Missä on keskipieli? Ainakin sanastossa!
Artikkeli 3/2008

Kalevi Koukkunen

Missä on keskipieli? Ainakin sanastossa!

Tekniikan, lääketieteen ja muiden erikoisalojen sanaston tietoisella kehittelyllä on Suomessa jo pitkät perinteet. Eri alojen sanastot ovat vaikuttaneet suomen kieleen enemmän kuin tiedetäänkään.

Vaikka sanastotyö voidaan juontaa Agricolaan asti, viime vuonna olisi voitu viettää ainakin työn 175-vuotisjuhlaa, kun yhdeksi ensimmäisistä sanastoista lasketaan J. F. Ticklénin laatima lääketieteen latinalais-suomalainen sanasto (1832). Näyttää siltä, että sanastojen tutkimuksen hyvä aika1 on edessäpäin.

Sanalle sanasto voidaan osoittaa puolenkymmentä merkitystä. Laajasti se tarkoittaa jonkin kielen sanojen kokonaisuutta. Suomen yleiskielen ja varsinkin murteiden sanastossa on satojatuhansia perusmuotoisiakin sanoja ja miljoonia taivutusmuotoisia. Kielen koko sanastoa on tapana nimittää osuvasti sanavaroiksi. Sanastoja on ajatuksissamme epäaakkosellisina järjestelminä, joiden sanat ilmentyvät puheessa ja kirjoituksessa yleensä hyvässä järjestyksessä.

Sanojen kokonaisuuden osajoukkoja, mutta kuitenkin omikseen luokiteltavia ovat erikoisalojen sanastot, esimerkiksi lääketieteen ja tekniikan sanastot, siis terminologiat, joita lääkärit ja insinöörit mietteissään selaavat. Erikoisalojen sanoja aakkosellisesti esitteleviä teoksia tai tiedostoja nimitetään myös sanastoiksi tai sanaluetteloiksi. Varsinkin 1800-luvun jälkipuoliskolla ja pitkälti 1900-luvullakin moniin tieto- ja oppikirjoihin liitettiin teoksessa käsiteltyjen termien sanasto, eikä käytäntöä ole onneksi hylätty vieläkään. Koululaisille ja opiskelijoille tutuimpia ovat kielten oppikirjoissa lukukappaleiden sanoja selittävät sanastot. Niinpä esimerkiksi ruotsin kielen oppikirjoissa ovat lukukappaleiden ruotsinkieliset sanat taivutustietoineen ja suomennoksineen tavallisimmin kirjan lopussa erillisenä osiona.

Kirjana tai tiedostona sanasto on yleensä suppeampi ja yksinkertaisempi kuin sanakirja, koska se liittyy määräalaan tai ‑teokseen likeisemmin kuin kielen kokonaisesitystä tavoitteleva yleissanakirja. Joskus sanasto on sanakirja, joskus sanakirja on sanasto.

Elinkeinolainen ja mainearvo

Suomen kulttuuriyhteyksien kannalta Saksa oli Ruotsin ohella 1800-luvulta 1900-luvun alkupuolelle keskeinen. Ensimmäinen suomenkielinen kemian oppikirja olikin saksalaisen Julius Adolph Stöckhardtin Kemian-oppi aloittelijoille, joka ilmestyi 1864 Julius Krohnin suomentamana. Teoksen loppuun liitetty kemiansanojen luettelo ei ole kuitenkaan saksalais-suomalainen vaan ruotsalais-suomalainen. Monet termit ovat jo nykymuotoisia (bromi, fosfori) tai lähes nykymuotoisia (aluminio, klori). Listassa on vakiintuneiden termien (emäs, olomuoto) lisäksi sellaisia uussanoja kuin hiuke eli atomi ja juures eli radikaali.

Myös yhteiskuntatieteellinen sanasto sai vaikutteita saksan kielestä. Vuonna 1894 oli Saksassa ilmestynyt kansantaloustieteilijä Heinrich Herknerin teos Die Arbeiterfrage, jonka Erkki Reijonen suomensi Työväenkysymykseksi (1902). Teoksessa on kaksi liitettä, suomalais-saksalainen ja saksalais-suomalainen sanasto, joissa on kummassakin 750 termiä. Saksalaisessa osassa on 20 Arbeit-alkuista sanaa ja suomalaisessa osassa 29 työ-alkuista. Sanastossa ovat myös toimeentulominimi, työpörssi, työttömyysvakuutus ja työnosotus eli työnvälitys. Saksan Depression on vielä masennustila, ei lama.

Vuosikymmen myöhemmin, vuonna 1904, saksalainen taloustieteilijä Richard van der Borght julkaisi teoksen Grundzüge der Sozialpolitik, joka ilmestyi Onni Hannikaisen suomentamana 1911 nimellä Yhteiskuntapolitiikan pääpiirteet. Tässäkin teoksessa on saksalais-suomalainen ja suomalais-saksalainen sanasto, molemmissa yli 800 hakusanaa. Sanat elinkanta ’elintaso’ ja elinkeinolainen ’elinkeinonharjoittaja’ eivät juurtuneet kieleen; sen sijaan kilpailukyky ja liikesuhteet vakiintuivat. Sanastosta voisi poimia sosiaalitoimelle oivan termin: itsensäauttaminen.

Talouselämän alalta on vielä mainittavissa vaikutuksekas käännös- ja sanastotyö. Nimittäin 1896–1900 oli ilmestynyt saksalaisen taloustieteilijän Johannes Conradin teos Grundriss zum Studium der politischen Oekonomie, jonka Laura ja Leo Harmaja suomensivat lyhytnimisesti Kansantalouspolitiikaksi vuonna 1913. Suomennokseen liittyy kaksi 25-sivuista sanastoa, saksalais-suomalainen ja suomalais-saksalainen. Conradin sanastossa on niinkin nykyaikaisia sanoja kuin alkuperämaa, alkuperätodistus, ammattitauti ja tietoliikenne, mutta toisaalta siinä on myös sellaisia sanoja kuin keskisäädynpankki tai kiertävän elinkeinon todistus. Sana arbeitsscheu on suomennettu työtävierovaksi – ja laiskaksi.

Leo Harmajan ja muiden taloustieteilijöiden sanastotyö huipentui Kansantaloudellisessa aikakauskirjassa 1949 julkaistuun lähes 50-sivuiseen artikkeliin Kansantaloustieteen suomenkieliset oppisanat. Siinä on seikkaperäinen johdanto ja suomalais-englantilais-saksalainen sanasto sekä lopuksi erilliset englantilais-suomalainen ja saksalais-suomalainen sanasto. Englannin asema sanastossa osoittaa painopisteen muutoksen. Sanaston myötä muun muassa rakennetyöttömyys ja täystyöllisyys vakiintuivat, sen sijaan goodwillin vastine mainearvo ei juurtunut kieleen.

Peräluu ja keikkaajalihas

Itsenäisten sanastojen historiassa oma lukunsa ovat lääkäriseura Duodecimin sanastot, joita ilmestyi viisi ajanjaksona 1885–1909. Sanastot julkaistessaan Duodecim toteutti sääntöjensä tavoitetta, sillä seuran perustajat halusivat edistää suomen kielen asemaa lääketieteen opetuksessa. Seura perustettiinkin suomen kielen aktiivisen kehittämisen aikaan 1881, jolloin oli eletty jo vuosikymmen nykysuomen kielikautta.

Vuonna 1885 seura toimitti ja kustansi Duodecim’in Sanaluettelon Suomen lääkäreille. Tässä 53-sivuisessa ruotsalais-suomalaisessa, osittain latinalais-suomalaisessa sekä vähinsä ranskalais-suomalaisessa ja englantilais-suomalaisessakin sanastossa on runsaat 4 000 hakusanaa harkituin suomenkielisin vastinein. Mukana ovat niinkin moderneilta tuntuvat sanat kuin anorexi ’ruuankyllyys’ ja palliativ ’lieventävä’. Luuluettelot eivät nekään ole vain nykyisten lääketieteen sanakirjojen vakioaineistoa. Duodecimin sanastossa luetellaan noin 70 luuta, muun muassa os pisiforme eli herneluu. Ja kas, herneluu on edelleen käytössä, päinvastoin kuin peräluu, joka on hienostettu häntäluuksi. Hermoja mainitaan noin 30, muun muassa pohkiohermo eli pohjehermo, ja lihaksia puolensataa, esimerkiksi keikkaajalihas eli päänkiertäjälihas.

Sanastotyön seuraava vaihe oli sanaluettelon 77-sivuinen suomalais-ruotsalainen osa, joka ilmestyi 1888. Nyt sanojen ilmiasu kertoi niiden suositettuuden. Hyvät ja kelvolliset sanat oli ladottu ”paksulla painolla” ja vähemmän sopivat tai jossakin suhteessa väärät kursiivilla. Niinpä sanan haavalääkäri asemesta suositettiin kirurgia ja silloin vielä ennusteen asemesta prognosia. Lääketieteen sanasto kehittyi niin ponnekkaasti, että jo vuonna 1889 piti ruotsalais-suomalaiseen sanaluetteloon toimittaa 31-sivuinen täydennys.

Ensimmäisestä sanaluettelosta Duodecim julkaisi 1898 päivitetyn version, jossa esimerkiksi m-alkuisia hakusanoja on pari sivua enemmän kuin ensipainoksessa. Luettelosta ei löydy hyvää hoitoa eikä käypää hoitoakaan, mutta vanvård eli huono hoito siinä on. Sanaluettelon kolmas, uudistettu ja laajennettu painos ilmestyi 1909. Lääketieteen sanastotyön määrätietoinen alku on Duodecimin sanastoissa.

Keskipieli ja juoksukissa

Lääketieteen ohessa tekniikan alalla oivallettiin suomenkielisen sanaston luonnin ja juurruttamisen merkitys. Yksi varhaisimmista tekniikan sanastoista on insinööri John Zidbäckin laatima 109-sivuinen Ruotsalais-Suomalais-Saksalais-Englantilainen Mekaanillis-Teknillisten Sanojen Luettelo (1890). Siinä on runsaat 5 000 hakusanaa erikielisine vastineineen. Nykyaikaan verrattuna 1800-luvun lopun tekniikka oli eriytymätöntä raskasta konepajateollisuutta. Ainoa sähköön viittaava hakusana on itse electricitet, mutta vasaroita luetellaan parikymmentä, häntävasarasta nippuvasaraan.

Tavallisimmin sanastoissa vain käännetään lähdekielen sana kohdekieleen tai ‑kieliin. Vuonna 1918 ilmestynyt saksalais-suomalais-ruotsalainen Teknillinen sanasto tiesi, että rakennustekniikan sana Mittelpfosten on suomeksi keskipieli ja ruotsiksi mittelpost. Seuraavaksi sanaston lukija joutui pohtimaan, mitä keskipieli tarkoittaa. Sana on kyllä Lönnrotin suomalais-ruotsalaisessa sanakirjassa, tosin kasvitieteellisessä merkityksessä ’centralfeste’. Erikoista on, että Ruotsin akatemian suuressa sanakirjassakaan ei ole tätä ikkunateknistä termiä mittelpost, mutta Hahnssonin ynnä muiden isossa ruotsalais-suomalaisessa sanakirjassa (1899) se on ikkunan keskipylvääksi suomennettuna.

Joskus sanasto voi lähetä erikoisalan sanakirjaa niin kuin klassinen, yli 600-sivuinen saksalais- englantilais-suomalais-ruotsalainen Tekniikan sanasto (1940). Siinä on peräti 37 000 hakusanaa tyyppiä Hängekatze travelling crab riippuva kulkuvaunu, juoksukissa – löpkatt. Kaikki ovat tämän kissan rakennustyömailla nähneet, se on nimittäin torninosturin puomissa liikkuva kelkka, jolla nostetaan ja siirretään elementtejä ja muita rakenneosia.

Harvinaisempia ja monta vertaa työläämpiä toimitettavia ovat sellaiset sanastot, joissa alan termit selitetään. Esimerkkinä olkoon terminologisesti ansiokas monikielinen Palo- ja pelastussanasto (Sanastokeskus TSK 2006), jonka mukaan palopäälliköllä ja palokunnanpäälliköllä on visu ero. Palopäällikkö on vakinaisen palokunnan johtaja, mutta palokunnanpäällikkö on vapaaehtoisen palokunnan johtaja. Tosin palopäällikötkin taitavat harvinaistua: heistä on hyvää vauhtia tulossa pelastusjohtajia

Kolmikannasta kolmisivukkaaseen

Kun uusia oppisanoja ehdotettiin kirjoissa ja sanomalehdissäkin, ne jäivät suuren yleisön testattavaksi. Sanasepot nykykielellä sanottuna kilpailuttivat luomuksiaan. Ehdotetuista sanoista kelvokkaimmat säilyivät hengissä ja puolikelvottomat jäivät henkitoreisiin; kelvottomat hautautuivat sanastoihinsa. Uudissanat taistelivat olemassaolostaan siis darvinistisesti. Unhoon vaipuneita sanaehdotuksia on tuhansia.

3_08_kolmiot.jpg

 

Puhutteleva esimerkki sanojenvälisestä kilpailusta on ruotsin triangel-sanan suomentaminen geometrisen kuvion merkityksessä. Vuosina 1835–64 ehdolla oli 14 uudissanaa. Niin kuin kaikki tietävät, kisan voitti kolmio, jota Elias Lönnrot oli ehdottanut jo 1847.

 

Vaikka meillä julkaistiin tietysti myös omalähtöistä tietokirjallisuutta, terminologioiden alkuna on ollut käännöstyö. Suomentajat joutuivat pohtimaan oppisanojen vastaavuuksia ja usein sepittivätkin vastineita. Sanoja luodessaan kääntäjät kehittivät paitsi erikoisalojen sanastoa myös yleisesti suomen kieltä. Eikä voi kuin ihailla kääntäjä-sanaseppojen kekseliäisyyttä. Kun jotain suomennosta varten luotiin sanastoa, tarjottiin työkaluja myös lukijalle. Kieliyhteisön omaksumat uudissanat paitsi tuoreuttivat myös lujittivat kielen järjestelmää. Uusia sanoja valettiin vanhoihin muotteihin.

Käyttöön juurtumattomat sanat vaikuttavat nykyään monesti hauskoilta. Kysymyksessä on sama ilmiö kuin siinä, että 1930-luvulla tehdyt kotimaiset elokuvat tuntuvat 2000-luvulla usein hupaisilta ja niiden traagisuuskin on koomista.

Mainio esimerkki 2000-luvun sanastosta on Pollux-hevoskerhon julkaisemassa, ratsastamatontakin innostavassa Hevostaskutiedossa (2001). Siihen on varmaankin alkuperäisteoksen mukaisesti liitetty sanasto eli Hevostermejä A:sta Ö:hön (oikeastaan Y:hyn). Sanasto olisi voinut olla esitystavaltaan viimeistellympi, mutta yhtä kaikki siinä on sekä koto- että vierasperäisiä sanoja. Niinpä kieltäytymisellä on hevosmaailmassa erityismerkitys: hevonen ei hyppää esteen yli vaan pysähtyy sen eteen tai ohittaa sen. Mutta selitetään myös banketti ja chambon ynnä muita vierasperäisiä termejä. Ja hau-hau – hevoset edellä, koirat perässä: koiraväki sai oman Englantilais-suomalaisen koirasanastonsa vuonna 2003!



Kirjoittaja on etymologi ja leksikografi. Artikkeli perustuu osittain hänen Kotikielen Seurassa 7.2.2008 pitämäänsä sanastoaiheiseen esitelmään.

Kalevi Koukkunen