Monta Kalevalan sanakirjaa yksissä kansissa
Julkaisuja 2/2010

Klaus Laalo

Monta Kalevalan sanakirjaa yksissä kansissa

Kokenut sanakirjamies ja tietokirjailija Raimo Jussila on laatinut Kalevalan sanakirjan, jonka yksien kansien väliin mahtuu peräti useita sanakirjoja Kalevalan kielestä: deskriptiivinen sanakirja, joka kuvaa Kalevalan sanaston; frekvenssisanakirja, josta ilmenevät sanaesiintymien määrät; sitaattisanakirja, jossa esitetään sanojen käyttöyhteydet ja mainitaan ne Kalevalan kohdat, joissa kyseisiä sanoja käytetään, sekä vielä tulkkisanakirja, joka auttaa nykylukijaa ymmärtämään Kalevalan kielen erikoisten sanojen, muotojen ja sanontojenkin merkityksiä.

Varmistaakseen aineiston aukottomuuden Jussila on hakusanoittanut koko Kalevalan sana sanalta Excel-taulukoksi. Tämä pohjatyö on kannattanut, sillä aakkostetusta taulukosta on kätevästi saanut sekä frekvenssisanakirjaa että sitaattisanakirjaa varten niin sanojen taajuustiedot kuin kaikkien sanaesiintymien käyttöyhteydetkin. Kalevalan sanavarojen esittäminen aakkostettuina havainnollistaa myös ilmaisukeinojen rikkautta. Esimerkiksi merkitystä ’kiireesti, nopeasti’ ilmaistaan mm. sanoin ruton, rutosti, ruttoisesti ja ruttoon (vrt. viron ruttu ’nopeasti’). Aakkostettu sanasto antaa lisäksi mahdollisuuden sanapesyeiden hahmottamiseen: missä määrin on tietystä sanasta muodostettuja johdoksia, ja millaisissa yhdyssanoissa tämä sana esiintyy määriteosana. Esimerkiksi sala-alkuisiin kuuluvat sala’aite ’piiloudu’, salaella ’piilotella’, salakansa ja salasaari. Kaikkien yhdyssanojen kartoittamista auttaa, että jokaiseen yhdyssanaan on viittaus perusosan artikkelin lopussa, kuten maa-artikkelissa: ahomaa, aittamaa, asuinmaa, elomaa jne.

Frekvenssisanakirjana teos sisältää kunkin hakusanan jäljessä tiedon, montako esiintymää sanalla on Kalevalassa. Näin selviää, käytetäänkö tiettyä sanaa vain kerran vai onko se hyvinkin yleinen. Lisäksi kirjan lopussa on taulukko, joka on kekseliäästi kontrastiivinen siten, että siinä esitetään paitsi Kalevalan 100 yleisintä sanaa myös murreaineiston ja yleiskielen 100 yleisintä sanaa, joten näitä kolmea kielimuotoa pääsee vertailemaan keskenään. Siitä ilmenee edelleen, monennelleko sijalle näiden kolmen aineiston sadasta sanasta kukin sijoittuu muissa aineistoissa – tai puuttuvatko ne jostain tyystin. Sellaisia Kalevalan sanoja, jotka eivät ole mukana yleiskielen eivätkä murteiden aineistossa, on sadasta yleisimmästä vain viisi, yleisyysjärjestyksessä Väinämöinen, lieto, Ilmarinen, pursi ja vaka. Murreaineistosta puuttuvat Kalevalan ja yleiskielen sadasta yleisimmästä Lemminkäinen, nimetä, seppo, emo, uros, lausua ja miekka; tosin Lemminkäistä käytetään nykykielessä arvatenkin rakennusyrityksen, Kalevalassa taas henkilön nimenä, ja seppoa käytetään Kalevalassa vain Ilmarisesta. Seitsemästä taajimmin esiintyvästä yhteinen kaikille kielimuodoille on vain olla-verbi, sen lisäksi Kalevalassa kuuluvat seitsemän yleisimmän joukkoon ei, tuo, sana, virkkaa, itse ja tulla, yleiskielessä ja, se, ei, joka, että ja tämä, murteissa taas se, ja, niin, sitten, kun ja ne.

Sitaattisanakirjan koostaminen on ollut ongelmatonta silloin, kun sanasta on Kalevalassa vain yksi tai pari esiintymää, sillä ne voidaan konteksteineen suoraan ottaa siteerattavaksi aineistoksi. Kun esiintymiä on runsaasti, niistä on valittava edustavia näytteitä niin, että toisaalta eri merkitykset tulevat riittävän monipuolisesti esitellyiksi, mutta toisaalta teksti ei paisu liikaa. Alkajaisiksi-jaksossa Jussila kertoo ottaneensa lisäksi huomioon esteettisyyden, kansatieteellisen kuvaavuuden ja sananparsimaisuuden. Kelpo sitaattisanakirjana teos sisältää kunkin runokatkelman yhteydessä viitetiedot, joten lukija löytää halutessaan helposti jokaisen sitaatin laajemman käyttöyhteyden.

Sanakirjoissa esitetään kustakin sanasta sekä  hakuasu että merkityksen tai merkitysten selitykset. Hakuasu on Jussilan sanakirjassa useimmiten sama kuin yleiskielenkin sanakirjoissa, mutta Kalevalan kielen erikoisuuksien takia hakusanoituksessa on paikoin ollut käytännöllisintä säilyttää runojen kulloisetkin taivutusmuodot sellaisinaan pyrkimättä perusmuotojen teorioimiseen. Tämä on ollut hyvä ratkaisu esimerkiksi monikkomuodossa käkyet ’käköset, käet’ ja usein verbien refleksiivitaivutuksen yhteydessä, kuten mm. muodoissa asetaiksen ’asettautuu’, iskihe ’iskeytyi’,  käperräite ’käperry’,  käänteleikse ’kääntyy’, laikahtihe ’ryhtyi äkkiä’, laskettihe ’laskeutui’, puhasteleikse ’puhdistautuu’,  soiverraite ’kierrä, väisty’. Infinitiivi on refleksiivimuotojen hakuasuna vain sellaisissa poikkeustapauksissa kuin pistäitä ’pistäytyä’.

Merkityksenselitykset ovat luonnollisesti tarpeen sellaisissa yhdyssanoissa kuin aamuvihko ’aamulla lehmälle annettava heinäkimppu’ ja viertokangas ’kaskimaa’. Yleiskielestä tuttua sanastoa, kuten länsituuli ja pohjoispuoli, on toisaalta aiheellisesti jätetty selittämättä. Kuitenkin on selitetty sellaisia tuttuja sanoja kuin aallokko ’laineikko’, aamu ’alkupuoli päivää’, auki ’avoimeksi’ jne. Sanojen merkityksiä on toki tulkkisanakirjassa paikallaan selittää runsaasti, mutta näissä on ehkä selitetty jo tarpeettomankin paljon. Tosin voi olla parempi selittää liikaa kuin liian vähän, sillä jos selitettäisiin vain kaikkein välttämättömin, voisi olla vaikea vetää rajaa välttämättömän suuntaan: monissa yleiskielen kannalta erikoisissa sanoissa pelkkä käyttöyhteyskin valaisee jo hyvin merkitystä, kuten sanoissa ennolta ’ennakolta’, haaraniekka ’monihaarainen’ (”olipa haapa haaraniekka”), lykkijäinen ’hiihtäjä’ (”tuon lylyn lykkijäistä, kalhun kannan potkijaista”) ja punakeränen ’tulikipinä’ (”tuikahti tulikipuna, putosi punakeränen”) eli punasoronen (”kirposi tulikipuna, suikahti punasoronen”).

Monesta soinnuttelutarkoituksessa muodostetusta tilapäisestä sanasta on vain yksi esiintymä, kuten tirinämaa ’karjamaa, jossa kuuluu lehmänkellojen kilinä’. Näiden tulkinta on täysin kontekstin varassa, joten useimmille niistä sopii Jussilan tapaan antaa selitykseksi ”toistomuoto” tai ”soinnuttelusana”, kuten ahvenen toistomuodolle ihven, verbin kutkutella soinnuttelusanalle katkutella tai soinnuttelusanalle pänger (”enkä lähe Inkerelle, penkerelle, pänkerelle”).

Kalevalan sanakirja on verraton hakuteos, joka on hyödyllinen sekä tutkijoille että Kalevalan harrastajille. Se sopii myös ulkoasultaan pitkäaikaiseen käyttöön, sillä se on kovakantinen, kestävästi sidottu 520-sivuinen arvoteos.

Kirjoittaja on suomen kielen professori.

Raimo Jussila: Kalevalan sanakirja. Otava. Helsinki 2009.

Klaus Laalo