Kielipolitiikka on yksi Kotimaisten kielten keskuksen keskeisistä tehtävistä. Mutta mitä kielipolitiikka on? Siihen sisältyy toisaalta huolehtiminen kielen asemasta yhteiskunnassa (tästä säädetään jo laissa). Toisaalta kielipolitiikkaa on kielen käyttökelpoisuuden ja elinvoimaisuuden ylläpitäminen, siis myös kielenhuolto. Juhlallisen kuuloinen kielipolitiikka ilmenee näin hyvinkin monimuotoisena.
Ilmiselvintä ”varsinaista” politiikkaa on se, että Kotus pystyi vaikuttamaan hallitusohjelmaan, jonka osaksi otettiin viranomaiskielen parantaminen. Opetus- ja kulttuuriministeriö on nimittänyt työryhmän, joka valmistelee toimintaohjelmaa viranomaiskielen kehittämiseksi. Tarkoituksena on selvittää, millä tavoin tähän vaatimukseen voitaisiin vastata nykyistä paremmin käytännön työssä ja työntekijöiden koulutuksessa.
Mutta laajasti ajatellen kielipoliittista työtä tehdään kaikkialla jo pelkästään käyttämällä kieltä eri yhteyksissä. Yksi suomen kielen asemaa tukeva toimintamuoto on mm. Tieteen termipankki, jota kartutetaan talkooperiaatteella Internetissä (ks. Lue myös). Tieteestä pitää puhua ja kirjoittaa myös yleistajuisesti. Merkittäviä kielipoliittisia tekoja tekevät siis myös ne, jotka vaivautuvat yleistajuistamaan tutkimusta, vaikka se ei läheskään kaikilla aloilla ole erityisen arvostettua eikä nykyisin esimerkiksi edistä yliopistouraa.
Tieteen populaaristamisesta on saatavilla tietoa: vuoden alussa ilmestyi aihetta laajasti käsittelevä tietokirja, mitä voi pitää kielipoliittisena kulttuuritekona. Kyseinen teos, ”Tieteen yleistajuistaminen”, esitellään tämän lehden Kirjoja-palstalla. Yleistajuistamisen arvostuksen nousua heijastelee toivottavasti myös se, että tietokirjoittamista edistämään on perustettu kokonaan uusi professuuri Helsingin yliopistoon. Tehtävänä on tietokirjallisuuden ja ‑kirjoittamisen tutkimus ja opetus ja kohteena tietokirjallisuuden eri alat: tietokirjoittaminen, tutkimustiedon yleistajuistaminen ja tietokirjallisuuden kääntäminen.
Kielipolitiikkaa on myös vähemmistökielten asemaa edistävä tutkimus ja huolto, mikä tukee kyseisen kielen elinkelpoisuutta ja käyttöä. Suomikin on vähemmistökieli, nimittäin Ruotsissa, ja ruotsinsuomen huollon käytännön työstä kerrotaan tässä lehdessä. Vaikka virallisen vähemmistökielen asema on suhteellisen hyvä, on huolestuttavaa, että toiminnan voimavaroja on vähennetty. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että Kielineuvoston julkaisun Kieliviestin numeroita ilmestyy tänä vuonna vain kolme entisen neljän sijasta.
Euroopassa on muitakin suomalais-ugrilaisia vähemmistökieliä. Niitä tutkivan EU-hankkeen Eldian edistymisestä kirjoittaa Pirkko Nuolijärvi (ks. Lue myös). Hän kertoo, että hankkeen Kotuksessa järjestetyssä seminaarissa puhuttiin vilkkaasti niin viroa kuin karjalaakin. Karjalakaan ei siis ole vain muistojen kieli, mikä selviää myös niistä sanoista, joita löytyy tämänkertaiselta Kielivoimistelua-palstalta.