Miten julkisuuden puhekieltä tulisi tutkia?
Puheenvuoro 2/1986

Auli Hakulinen

Miten julkisuuden puhekieltä tulisi tutkia?

Esko Koivusalo lähti alustuksessaan käsityksestä, jonka mukaan julkisen puhekielen tulisi osua morfologisesti yksiin normitetun kirjakielen kanssa silloin, kun kielenkäyttäjä esiintyy jonkin instituution tai yhteisön edustajana. Niinpä juristi puhuisi eri tavoin oikeusistunnossa kuin vaikkapa taloyhtiönsä kokouksessa. Toimittaja Seija Wallius-Kokkonen esitti tällaiseen lähtökohtaan varauksen ja katsoi, että instituutionkin edustajana puhuja voi ja hänen suorastaan kannattaisi ilmentää myös persoonallisuuttaan. Kiistaa käytiin siis siitä, millä tavoin julkinen puhetilanne säätelee esiintyjän henkilön ja roolin välistä suhdetta.

 

Teoksessaan Frame analysis (1974, 269) arkielämän sosiologi Erving Goffman huomauttaa, että eri kehikot säätelevät eri tavoin sitä, miten nämä kaksi ulottuvuutta suhteutetaan toisiinsa. Kumpikin on Goffmanin mukaan välttämättä aina missä tahansa toimintatilanteessa esillä. Niinpä jos joidenkin puhekielen muotojen valinnan katsotaan liittyvän persoonallisuuden ilmentämiseen, instituution edustajalta edellytetty norminmukainen kielimalli olisi luonnoton ja tukahduttava vaihtoehto. – Emme kuitenkaan suoralta kädeltä tiedä, miten roolin ja persoonallisuuden ilmentämisen tasapainoilu liittyy normitetun kirjakielen käyttämiseen puhetilanteissa. Eri ihmisillä kuitenkin ilmeisesti kirjanormien noudattaminen aiheuttaa erilaisia henkisiä paineita. Voi myös olettaa, että monien puhujien olisi vaikeaa noudattaa pelkästään morfologista normia niin, ettei sen mukana seuraisi myös sanaston ja lauserakenteiden tuntuvaa kirjakielistymistä.

Koska en usko, että tällaista kysymystä voidaan selvittää pelkällä kiistelyllä, ehdotan, että vastaisen keskustelun pohjaksi tehtäisiin erityyppisiä empiirisiä selvityksiä – ehkä virkatyönä, ehkä opinnäytteinä.

Aineistoa on suhteellisen paljon saatavissa. Puhekielen murros ‑hankkeen Turun tutkimusryhmä on kerännyt Turun puhekieltä paitsi haastattelu- ja arkikeskustelutilanteista, myös mm. opetus- ja esitelmätilaisuuksista sekä joistakin julkisista keskusteluista kuten kirkko- ja kaupunginvaltuuston istunnoista. Näitä aineistoja ei ole tutkittu nyt puheena olevan asian kannalta. Edelleen KKTK:n nauhoitearkistoon on kertynyt runsaasti akateemisia väitöstilaisuuksia ja arvatenkin myös kirjoittamatta pidettyjä julkisia monologeja. Kolmas aineistolähde voisi olla Jyväskylän yliopiston puhekommunikaation laitos, jossa on kuvanauhoituksia esimerkiksi televisiohaastatteluista ja ‑keskusteluista. – Tällaisia aineistoja voisi tutkia ainakin kahdelta kannalta.

1. Sekä monologeista että dialogeista voisi tutkia niiden morfologista yhtäpitävyyttä kirjakielen kanssa eli selvittää, missä määrin Aila Mielikäisen esityksensä lopuksi mainitsemat yleispuhekielisyydet ovat vallanneet alaa julkisessa kielenkäytössä. Tarkastelussa kannattaisi ehkä pitää toisistaan erillään paikalliset julkiset tilaisuudet (kuten Turun kaupunginvaltuuston istunto) ja valtakunnalliset tai valtakunnan verkossa käytetyt puheenvuorot. Puhujia voisi ehkä ryhmitellä ammatin mukaan, siis pitää toisistaan erillään ammattipuhujat (äidinkielenopettajat, poliitikot, papit) ja ne, joiden työhön julkinen puhuminen ei yhtä suuressa määrin kuulu (virkamiehet?).

2. Koska eri ihmiset tuntuvat suhtautuvan eri tavoin huoliteltuun, kirjakielimäiseen puhuntaan, olisi kiinnostavaa selvittää, onko suhtautumistavoissa jotakin säännönmukaisuutta. Tätä varten voisi selvittää, miten eri arvioijaryhmät reagoivat joihinkin, tietyillä perusteilla valittuihin näytteisiin. Pelkkää nauhaa kuunteleva arvioija tietenkin kiinnittää aivan eri tavalla huomiota kielellisiin valintoihin kuin jossakin tilanteessa itse mukana oleva kielenpuhuja. Kuvanauhoitettujen puhunnosten arvioiminen voisi ainakin jossain määrin oikaista näin syntyvää arviointien vinoumaa. Työläämpi vaihtoehto olisi teettää simuloitu puhenauha, jossa olisi tarkoin valittuja poikkeamia kirjakielen morfologisesta normista.

Puhekielen murros ‑hankkeeseen liittyi asennekysely (vrt. Mielikäinen 1980, 55), mutta sen tuloksia ei ole toistaiseksi esitetty. Nyt ehdottamani asennetesti täydentäisi kyselyä.

Julkisuuden puhekielen morfologisen ja leksikaalisen seulomisen sekä asenteiden kirjaamisen ohella voisi pohtia, miten testattaisiin vähän samaa kuin dosentti Klaus Mäkelä oli itsellään kokeillut: ihmiset, jotka eivät luonnostaan arvele päivittäin käyttävänsä huoliteltua yleiskieltä eli kirjakieltä, sitoutuisivat jonkin aikaa näin tekemään ja tarkkailisivat samalla itseään. Jonkin tämäntapaisen kokeilun avulla voisi ehkä selvittää, missä määrin morfologinen ja leksikaalinen kirjakielisyys olisivat toisistaan erillisiä ilmiöitä. Itse en esimerkiksi usko pystyväni puhumaan morfologiselta kannalta kirjakieleksi arvioitavaa kielimuotoa, jossa vain leksikaalisesti voisin hyppiä aidan yli arkikielen puolelle.
Auli Hakulinen