Miksi haastateltava sanoo no?
Artikkeli 3/2019

Heidi Vepsäläinen

Miksi haastateltava sanoo no?

Kun kuuntelee televisio- ja radiohaastatteluja, huomio voi kiinnittyä siihen, että haastateltava aloittaa vastauksensa usein no-partikkelilla. Miksi se on niin tavallista?

No-partikkelin käyttö on ilmiö, josta on kirjoitettu kolumneja, yleisönosastokirjoituksia ja blogeja sekä kyselty erilaisilla kysymyspalstoilla. Joitakuita ilmiö ärsyttää, toisia kummastuttaa ja kolmansia kiinnostaa. Miksi haastateltavan pitää jatkuvasti sanoa ”no”?

Mistään uudesta kielellisestä innovaatiosta ei vastausten no-alkuisuudessa ole kyse, minkä voi todeta vaikkapa vanhoista murrehaastatteluista. Itse partikkeli esiintyy jo Agricolan ajan kirjoituksissa, mutta sitä ei voi tietenkään tietää, miten tuolloin olisi haastattelukysymyksiin vastattu. Sen sijaan 1960-luvulla Kouvolassa tehdyssä kulkulaisia ja kerjäläisiä käsittelevässä murrehaastattelussa vuonna 1882 syntynyt haastateltava vastailee sujuvasti no-alkuisilla vastauksilla. Haastattelu on peräisin Kotimaisten kielten keskuksen murrenäytteistä.

Haastattelija: Minkäs näköim mies se ol?
Haastateltava: No se nyt em mie sit muistas sil ol, eiköhä niil ollu jotkuut kärrit, kesäl jolla ne lykkäil että ne sit laitto sit sinne, tavaraa ­– –

Rutinoitunut haastateltavan no

Isossa suomen kieliopissa (ISK) todetaan, että no on kiteytynyt tiettyihin rituaalistuneisiin ilmauksiin muun muassa puhelinkeskusteluissa ja haastatteluvastauksissa:

A: Miten se juoksu tänään sujui?
B: No aluksi oli vähän vaikeuksia mahan kanssa, mutta sitten vedettiin täysillä loppumatka.
(ISK § 1036)

Voi siis ajatella, että haastatteluvastauksissa käytetään rutiininomaisesti alussa no-sanaa, koska se on aikojen saatossa siihen vakiintunut samaan tapaan kuin vaikkapa tervehdykset keskustelujen alkuun. Tästä taas olisi helppo ajautua sellaiseen päätelmään, että partikkelilla ei ole varsinaista merkitystä tässä paikassa, vaan se vain sattuu siinä tavan vuoksi sijaitsemaan.

No on kiteytynyt tiettyihin rituaalistuneisiin ilmauksiin muun muassa puhelinkeskusteluissa ja haastatteluvastauksissa.

Rutiini ei kuitenkaan ole tarpeeton, vaan se kertoo keskustelijoille – ja kuulijoille – siitä, mitä haastateltava on tulkinnut kysymyksellä haettavan. Tämä näkyy myös 1800-luvulla syntyneen kouvolalaishaastateltavan vastauksista, kun häntä pyydetään kertomaan erilaisista kiertolaisista, joita aikoinaan oli ollut:

Haastattelija: No semmosii kulkulaisii oli ja, ja niin ku mustalaisii ja?
Haastateltava: No mustalaisii nyt on ollu, tiätyst, niin kauan kun tää, maailman alust alkaen. Mustalaisii ja kerjäläisii. Ja sit kun se ol ennen toi, kunnanjohto se ol sellain että, siit annettih niin kun, vanhuksii taloih, että ne ol, mitä syytinkiläisiiks ne ol nimeltää. – –

Aloittamalla vastauksensa esimerkiksi niin haastateltava voisi vain vahvistaa, että kulkulaisia ja mustalaisia todellakin oli. Sen sijaan hän aloittaa sanalla no ja alkaa kertoa näistä hyvinkin pitkästi. Näin hän osoittaa, ettei oleta haastateltavan tahtovan vain tietää, oliko kiertolaisia lainkaan, vaan ymmärtää, että tämä kysymyksellään pyytää kertomaan näistä. Tämä on tietysti tyypillistä haastatteluille, joiden ei ole tarkoitus koostua haastattelijan kysymyksistä ja yksisanaisista vastauksista. Päämääränä on käsitellä jotakin aihetta.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että yksisanaiset vastaukset eivät olisi mahdollisia. Murrehaastattelussa pitkän vastauksen jälkeen haastattelija kysyy, kävikö haastateltavan luona miestä nimeltään Sysmän Jussi.

Haastattelija: Kävikö semmosta, miestä jota sanottih Sysmäj Jussiks?
Haastateltava: Kyllä. Oletko nähnys sen?

Tässä tapauksessa haastateltava ei tulkitsekaan kysymystä sellaiseksi, jolla pyydetään kertomaan laajasti Sysmän Jussista, joten hän vastaa lyhyesti eikä vastauksen alussa ole no-partikkelia. Samankaltainen tilanne syntyy haastattelijan kysyessä Jussin emännästä, vaikka tällä kertaa vastaus onkin laajempi kuin yhden sanan pituinen.

Haastattelija: Eikös sillä Jussilla ollu emäntäkii?
Haastateltava: Mie en sit tiälä että oiskohan sil ollu. Sit em mie en yhtää tiäläm muuta kun sej Jussin mie näin. On voinu olla, totta jos se sem poika on niin ohan sil ollukki. Se on siit jo ollu kuolluk ku se siel kävel. Nii.

Näissä tapauksissa haastateltava ei aloitakaan vastaustaan no-partikkelilla, koska hän ei tulkitse kysymystä ja sen vastausta itse haastattelua ja sen aihetta eteenpäin vieviksi vaan esimerkiksi jonkin taustatiedon tarkistukseksi. Näillä kysymyksillä siis tehdään haastattelussa eri asioita, ja ne edistävät haastattelua eri tavoin. Haastateltava ei aloita jokaista vastaustaan rutiininomaisesti no-partikkelilla siksi, että kyseessä sattuu olemaan haastattelu, vaan tulkitsee koko ajan aktiivisesti, millainen kysymys on ja millaista vastausta siihen kaivataan.

Haastattelija joutuu vastaajaksi

No-alkuiset vastaukset eivät tietenkään rajoitu pelkästään haastattelukysymyksiin, ja no-partikkeli esiintyy yhtä lailla myös arkisissa keskusteluissa. Aina niiden käyttäminen ei myöskään perustu siihen, että juuri vastaajalla olisi jotain kerrottavanaan kuten edellä haastattelukysymyksissä. Murrehaastattelusta löytyy esimerkki toisenlaisesta no-alkuisen vastauksen käytöstä, kun yhtäkkiä haastateltava esittääkin haastattelijalle kysymyksen siitä, onko tämä itse nähnyt Sysmän Jussia.

Haastattelija: Kävikö semmosta, miestä jota sanottih Sysmäj Jussiks?
Haastateltava: Kyllä. Oletko nähnys sen?
Haastattelija: No en ol nähny mut kuullu olej jotai.
Haastateltava: Ja se kävel poikineh. Että hyvä ihmes siint e ol, siint ei ol, siin ei ol vissih kymmenev vuotta kun, mie näin sen viäl sen Syhmä-, Sysmäj Jussin. Ne ol vähä kumpaki se poika sekä se, isä ja ne.

Kyseessä ei voi olla haastattelukysymys, sillä se, jolta kysytään, ei ole haastateltava eikä hän ole edes nähnyt Jussia. Vastaus ei myöskään ole erityisen pitkä, mutta se yhtä kaikki alkaa no-partikkelilla.

No-alkuiset vastaukset eivät rajoitu pelkästään haastattelukysymyksiin.

Tässä tapauksessa vastaaja ei aio kertoa mitään mielenkiintoista Sysmän Jussista vaan olettaa, että kysyjällä on hänestä jotain kerrottavanaan. Tämä kertomisen arvoinen asia liittyy ehkä jollakin tapaa Jussin ulkoiseen olemukseen, sillä haastateltava kysyy, onko haastattelija nähnyt Jussia, ja asia saattaa olla sellainen, josta tämä on jo kuullut. No-alkuisella vastauksella haastattelija kertoo tietävänsä, ettei kysymys Jussin näkemisestä ole aivan viaton, vaan sen taustalla on jotakin, ja kannustaa haastateltavaa kertomaan sen. Myöhemmin Jussia ja tämän poikaa kuvataankin ”pikkuisen vajaajärkisiksi” ja Jussin pukeutumista ”erikoiseksi”.

Tällainen no-alkuinen vastaus vaikuttaa melko erilaiselta kuin no-alkuinen vastaus haastattelu­kysymykseen ainakin sen suhteen, kenellä oletetaan olevan asiaa. Samaa niissä on kuitenkin se, että vastaaja osoittaa vastauksen no-alulla ymmärtävänsä, mitä kysymyksen taustalla on ja mitä sillä halutaan saavuttaa.

Miksi kielessä pitää olla no?

Suomen kielessä on erityisen paljon pikkusanoja eli taipumattomia sanoja, kuten partikkeleita ja konjunktioita. Ne ovat siitä mielenkiintoisia, että niille on hyvin vaikea keksiä yksittäistä merkitystä, toisin kuin vaikkapa substantiiveille. Sanakirjoissakin kyetään esittämään usein vain vajavainen lista erilaisia käyttöyhteyksiä. Monesti vielä jokin pikkusana leimautuu johonkin käyttöyhteyteen, kuten no haastatteluihin, tai ihmisryhmään, kuten niinku teini-ikäisiin. Tällöin sana alkaa helposti kuulostaa turhalta ja jopa ärsyttävältä – tai ainakin vähintään aivan liian yleiseltä.

Pikkusanat, kuten ja, siis tai no, kertovat, miten asiat liittyvät toisiinsa ja muodostavat kokonaisuuksia. Ne eivät siis tuo puheeseen sisältöä vaan osoittavat, miten sisältö nivoutuu yhteen. Voi tietenkin aina miettiä, onko pikkusanoilla enää mitään käyttöä pitkälle rutinoituneissa yhteyksissä, kuten haastatteluvastauksissa, joissa yleensä niin haastattelija, haastateltava kuin kuulijatkin tietävät, mitä kysymyksillä ollaan tekemässä.

Kuitenkin myös murrehaastatteluista käy ilmi, että haastattelutilanteessa voidaan esittää monenlaisia kysymyksiä. Näiden erilaisten kysymysten ja vastausten tehtävät näkyvät vastauksen aloitustavasta. Rutiinin tai rituaalin merkityksellisyys käy ilmi silloin, kun rutinoitunut teko tai sana jää puuttumaan, eikä haastateltavan vastaus olekaan tyypillinen haastatteluvastaus ilman no-partikkelia.

Kirjoitus perustuu Heidi Vepsäläisen väitöskirjaan Suomen no-partikkeli ja kysymyksiin vastaaminen keskustelussa. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-5189-6.

Heidi Vepsäläinen

Kirjoittaja on keskusteluntutkija, joka työskentelee tällä hetkellä tutkijatohtorina Helsingin yliopistossa.

Takaisin ylös