetty runsain määrin talkoohavaintoja eri tekstilajeja edustavista teksteistä; käytön yleistyminen hämmentää:
”On vaikeaa ymmärtää, miksi tällainen on yleistynyt. Eiväthän ihmiset koskaan sano esimerkiksi minä olin päissään tai te ette ole järjissään tai sinä olet haaveissaan.” (Talkoohavainnon lähettäjän kommentti)
Ilmaustyypin yleistymiseen vaikuttaa osaltaan se, että käytössä on entuudestaan monia -aan-loppuisia adverbeja, kuten aikaisintaan, entuudestaan, sinällään, jotka ovat kivettyneet taipumattomiksi sanoiksi. Myös ilmaustyyppi olen huolissaan, olet pahoillaan jne. on varmaan osin jo kivettynyt niin, että se leviää muottina (olen -ssaan, olet -llaan), johon voi sovittaa aina uusia olotilan ilmauksia.
Joka tapauksessa puhekieli on vaikuttanut rakenteen yleistymiseen arkisemmassa kirjoitetussa kielessä ja sitä kautta yleiskielisiksi tarkoitetuissa teksteissä, joissa tosin myös suosituksen mukainen olen huolissani tuntuisi toistaiseksi olevan vahvoilla. Kahtalainen käytäntö saattaa jäädä pysyvämmäksikin tilaksi.
Puhekielen vaikutuksesta ei kuitenkaan ole kyse ilmaustyypissä, jossa omistusliite on väärässä sanassa, useimmin tekemä-rakenteen pääsanassa:
Tällä hetkellä hänen paidoista kokoamia teoksiaan on esillä Ateneumissa. (Yleiskielessä: hänen paidoista kokoamiaan teoksia)
Mielestämme sinun palstalle kirjoittama viestisi on hyvin osuva. (Yleiskielessä: sinun palstalle kirjoittamasi viesti)
Käytäntö poikkeaa siis sekä puhekielestä että yleiskielestä. Rakenteessa on kyllä käytetty omistusliitettä, mutta se onkin sijoitettu pääsanana toimivaan substantiiviin (”kokoamia teoksiaan”, ”kirjoittama viestisi”), vaikka se kuuluisi tekemä-muotoon (kokoamiaan teoksia, kirjoittamasi viesti). Käytäntöä näkee asiatekstissäkin varsin usein. Näin siis yleiskielisiksi tarkoitetut tekstit levittävät ilmaustyyppiä eteenpäin uusiin yleiskielisiksi tarkoitettuihin teksteihin. Ongelmallista näissä rakenteissa voi kuitenkin olla se, että ne johtavat joskus myös virhetulkintoihin esimerkiksi tekijä- tai omistussuhteista (kokoamiaan, teoksiaan). – Onko normi kuitenkin liian vaikea opittavaksi?
Omistusliitteitä on siis joskus liian vähän tai väärässä paikassa mutta joskus myös liikaa! Seuraavantyyppisistä kaksi omistusliitettä sisältävistä ilmauksista on lähetetty talkoohavaintoja:
Vanhempi ei saisi olla niin välinpitämätön lastaansa kohtaan. (Vrt. lastaan, lastansa)
Mies vihjaa vaimolleensa, että... (Vrt. vaimolleen, vaimollensa)
Koskaan ei voi tietää, mitä elämä tuo tullessaansa. (Vrt. tullessaan, tullessansa)
Tällaiset muodot eivät ole tavallisia yleiskielisiksi tarkoitetuissa asiateksteissä, mutta esimerkiksi blogiteksteissä ja erityisesti keskustelupalstoilla niihin törmää. Tuplaomistusliitettä esiintyy ainakin sellaisissa taivutusmuodoissa, joissa yleiskielinen omistusliitteellinen muoto sisältää pitkän vokaalin: lastaan, autossaan, vaimolleen, tullessaan. Nämä eivät ilmeisesti tunnu riittävän omistusliitteellisiltä, joten sellainen on lisätty vielä olemassa olevan omistusliitteen perään (lastaan + -nsa). – Käytäntö poikkeaa sekä puhekielestä että yleiskielestä. Piirre saattaa kuitenkin olla elinkelpoinen.
Sekoittumisen seurauksia
Yleiskielisiksi tarkoitettuihin teksteihin sisältyy toki paljon muitakin puhekielisyyksiä ja yleiskielestä poikkeavia piirteitä kuin tässä jutussa mainitut. Tällaisia ovat muun muassa artikkelimainen se-pronomini (”se alakerran tyyppi”), tietyt verbirakenteet (”pystyy tehdä”, ”joutuu juoksee”) ja rinnastusrakenteet (”sekä A ja B”), ulkopaikallissijojen käyttö sisäpaikallissijojen tilalla (”uida avannolla”) sekä tiettyjen taivutustyyppien e-muodot (”pieneä käteä”, ”paperejen”).
Läheskään kaikenlaiset puhekielisyydet eivät kuitenkaan ole valtaamassa kirjoitetun kielen käyttöalueita, saati yleiskieltä. Puhekielen ja yleiskielen välinen alue kuitenkin hämärtynee lisää eri piirteiden kirjallisen ”sekakäytön” vuoksi. Näemmehän aina vain useammin sellaistakin kirjoitettua kieltä, jossa on mukana puhekielisyyksiä. Tällaisesta arkisemmasta kirjoittelusta tihkuu yksittäisiä puhekielisiä piirteitä yleiskieliseksikin tarkoitettuun kirjoitettuun kieleen, joka toisaalta muotoutuu myös omia polkujaan ja tuottaa uusia piirteitä, jotka eivät ole yleiskielen mukaisia.
Yhteinen asialliseen tiedottamiseen ja uutisointiin sopiva yleiskieli kestää kyllä monenlaisia yksittäisiä vaihtelevia muotoja, kunhan perusteet pysyvät vakaina. Muotovaihtelusta pitää kuitenkin olla selvillä. Tämä edellyttää tietysti kielenkäytön järjestelmällistä seurantaa ja tutkimusta. Myös kielenkäyttäjien asenteita vaihtelua kohtaan tulisi selvittää. – Valitettavasti Kotimaisten kielten keskuksella on henkilöstön vähäisen määrän vuoksi vain hyvin niukasti mahdollisuuksia tähän tai normien tarkistukseenkaan.
Tämä kirjoitus on Talkoohavaintoja-palstan viimeinen juttu.
Seurantatalkoiden tuloksista on raportoitu Kielikellossa:
Talkoohavaintoja-palsta(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)
Vanhempia talkoohavaintojuttuja löytyy myös Kotimaisten kielten keskuksen sivulta:
Yleiskielen seuranta: talkoohavaintoja 1–14(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)
Kotimaisten kielten keskuksessa on mietinnässä uusia tapoja, joilla kerätä talteen kielenkäyttäjien havaintoja.
Kirjallisuutta
Genetz, Arvid 1900: Katsaus suomen kielen käytäntöön vuosisadan lopussa. Esitelmä Suomen Tiedeseuran vuosijuhlassa 29.4.1900. – Öfversigt af Finska Vetenskaps-societetens förhandlingar XLII. 1899–1900. Helsingfors.
Hakulinen, Auli 2003: Vielä nykysuomesta ja sen huollosta. Ovatko puhuttu ja kirjoitettu kieli erkaantuneet toisistaan? – Kielikello 1/2003. https://www.kielikello.fi/-/viela-nykysuomesta-ja-sen-huollosta-ovatko-puhuttu-ja-kirjoitettu-kieli-erkaantuneet-toisistaan-(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)
Hurtta, Heikki 1994: Onko suomen kielen normitusperiaatteet arvioitava uudelleen? – Kielikello 4/1994. https://www.kielikello.fi/-/onko-suomen-kielen-normitusperiaatteet-normitettava-uudelleen-(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)
Karlsson, Fred 1975: Suomen kielen tulevaisuus. – Sananjalka 17 s. 51–66.
Korhonen, Riitta 2021: Monikot syövät yksikköä – yleiskielitalkoiden satoa. – Kielikello 1/2021. https://www.kielikello.fi/-/monikot-syovat-yksikkoa-yleiskielitalkoiden-satoa(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)
Laasanen, Mikko 2021: Meneillään oleva kielenmuutos ja kielellinen vaihtelu. Variationistisen sosiolingvistiikan teoriaa. Informaatioteknologian ja viestinnän tiedekunta. Tampereen yliopiston väitöskirjat 429. https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-1992-2(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)
Suomen murteiden sanakirja. https://kaino.kotus.fi/sms/(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)
Viinikka, Jenni – Voutilainen, Eero 2013: Ääniä ilmassa, merkkejä paperilla – puhutun ja kirjoitetun kielen suhteesta. – Kielikello 3/2013. https://www.kielikello.fi/-/aania-ilmassa-merkkeja-paperilla-puhutun-ja-kirjoitetun-kielen-suhteesta(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)