Mitä saan irti oppikirjoista?
Artikkeli 1/1994

Lauri Lehtinen

Mitä saan irti oppikirjoista?

Puhuvatko aikuiset taas nuorten asioista kuulematta heitä itseään? Käyttäjän puheenvuoron oppikirjojen kielestä esitti kevään 1993 ylioppilas Lauri Lehtinen.

Kun vuonna 1990 tulin lukioon, olin erittäin kiinnostunut historiasta ja psykologiasta. Historiaa olin opiskellut jonkin verran yli peruskoulun kurssien. Erityisesti olin kiinnostunut antiikin Kreikasta. Psykologialta odotin yhtä paljon kuin jokainen ensiluokkalainen: vastausta kysymykseen, kuka tai mikä olin.

Lähtiessäni lukiosta kolme vuotta myöhemmin kiinnostukseni historiaan oli laimentunut. Kuitenkin historian oppikirja oli selventänyt minulle käytännön esimerkein syyn ja seurauksen suhdetta, josta jälkeenpäin katsoen on ollut paljon hyötyä.

Millaisen vastauksen psykologia oli antanut? Ensimmäisellä tunnilla se oli selvittänyt, että ”vaikeassa tilanteessa ihminen pyrkii useinkin selvittämään syitä, luomaan toiminnalleen tarkoituksen”. Neljännellä kurssilla kirjassa luki: ”Aivoilla on lukuisia ominaisuuksia, joiden keinoin ne voivat ohjata ja säätää ihmisen käyttäytymistä monipuolisesti ja tehokkaasti.” (Vilkko–Riihelä–Bergström: Uuden lukion psykologia 3, s. 140.) Tuossa vaiheessa en enää ihmetellyt. Olin jo ehdollistunut oppikirjan mekaniikkaan, joka ei tyydyttänyt alkuperäistä uteliaisuuttani. Pahinta oli, että olin lakannut kysymästä, mikä olin. Minä vain olin.

Mitä psykologiasta jäi kouransilmään? Olin oppinut joukon termejä, joilla briljeerata eri yhteyksissä. Pystyin esimerkiksi tulkitsemaan äitini aamutoimia behavioristisesti stimulus–reaktio-kytkentöinä. Tai saatoin tuntea itseni humanistiseksi psykologiksi, joka näkee ihmisen ainutkertaisena yksilönä, vaikka se välillä olikin vaikeaa.

Elämänkatsomustieto lupasi tarkastella inhimillistä maailmaa psykologiaa syvemmin. Siksi sen tuottama pettymyskin oli raskaampi. Oppikirjan hyöty oli se, että opettajalle pystyi esittämään kiusallisia kysymyksiä malliin ”Kannattaako totuus?”, ”Mitä tarkoittaa tunne-etiikka?”. Kysymystemme laatu ja määrä oli suoraan verrannollinen tunnin sijaintiin lukujärjestyksessä. Täten johdattelimme opettajaammekin perimmäisten kysymysten ääreen.

ET-kirjasta (Airaksinen–Kuusela: Etiikka. Hyvän elämän tiede) irtosi siis lukuisia tahattoman hauskoja hetkiä. Vai miten itse suhtautuisitte kirjan huolestuneeseen kysymykseen: ”Millä tavalla toistuva videofilmien katselu voi vaikuttaa moraalitajuun?” – Millä tavalla muuten toistuva kirjojen lukeminen vaikuttaa moraalitajuun?

Tässä reaaliopintojeni henkinen anti. Fyysiseen puoleen minut johdatti biologia – elämän tiede. Biologian oppikirjani tekijät pitivät ilmeisesti mahdottomana, että joku oppilaista ei suuntautuisi lukemaan biologiaa. Kirja oli ahdettu uuvuttavan täyteen faktaa. Joka sana tuntui alleviivatulta.

Jäljempänä seuraa näyte Lukion biologiasta, mutta sitä ennen ote historiankirjastani. Historian näyte kertoo antiikin Ateenan elinkeinoista ja rahataloudesta. Tätä esitystapaa pidän hyvänä:

”Koska Ateenalla oli erinomaiset edellytykset kauppaan ja merenkulkuun, viiniköynnöksen ja oliivipuun viljely syrjäytti lopulta viljan viljelyn lähes kokonaan. Viinistä ja öljystä saaduilla rahoilla voitiin tuottaa viljaa meren takaa, varsinkin Egyptistä ja Mustanmeren pohjoisrannikolta. Samalla Ateena siirtyi erikoistuneen viljelyn kautta avoimeen vaihdantatalouteen ja hopearahan käyttöön.” (Leimu–Lähteenmäki–Pulkkinen: Uuden lukion historia 1, s. 53.)

Verratkaapa tätä Lukion biologiaan, joka kuvasi aitotumallisen solun rakennetta näin:

Solulimakelmusto rakentuu putkista tai samansuuntaisista kalvotasoista. Se voi olla mitättömän pieni tai täyttää koko soluliman. Solulimakelmuston avulla monet solun aineet siirtyvät paikasta toiseen. Osa kelmujen proteiineista toimii entsyymeinä.

Pitkänomaisia mitokondrioita ympäröi kahden kelmun muodostama kotelo. Sisempi kelmu on voimakkaasti poimuttunut. Mitokondrioissa tapahtuu soluhengitys. Siksi niitä on sitä useampia, mitä enemmän energiaa solu kuluttaa.

Golginlaitteet muodostuvat litistyneistä, toistensa päälle pinoutuneista kelmupusseista. Yhdessä solussa laitteita on muutamasta jopa satoihin. Golginlaitteet varastoivat, käsittelevät ja valmistavat erilaisia aineita. Siksi ne ovat erityisen suuria erittävissä soluissa. Kasvisolujen golginlaitteita kutsutaan diktyosomeiksi.

Vakuolit ovat kelmun ympäröimiä ja nesteen täyttämiä rakkuloita. Solut käyttävät niitä ravinnon, veden, suolojen ja haitallisten tai käyttökelvottomien aineenvaihduntatuotteiden varastoimiseen. Kasvisolussa solunestettä sisältävä keskusvakuoli voi täyttää lähes koko solun. Jotkut protistit (yksisoluiset eliöt) poistavat liian veden vakuolien avulla (ns. sykkivät rakot).

Lysosomit ovat kelmun ympäröimiä pieniä ja pyöreitä rakenteita, jotka sisältävät hajottavia entsyymejä. Solu käyttää niitä mm. solusyönnin avulla soluun tuotujen aineiden hajottamiseen. Lysosomien entsyymit hajottavat myös solun omia rappeutuneita rakenteita. Lysosomien särkyessä niiden entsyymit tuhoavat koko solun.

Mikroputket ovat onttoja, proteiineista rakentuvia sauvoja. Ne muodostavat solun sisäisen tukirakenteen. Tumanjakautumisissa muodostuvan tumasukkulan sukkularihmat ovat mikroputkia. Mikroputket osallistuvat myös solujen ja solunosien liikkeisiin.”

Ribosomit ovat pieniä, kelmuttomia, nukleiinihaposta ja proteiineista rakentuvia soluelimiä. Ne ovat kiinni solulimakelmustossa tai vapaina solulimassa. Ribosomien pinnalla tapahtuu proteiinisynteesin loppuvaihe.

Kasvisoluissa on plastideja. Niitä ympäröi kahdesta kelmukerroksesta muodostunut kotelo ja niissä on mutkikas sisäinen kalvorakenne. Tärkeimpiä plastideja ovat vihreiden kasvisolujen viherhiukkaset. Ne sisältävät fotosynteesissä tarvittavia väriaineita: lehtivihreitä eli klorofyllejä sekä karotenoideja. Muissa plastideissa voi olla toisia väriaineita. Niissä saattaa syntyä ja varastoitua mm. tärkkelystä ja rasvoja.” (Airamo–Leikola–Saurola–Valste–Viitanen: Lukion biologia. Kurssi 1, s. 55–57.)

Kuvaus jatkuu vielä usean kappaleen verran.

Pirjo Karvosen mukaan oppikirjojen tekstin ja havainnon välinen yhteys on heikko. Olen eri mieltä. Oppilaalle koko yhteyttä ei ollut olemassakaan. Vieraita termejä luetteloivien päälauseiden loputtomasta sarjasta selvisimme ainoastaan ankaralla ulkoluvulla, joka tietysti vei voimat varsinaiselta asiakokonaisuuksien prosessoinnilta.

Kaikkia biologian kirja ei saanut vieroitetuksi. Joidenkin aihepiiriin perehtyneiden kiinnostus jatkui, mutta ei oppimateriaalin ansiosta vaan siitä huolimatta. Moni sai kirjasta irti pelkät kannet.

Millaisista oppikirjoista sitten olisin hyötynyt? Kenties pelkistä kirjoista ei kohta kannata puhuakaan. Tulevaisuudessa niiden osuus opetuksessa pystytään kenties korvaamaan hypermedioilla.

Lukiossa, jota kävin, tällaista vuorovaikutteista tietokonemenetelmää kokeiltiin reaaliaineiden opetuksessa. Oppilas ja opettaja kokivat tehtävänsä mielekkääksi voidessaan vapaasti rakentaa järkeviä asiakokonaisuuksia. Menetelmää voi soveltaa jokaisen oppilaan omalle tasolle.

Kuitenkin samanlaista tiedonhakua voi jo nyt toteuttaa kaikissa kouluissa tietosanakirjojen ja muiden hakuteosten avulla. Itse olen oppikirjojen sijasta hankkinut tietoa erikielisistä lähdeteoksista ja ollut tyytyväinen saadessani tarkoitusteni mukaisesti yhdistellä asioita toisiinsa.

Minä pidän kirjoja niin suuressa arvossa, etten toivoisi kenenkään lukiolaisen muodostavan käsitystään niistä vain oppimateriaalin perusteella.

Tämän sain irti oppikirjoista.
Lauri Lehtinen