Mitä hyvältä lakitekstiltä vaaditaan?¹
Artikkeli 2/1980

Antti Kivivuori

Mitä hyvältä lakitekstiltä vaaditaan?¹

Lait ovat yhteiskunnallisen vaikuttamisen välineitä. Niillä ohjataan kansalaisten ja viranomaisten käyttäytymistä. Niillä siirretään kansantaloudessa syntyviä tuotoksia julkisyhteisöille ja edelleen kansalaisille. Niillä määritellään yhteiskuntamme rakenne ja toimintaperiaatteet. Siihen miten tämä kaikki onnistuu, vaikuttaa osaltaan lakitekstin laatu.

Lakitekstin hyvyyden punnitseminen

Mitä kysymme, kun kysymme lakitekstin hyviä ominaisuuksia? Silloin painotamme lain kielellisen muodon tarkastelua. Silloin emme tutki, onko laissa määritelty oikeus annettu tai velvollisuus asetettu hyvin perustein. Sisällön ja muodon välistä suhdetta on hankala määritellä ja myös hankala hallita yhteiskunnallisessa käytännössä.

Vaikka nyt pohditaan hyvän lakitekstin ja hyvän muodon tunnusmerkkejä, en suinkaan tarkastele muodon koreutta taikka yksinomaan kielentaidon asioita. Lakitekstin laatu säätelee monin eri tavoin lain vaikutuksia yhteiskunnassa. Miten monin, sitä yritän luonnehtia tässä esityksessä.

Lakitekstin tehtävät

Lakitekstin hyvyyden mittoja voisi asettaa sormituntumaltakin. Enemmälti miettimättä saattaisi vaatimukseksi asettaa esimerkiksi, että lakitekstin pitää olla ymmärrettävää. Mutta miksi sen pitää olla ymmärrettävää? Kenelle, minkälaiselle väestölle ymmärrettävää? Näin edeten voidaan varmaan lakitekstin laadun mittoja hakea ja valintoja perustella. Etenemisen suunta on kuitenkin takaperoinen. On lähdettävä liikkeelle lakitekstin yhteiskunnallisista tehtävistä ja tutkittava, mitä ominaisuuksia näiden tehtävien asianmukainen hoitaminen vaatii.

Lakitekstin yhteiskunnallisia tehtäviä ei ole missään määritelty. Suomessa on varsin vähän tutkittukin lakitekstien yhteiskunnallisia vaikutuksia ja merkityksiä. Liikun siten heikolla jäällä, kun määrittelen lakitekstien yhteiskunnallisia tehtäviä.

Tuntui perustellulta arvioida lakitekstien merkitystä kolmesta erilaisesta näkökulmasta, nimittäin

– yhteisön päätöksen muodostamisen välineenä,
– yhteisön päätöksen ilmaisuna, käyttäytymistä ohjaavana normina sekä
– yhteiskunnan kielellisen kulttuurin muovaajana.

Lakiteksti päätöksen tekemisen välineenä

Lakitekstillä luodaan yhteiskuntaan oikeusnormeja, sääntöjä. Lakitekstien synty on luovaa prosessia, yhteiskunnallista tavoitteellista toimintaa. Tämän luovan prosessin tarpeet suuntaavat lakiteksteihin odotuksia. Näitä odotuksia koetan hiukan luonnehtia, jotta lakitekstien hyvyyden mitat saataisiin esiin. Kun lakitekstien laatua arvioidaan, tyydytään usein puntaroimaan voimassa olevien lakien kieliasua. Näkökulma on tällöin liian kapea.

Oikeusnormeista päättäminen on valtakunnan keskeisintä päätöksentekoa. Yhteiskunnan perusteet on määritelty perustuslaeissa. Laintasoisestikin säädettävät asiat ovat kaukana vähäpätöisyydestä. Minkälaisia periaatteita haluamme noudattaa päättäessämme perustuslain ja lain säännöksistä?

Jos pidämme noudatettavina periaatteina kansanvaltaisen päätöksenteon sääntöjä, meidän tulee edellyttää, että 1) päätöksenteko pohjautuu avoimeen, vapaaseen keskusteluun täsmällisistä vaihtoehdoista, 2) yhteiskunnallisessa keskustelussa ja päätöksentekoelimissä käsitetään päätösehdotusten sisältö ja merkitys, 3) salaaminen ja harhaanjohtaminen ovat kiellettyjä menettelytapoja, 4) olennainen erottuu epäolennaisesta, tärkein toissijaisesta ja 5) kustakin asiasta päätetään oikealla päätöksentekotasolla.

Näistä edellytyksistä voidaan johtaa hyvän lakitekstin – ja lakitekstiehdotuksen – tunnusmerkkejä. Hyvän lakitekstin tulee

– ilmaista selkeästi ja täsmällisesti, mitä ehdotetaan ja mitä tahdotaan säädettäväksi,
– olla yleisön, järjestöjen ja päätöksentekoelinten ymmärrettävissä,
– tuoda esiin olennainen ja tärkeä aines,
– ratkaista ne asiat, jotka kuuluu laissa ratkaista; epäselvä lakiteksti siirtää tulkintavallan kautta päätösvaltaa soveltamisportaaseen.

Lakitekstien syntyprosessissa on olennaista se, että lakitekstit ovat säännönmukaisesti selityksin varustettuja. Ne ovat osana mietintöä tai hallituksen esitystä, johon sisältyy selittävä perusteluosa. Olennaisen esilletuomisen vaatimusta toteutetaan perusteluissa muun muassa siten, että hallituksen esitysten alkuun sisällytetään esityksen pääasiallista sisältöä koskeva jakso.

Lakitekstin syntyprosessissa on vielä erityisenä tekijänä mahdollisuus käyttää asiantuntijoita niin valtioneuvostossa kuin eduskunnassakin (valiokunnissa). Perustelutekstien ja asiantuntijamenettelyjen lisäksi on olemassa muitakin lakitekstiehdotusta tulkitsevia järjestelyjä (tiedotusvälineet, tieteellinen analyysi jne.).

Kaikista selittävistä ja välittävistä järjestelyistä huolimatta kansanvaltaisen päätöksenteon periaatteista lähtevät odotukset kohdistuvat lakitekstiin myös suoraan. Lakiteksti on sittenkin oikeusnormeja luovan prosessin pääasia. Kokoan lakiteksteihin kohdistuvat odotukset yhteen, kunhan ensin tarkastelen lakitekstien kahden muun yhteiskunnallisen tehtävän aiheuttamia odotuksia.

Lakiteksti oikeusnormin ilmaisijana

Lakiteksti ilmaisee kansanvallan päätöksen sisällön, oikeusnormin. Yksittäinen säännös ei välttämättä sisällä kokonaista oikeusnormia, vaan se saattaa sisältää esimerkiksi määritelmän, joka muotoaa varsinaisen normilauseen sisältöä. Lakiteksteihin saattaa sisältyä ja oikeastaan aina sisältyykin muutakin kuin välitöntä normiainesta. Niinpä varsinaisen lakitekstin edellä oleva johtolause kertoo, miten säädös on syntynyt. Välillisesti johtolausekin ilmaisee normitusta: sen laillisen säätämistavan, joka on pätevän normin ehto. Lisäksi laki saattaa sisältää säännöksiä, jotka eivät ole rakenteeltaan oikeusnormeja. Tällaisia ovat muun muassa ns. tarkoituslauseet ja pedagogiset lauseet.

Oikeusnormeille on luonteenomaista, että tiettyyn käyttäytymiseen liittyy oikeusvaikutuksia. Oikeusnormeja pidetään yllä lähtökohtaisesti oikeudellisen pakon voimalla, vaikka pakko monesti on etäällä ja unohtuneena. Oikeudellisen pakon olemassaolo on vakava asia sille, jota vastaan se kääntyy. Siksi oikeusnormien muodostamisen välineenä käytettävän lakitekstin hyvyyttä mitataan erityisen tarkasti, usein käyttäen käsitettä oikeusturva.

Oikeusturva ei ole tärkeä asia vain käyttäytymisvelvollisuuksien määrittelyssä. Se on vähintään yhtä olennainen asia, kun lainsäädännöllä osoitetaan kansalaisille oikeuksia ja etuuksia.

Myös tasa-arvon tavoite asettaa lakitekstin laadulle odotuksia. Hallitusmuodon 5 §:n mukaan ”Suomen kansalaiset ovat yhdenvertaiset lain edessä.” Tällä tarkoitetaan nimenomaisesti muodollista yhdenvertaisuutta, eritoten sitä, että lakeja sovelletaan yhdenvertaisuutta kuvastavalla tavalla.

Lakitekstiin kohdistuvista odotuksista ja vaatimuksista tulee ensimmäiseksi asettaa ymmärrettävyyden vaatimus:

1) Oikeusnormin välittömänä kohteena olevan kansalaisen tulee käsittää, miten hänen on meneteltävä, jotta haitallista oikeusvaikutusta ei synny. Yhtä lailla hänen tulee ymmärtää, miten on meneteltävä, jotta myönteinen oikeusvaikutus syntyisi. Näitä ymmärrettävyyden vaatimuksia voi kutsua oikeusturvan vaatimuksiksi.

2) Myös niiden, joihin oikeusnormin vaikutukset säteilevät välillisesti, tulisi ymmärtää lakitekstien sisältö. Muuten hekin tuntevat itsensä virkavallan alaisiksi eivätkä kansanvallan jäseniksi.

3) Kansanvaltaisessa yhteiskunnassa oikeusnormien tulee olla jatkuvan yhteiskunnallisen arvioinnin ulottuvilla.

4) Ihmistä, joka ei ymmärrä lakitekstiä, ei sovi kehottaa noudattamaan lakia – jos tarkkoja ollaan.

Ymmärrettävyyden vaatimusta voidaan perustella usealla muullakin näkökohdalla. Vaatimuksen intensiteetti vaihtelee sääntelyn kohdealueittain. Silti asetan yleiseksi vaatimukseksi seuraavan: jokaisen lain teksti on kirjoitettava siten, että yhteiskunnan peruskoulutuksen saanut kansalainen käsittää sen avulla lain olennaiset ratkaisut.

Ymmärtämistä sekin on, että jokainen käsittää lakitekstin omalla tavallaan. Ymmärrettävyyden vaatimusta pitää siis täydentää. Jotta kansalaiset olisivat yhdenvertaiset lain edessä, pitää tulkintojen olla samanlaiset. Yhdensisältöisen ymmärtämisen vaatimus on asetettava yhdenvertaisuuden ylläpitämiseksi.

Kansanvaltaisuuden periaatteesta taas seuraa, että tämän yhdensisältöisen lainymmärtämisen tulee olla myös määräsisältöistä. Sen tulee vastata lain syntyyn johtanutta kansanvaltaista päätöstä. Lainsäätäjän tahdon ja lakitekstin sisällön vastaavuuden vaatimukseen liittyy täsmällisen kielenkäytön vaatimus. Lakitekstin tulisi ilmaista täsmälleen se, mitä tahdottiin saada aikaan, ei enempää eikä vähempää.

Vielä yhden lakitekstien hyvyyden mitan haluan mainita. Lakitekstin tulisi ilmaista, mikä on olennaisinta ja tärkeintä siinä sääntelyssä. Keskeisimmät säännöt on saatava kellumaan pinnalla, varsinkin sellaiset säännöt, joiden tulisi vakiintua kansalaisten arkipäivän moraaliksi.

Lakiteksti kielellisen kulttuurin muovaajana

Lakiteksti on merkittävä osa yhteisönsä kielellistä kulttuuria. Jos yhteiskunnan virallinen kulttuuri esimerkiksi harrastaa leimaavaa kielenkäyttöä, siirtyy tämä piirre osaksi yleistä kulttuuria. Jos virallinen tahto mainitsee ihmisiä mänteiksi, siirtyy luonnehtimistyyli helposti arkikäytäntöönkin, osaksi sosiaalista kulttuuriamme.

Lakitekstille asetettavat vaatimukset

Lakitekstin tehtävien ja niistä johtuvien vaatimusten tarkastelun – pinnallisen tarkastelun – perusteella kokoan vaatimukset eli lakitekstin hyvyyden tunnusmerkit.


Hyvä lakiteksti

– on ymmärrettävää
– ymmärretään yhdensisältöisesti
– ymmärretään lainsäätäjän tarkoitusta vastaavalla tavalla
– ilmaisee olennaisen
– on täsmällistä
– edustaa hyvää kielikulttuuria (on virheetöntä ja osoittaa tyylitajua).


Kun lakeja valmistellaan, tulee näitä lakitekstin hyvyyden tunnusmerkkejä pitää tavoitteina. Tavoitteita tuskin koskaan saavutetaan täydellisesti. Lainvalmistelu on yhteiskunnallisena prosessina sellainen ristiin käyvien tahtojen yhteenotto, jonka tuoksinassa mestarillinen ilmaisu harvoin menestyy hyvin.

Lakiteksti elää kielellisenä ilmaisuna koko lainvalmistelun ajan. Ei ole mahdollista, että lainvalmistelun asiasisältöisen osuuden päätyttyä jokin toimielin kirjoittaisi kaiken sovitun ihanteelliseksi ilmaisuksi, täydelliseksi lakitekstiksi. Epäkohtia voidaan tällä keinolla kyllä karsia ja ilmaisua joskus tuntuvastikin kohentaa, mutta hyvän lakitekstin ominaisuudet olisi saatava elämään tavoitteina lainvalmisteluhankkeen alusta loppuun.

Tähän mennessä olen koettanut määritellä hyvän lakitekstin tunnusmerkkejä yhteiskunnan perustavoitteista käsin. Olen siis edennyt yleisestä erityiseen. Jotta täsmentyisi, mitä määritellyt tavoitteet merkitsevät, on yritettävä edetä vielä erityisempään, konkreettisiin menettelysuosituksiin. Esitän eräitä suosituksia – epäilemättä satunnaisia – lakitekstien laatijoille. Tarkastelen erikseen lakitekstin erilaisia rakenneyksiköitä, joita ovat 1) sana, käsite ja termi, 2) lause ja virke, 3) pykälä, momentti ja kappale sekä 4) säädös ja laki.

Lakitekstin sana, käsite ja termi

Lakitekstissä sanalla ja sen ilmaisemalla käsitteellä on suuri merkitys. Käsitteisiin kohdistuvalla oikeustieteellisellä tutkimuksella on perinteitä ja saavutuksiakin takanaan. Sanojen valinnalla vaikutetaan lakitekstin ymmärrettävyyteen. Valitsemalla yleisesti ymmärrettäviä sanoja saadaan aikaan yleisesti käsitettävää sisältöä. Lakitekstin runko tulisi siis hakea yleiskielen sanavarastosta.

Jos ja kun käyttöön tarvitaan erityistä yleiskielessä esiintymätöntä taikka vakiintumatonta käsitteistöä, se tulee määritellä taikka osoittaa määrittelylle osoite. Yleiskielessä vakiintuneesta merkityksestä poikkeavaksi tarkoitettua ilmaisua on kaihdettava.

Yleiskielessä harvinaisesta ja samalla epämääräisestä sanasta tarjoaa hyvän esimerkin erittäin keskeinen lakitekstien käsite ”tuottamus”. Sen myötä rajataan kansalaisen rangaistusvastuuta ja korvausvastuuta. Rangaistavuuden rajaa vedetään vanhassa rikoslaissa seuraavasti:

”Teosta, joka harkitaan tapahtuneeksi pikemmin tapaturmasta kuin tuottamuksesta, älköön rangaistusta tuomittako.”

Uudehkossa vahingonkorvauslaissa taas on perussäännöksenä seuraava:

”Joka tahallisesti tai tuottamuksesta aiheuttaa toiselle vahingon, on velvollinen korvaamaan sen, jollei siitä, mitä tässä laissa säädetään, muuta johdu.”

Käsite ”tuottamus” pitäisikin korvata lähempänä yleiskieltä olevalla ilmaisulla. Sellaisia saattaisivat olla huolimattomuus, varomattomuus, välinpitämättömyys, moitittavuus ja jotkut muutkin sanat. Koska sana tuottamus esiintyy hyvin monissa tärkeissä vastuusäännöissä, ei mielestäni ole riittävää, että laeissa – esimerkiksi rikoslaissa – määritellään sana tuottamus. Määrittelynkään kautta tuo sana tuskin vakiintuu sellaiseksi elävän yleiskielen ilmaisuksi, joka sen pitäisi olla.

Ymmärrettävyyteen ja varsinkin oikeusnormien vakiintumiseen vaikuttaa käsitteiden runsaus. Veikko Lavin laulelma ”apulisä, tukilisä jne.” on erinomainen kritiikki käsitteiden liiallisesta rakentelusta. Myönteinen asia värittyy hankalaksi, hyvien etuuksien viidakkoon ei tiedä lähteä, kun ei tiedä, mitä sieltä etsisi. Liian paljon käsitteitä on monessa muussakin laissa kuin eläkelaissa.

Hyvässä lakitekstissä jokainen sana ilmaisee jonkin asian, myös lain nimi, lain osaston ja luvun nimi sekä pykälän otsikko. Lain sosiaalinen merkitys riippuu siitäkin, mikä kuva laista annetaan sen nimellä. Kansalaisille kuluttajansuojalaki on laki, joka suojaa kuluttajaa. Mikä vaikutelma syntyisi, jos kuluttajansuojalain nimenä olisi ”laki eräistä sopimussuhteista”?

Lainsäädännössä esiintyy käsitteistöä, joka ei palvele oikeusnormin muodostamisen päämäärää vaan muita tavoitteita. Tällaista käsitteenmuodostusta on rikosnimikkeistö. Rangaistussäännöksissä on jo pitkään edellytetty, että rangaistavalle menettelylle annetaan nimi, rikosnimike. Lakitekstissä rikosnimike pitää kursivoida, mikä vielä korostaa sitä. Rikosnimikkeiden käyttämisellä halutaan palvella tilastointia. Arvelen, että rikosnimikkeiden käyttäminen saattaa kyllä jossain määrin palvella rangaistussäännösten yhteiskunnallista tehtävää, mutta niihin liittyy myös leimaavan etiketin piirteitä. Toiston ja huvittavan tarpeettomuudenkin tuntua ne saattavat luoda: ”Joka särkee ikkunan, on tuomittava  i k k u n a n s ä r k e m i s e s t ä  sakkoon.”

Lakikielen kirjoittajan pitää unohtaa arkinen slangi ja erityisalaan vihkiytyneen iskusanasto. Jollei unohda, käy kuin sille lainlaatijalle, joka kirjoitti 1950-luvulla syntyneeseen lakiin lauseen: ”Tällöin voidaan yhteisellä maalla oleva vuokramies siirtää myös asianomaisen kunnan omistamalle maalle.” (Laki eräiden vuokra-alueiden lunastamisesta maalaiskunnissa 16.8.1958/ 361, Si 88, 6 §.)

Oikeudellisen sääntelyn perustavimpia asioita on käsitteenmuodostus. Ajattelun tarkkuus ja vaihtoehdot voivat lisääntyä käsitteiden analyysin tietä. Mainitsen vain omistusoikeuden ja pätemättömyyden käsitteiden purkamisella saavutetut ensi vaiheessa ajattelua selkiinnyttävät ja toisessa vaiheessa käytännön sääntelytekniset edistysaskelet. Kiinnitän myös huomiota siihen, että käsitteelliseltä tarkkuudeltaan lähes yhtäläisillä käsitemuodostelmilla saattaa olla hyvin erilaiset yhteiskunnalliset vaikutukset. Kerron esimerkin.

Maanomistuksen ja jokamiehenoikeuden määrittely voidaan rakentaa kahdella eri tavalla. Voimme kuvata maanomistajan aseman käsitteellä omistusoikeus ja luonnehtia jokamiehenoikeuden tämän omistusoikeuden rajoitukseksi. Toinen tapa kuvata asetelmaa on se, että luonnon eri käyttömuotoihin kohdistuvat oikeudet ilmaistaan sarkajaon pohjalta siten, että yksi käyttömuoto osoitetaan oikeutena A:lle, toinen yhteisesti A:lle ja B:lle ja kolmas yhteisesti A:lle, B:lle ja C:lle.

Ei ole epäilystäkään siitä, etteivät nämä käsitteenmuodostustavat vaikuttaisi yhteiskunnallisessa todellisuudessa ja ajattelussa eri tavoin. Siksi on tavattoman tärkeää, että lakitekstin käsitteenmuodostuksessa tunnetaan ja otetaan huomioon mainitunkaltaiset sosiaaliset vaikutukset. Kansanvaltaisen päätöksenteon periaate vaatii, että päätöksen yhteiskunnalliset vaikutukset myös tuodaan avoimeen harkintaan. Esimerkkitapauksen tarkoittamalla lohkolla on tapahtunut ja yhä tapahtumassa vähittäistä silmiltä piilotettua kehitystä.

Lakitekstin lause ja virke

Kävin läpi hallitusmuodon 50 ensimmäistä pykälää. Niissä on kaikkiaan 122 virkettä. Virkkeet jakaantuivat lauseisiin seuraavasti:

1 lause 45 virkkeessä
2 lausetta 56 virkkeessä
3 lausetta 19 virkkeessä
4 lausetta 1 virkkeessä (HM 33 §)
8 lausetta 1 virkkeessä (HM 45 §)

Kielioppineisuuteni puutteellisuuden vuoksi tässä tilastossa voi olla vääriä tulkintoja, mutta tuskin sentään dramaattisen paljon.

Tarkastelu näyttää viittaavan siihen, että hyvässä lakitekstin virkkeessä ei ole enempää kuin kolme lausetta. Hallitusmuoto on kuitenkin epätavallinen säädös. Se on perustuslaki. Siksi siinä on keskimääräistä vähemmän sellaisia säännöksiä, joissa kuvataan tietty tosiseikasto ja liitetään siihen oikeusvaikutus (kuten esimerkiksi rangaistussäännöksessä). Hyvän lakitekstin virkkeiden lauseluku on keskimäärin hiukan suurempi kuin hallitusmuodossa. Suositukseksi uskaltaa joka tapauksessa sanoa: ei enempää kuin kolme lausetta lakitekstin virkkeeseen.

Lauseiden pieni lukumäärä ei vielä tee hyvää säännösvirkettä. Lause voi olla pitkä ja hankalasti mutkitteleva. Jos – kuten pitäisi – lakitekstissä jokainen sana merkitsee jotain olennaista, merkitsee pitkä lause liian paljon. Lauseiden tulisi olla kohtuullisen mittaisia. Liian lyhyitäkään lauseet eivät saisi olla.

Lakitekstin pykälä, momentti ja kappale

”Säädöstekstissä momentti rakentuu yleensä samojen periaatteiden mukaan kuin tekstin kappale”, toteavat Esko Koivusalo ja Liisa Huovinen-Nyberg (kirjassaan ”Selkeä virkakieli”, 1980, s. 27). Kappaleen laatimisesta on kirjassa annettu päteviä neuvoja.

Säännösten runsaudesta on joillakin säädöslohkoilla uhannut kasvaa ja kasvanutkin ongelma. Säännöksiä pitää laatia sääntelytarpeisiin nähden riittävästi mutta kuitenkin säästeliäästi. Sääntelytekniikan kannalta etevintä on vähentää säännösten määrää vähentämättä oikeusnormien määrää. Menettelykeinoja on useitakin:

1) Ns. yleisen osan muodostaminen säädökseen; tähän yleiseen osaan koottaisiin säännökset, joita muutoin jouduttaisiin toistamaan moneen kertaan eri säännösten yhteydessä; esimerkkejä yleisen osan käyttämisestä ovat rikoslaki sekä vakuutussopimuslaki.

2) Hiukan samankaltainen säästökeino on määritelmäsäännösten käyttäminen; esimerkkinä vaikkapa kuluttajansuojalaki.

3) Toistoa vältetään usein viittaamalla joidenkin ennestään voimassa olevien säännösten sovellettavuuteen uudenkin säädöksen alueella; esimerkkeinä liikennevakuutuslain 6 ja 22 §.

Korostan kuitenkin, että ymmärrettävyyden kannalta säännösten säätämisessä on etsittävä keskitietä. Monessa säädöksessä toistaminen parantaa ymmärrettävyyttä eikä sitä vähennä.

Tämänkertaiseen aihepiiriin ei kuulu, millä tavalla taas oikeusnormien määrää voitaisiin pitää aisoissa.

Lakikokonaisuus ja säädös

Hyvän lakitekstin vaatimukset koskevat myös lain koko rakennetta. Rakenne, etenkin jäsentely, vaikuttaa lain ominaisuuksiin, niin ymmärrettävyyteen kuin tulkinnan sisältöönkin. Yhtä merkittävää kuin säädöksen sisäinen jäsentely on säädösaineksen jakaminen eri lakeihin.

Lain sisäisen jäsentelyn avulla on mahdollista osoittaa olennainen. Lain sisäisen jäsentelyn myötä määräytyy myös paljolti se, miten lain perusajatukset oivalletaan ja hallitaan. Kuluttajansuojalain jäsentely rakennettiin etenemällä arkielämän tapahtumainkulun mukaisesti.

Tuote
valmis-
tetaan
Tuotetta mainos-
tetaan
Tuotteen
myynti-
ehdot
asetetaan
Kauppa
tehdään
Tuote
ostajan
haltuun
Kuluttaja
käyttää
tuotetta
 
- elin-
tarvike-
laki
KSL:n
2 luku
KSL:n
3 luku
KSL:n 4
ja 6 luku
KSL:n
5 luku
Tuote-
vastuu

- lääke-
lait

 
- muut
tuote-
turvalli-
suuslait
 
KSL = kuluttajansuojalaki

Lain sisäinen jäsentely kuvastaa valittujen sääntelykeinojen painotuksia. Kun liberalistiseksi mainitun talousajattelun vallitessa säännellään sopimussuhteita, painotetaan aineellisia säännöksiä, jotka määrittävät sopimussuhteen osapuolten keskinäisiä oikeuksia ja velvollisuuksia. Toissijaisiksi niihin nähden katsotaan säännökset, jotka puhuvat viranomaisiin turvautumisesta tai viranomaisten väliintulomahdollisuudesta. Niinpä näiden säännösten paikka onkin takanurkassa, lain lopussa. Laki kuvastaa säätäjäkuntansa arvostuksia ja ajattelua jäsentelylläänkin. Samalla tavoin toimii säädösaineksen jakaminen eri lakeihin.

Lopuksi

Yhteen luentoon ei mahdu perusteellista esitystä lakitekstin hyvyyden tunnusmerkeistä. Olen yrittänyt kuvata ja painottaa kahta mielestäni merkityksellistä seikkaa. Toinen on lakitekstin laadun mittojen hakeminen lakitekstin yhteiskunnallisten tehtävien pohjalta, ja toinen seikka on se, että lakitekstin kokoaja – sanan valitessaan sekä lauseen, pykälän ja säädöksen muodostaessaan – tekee monia yhteiskunnallisesti merkittäviä ratkaisuja. Nämä ratkaisut hänen tulisi tehdä tietoisesti ja viisaasti.

Kertaan vielä yhden kannanottoni. Hyvä, ymmärrettävä lakiteksti on vähän samantapainen asia kuin monelle on hyvä ympäristö. Vaikka vain harvoin kävisi luonnontilaisessa ympäristössä, se on tärkeä säilyttää mahdollisuutena.

Antti Kivivuori
osastopäällikkö
oikeusministeriön
lainvalmisteluosasto

¹ Lakimiesliiton Koulutuskeskuksen seminaarissa ”Selkeän virkakielen kirjoittaminen” 30.10.1980 pidetty luento.

Antti Kivivuori