Mikä nimeksi Englannin kuninkaalle?
Artikkeli 3/1991

Jaakko Anhava

Mikä nimeksi Englannin kuninkaalle?

Kuten tunnettua, eurooppalaisten kuninkaallisten nimet on ollut tapana suomalaistaa: Ruotsin Kustaa Vaasa (eikä ”Gustaf Wasa”), Ranskan Ludvig-kuninkaat (eikä ”Louis”), Ranskan, Englannin ja Saksan Henrik-kuninkaat ja ‑keisarit (eikä ”Henri/Henry/Heinrich”) jne.

Teoksessa ”Nykysuomen sanavarat” (WSOY 1989) sanoo edesmennyt Jouko Vesikansa kuitenkin seuraavaa:

”Nykyään, kun tiedonvälitys on huomattavasti kansainvälistynyt, ei kielitoimiston mielestä ole enää ’syytä kuninkaista puhuttaessa pyrkiä tavanomaista suurempaan kansanomaisuuteen tai tuttavallisuuteen. Perinteen vuoksi on paikallaan edelleen suomalaistaa pohjoismaisten naapuriemme hallitsijoiden nimet, mutta etäisemmät monarkit såilyttäkööt suomenkielisessä tekstissä alkukielisen nimensä’.” (S. 295; Vesikansa ei mainitse lähdettään.)

Samalla sivulla Vesikansa jatkaa: ”Kun – jos – Walesin prinssi Charles aikanaan nousee Ison-Britannian valtaistuimelle, hän omaksuu hallitsijanimen King Charles the Third. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus on jo esittänyt kantanaan, että hänestä tulee Charles III, ei Kaarle III” (Kursivoinnit Vesikansan.)

Kielikellossa 1/1979 Eeva Maria Närhi esittää nimitoimiston kannan (s. 15): ”Nykyisistäkin pohjoismaisista hallitsijoista käytetään kotoistettua asua, esim. kuningas Olavi, Kaarle XVI Kustaa, mutta muista, etäisemmistä kuninkaallisista ei suomalaisia sovinnaisnimiä enää muodosteta, vaan käytetään alkukielistä asua, esim. Espanjan Juan Carlos.” (Kursivointi Närhin.) Prinssi Charlesiin ei siis Kielikello ole varta vasten ottanut kantaa, mutta Närhin sanamuoto ilmeisesti koskisi häntäkin.

Esitän seuraavassa tutkimuskeskuksen kantaa (sellaisena kuin Vesikansa sen esittää) harkittavaksi uudestaan, ettei jää viime tinkaan – esimerkiksi prinssi Charlesin kruunajaisiin.

Hallitsijoiden suomalaistetut nimet herättävät aina silloin tällöin keskustelua, viimeksi lehdissäkin Norjan kuninkaan Olavi V:n kuoltua. Ilmeisesti monet pitävät niitä tosiaankin ”kansanomaisina tai tuttavallisina” osoituksina tuohikulttuurisesta jälkijättöisyydestämme ja kukaties nykyään Suomen eurooppakelpoisuuttakin haittaavina; mutta heiltä tuntuu unohtuvan, etteivät kotoistetut hallitsijain nimet ole mikään kansanvalistajien ja fennomaanisanaseppojen kehittämä suomalainen omituisuus, vaan cosi fan tutte – niin tekevät kaikki.

Tsaari Pietari Suuri on englanniksi nimeltään Peter the Great ja ranskaksi Pierre le Grand. Saksan Vilhelmkeisarien nimi on ranskaksi Guillaume ja italiaksi Guglielmo. Monarkkien nimien mukauttaminen eri kieliin on ollut ties kuinka pitkään oma pieni osansa koko Euroopan kulttuurihistoriaa. Tämä käytäntö on kelvannut keskiajalle asti ulottuvan yliopistosivistyksen maille ja sopinut Shakespearen, Moliéren ja Danten kielten arvolle. Siinä sen tavan kansanomaisuus ja tuttavallisuus.

Vesikansa ja arvattavasti monet muutkin puhuvat ”viestinnän kansainvälistymisestä”, mutta tämä hallitsijain nimiä mukauttava perinteikäs (ja kansainvälinen) käytäntö koskee sangen pientä nimien ryhmää – entistäkin pienempää nykyisenä tasavaltojen aikana. Ja ylipäänsä tuntuu, että poikkeavien kirjoitusasujen aiheuttamia ”hankaluuksia” on tullut tavaksi vahvasti liioitella. Jos saman henkilön nimi kirjoitetaan ruotsiksi Gorbatjov, saksaksi Gorbatschow, englanniksi Gorbachev, ranskaksi Gorbatchev ja italiaksi Gorbaciov, niin onko aivan sietämättömän vaikea ymmärtää, kenestä on kyse?

Kukaanhan ei ole (vielä!) vaatinut puhumaan ”Pjotr Suuresta” tai ”John Maattomasta”, joten välittömän uhan alaisena ei liene tämä hauska perinnäiskäytäntö, josta ei koidu pahaa kenellekään mutta jonka muuttaminen sen sijaan aiheuttaisi aivan tarpeetonta sekasotkua. Ettei käytäntö nykytiedonvälityksessäkään ole outo, näkyy hyvin siitä, että kun Romanian taannoiset tapahtumat nostivat jälleen uutisaiheeksi myös kauan hiljaiseloa viettäneen maanpakolaiskuninkaan, häntä muitta mutkitta nimitettiin (kuten sopikin) suomalaislehdissä Mikaeliksi – ei siis romanialaisittain ”Mihai” eikä, ihailtavaa kyllä, myöskään englantilaisittain ”Michael”.

Mutta juuri vanhat vakiintuneet asut mutkistavat myös esimerkiksi Englannin tulevan kuninkaan nimikysymystä. Suomenkin koulujen historiankursseissa asti esiintyvät Englannin kuninkaat Kaarle I ja Kaarle II. Eikö ole vähän jakomielistä, jos heidän kaimastaan tulee sitten ”Charles III”? Vai pitäisikö vanhoista, vakiintuneista Kaarle-kuninkaistakin tehdä Charleseja – jolloin olisi omituista, että Englannin kuningasluetteloissa esiintyisi Henrikejä, Jaakkoja ja Yrjöjä. Ja jos heidätkin muutettaisiin alkukielisiksi, miten sitten suhtautua muiden maiden hallitsijoihin? Prinssi Charlesissa on kysymys enemmästä kuin heti arvaakaan.

Eivätkä ongelmat rajoitu häneen. Espanjan nykyisen kuninkaan nimeksi on vakiintunut Juan Carlos, mihin ei kannata puuttua – mitäpä vakiintunutta asua suotta horjuttelemaan. Mutta hänen vanhin poikansa, kruununprinssi, sattuu olemaan nimeltään Felipe – hänestä tulee, jos Jumala suo, kuudes tämänniminen Espanjan kuningas. Kaikki edelliset elivät vuosisatoja sitten, ja heidän nimekseen on meillä tietenkin vakiintunut Filip. (Muistutan varmuuden vuoksi, että englanniksi heidän nimensä on vastaavasti Philip, ranskaksi Philippe jne.) Kun etenkin Filip II:lla on maansa historiassa maine sen loistavimman kauden kuninkaana, hieman kuten Ranskan historiassa ”aurinkokuningas” Ludvig XIV:llä, hän ei ole pelkkä nimi pölyisessä luettelossa. Filip I, II, III, IV, V – Felipe VI?

Uskoakseni kysymykseen uusien monarkkien nimiasuista voidaan löytää ratkaisu vain ottamalla useat tekijät huomioon. Ilmeistä on, että nykyaikana vierastetaan uusien kotoistettujen asujen luomista, mutta historialliset syyt voivat niitä vahvastikin puoltaa.

Kun nimitoimistonkin kanta on, että Pohjoismaiden tulevien hallitsijoiden nimet vanhaan tapaan suomalaistetaan, en puutu heihin sen enempää; ja vaikeuksia tuskin tulevat aiheuttamaan paavitkaan. Ongelmana ovat Euroopan ”etäisemmät kuninkaalliset” – länsimais-kristillisen kulttuuripiirin ulkopuoliset monarkit ovat tämän ongelmankin ulkopuolella.

Täysi johdonmukaisuus on ilmeisen mahdotonta — monet etäisemmät monarkit kun ovat nykyaikana kutakuinkin itsestään vakiintuneet alkukieliseen asuunsa. Kuningas Juan Carlosin ohellahan alkukielisinä esiintyvät meillä sekä Luxemburgin suurherttua Jean että Monacon ruhtinas Rainier.

Esitän seuraavassa ratkaisua, jonka tarkoituksena on sovitella jossain määrin ristiin vetäviä periaatteita siten, että huomioon tulevat otetuksi sekä nykyaikainen viestintä että historian perintö.

Pohjoismaiden ulkopuolella on Euroopassa seitsemän monarkiaa, niistä kolme kääpiövaltiota. Luxemburgin, Monacon ja Liechtensteinin hallitsijat eivät juuri esiinny yleisessä historiassa, joten näiden maiden nykyisten ja tulevien päämiesten nimien säilyttäminen alkukielisessä asussa lienee Suomessakin vaivattomin ratkaisu. (Näiden samoin kuin jo hävinneiden tai tasavalloiksi muuttuneiden vähäisempien – esimerkiksi Itä-Euroopan – maiden historiallisten hallitsijoiden nimiasut eivät ole ongelmamme tässä.)

Jäljelle jäävät siis Iso-Britannia, Alankomaat, Belgia ja Espanja. Jossakin näistä neljästä maasta valtaistuimelle nousevan monarkin suomalaisesta nimestä päätettäessä tulee harkita kutakin tapausta erikseen. Jos uudella hallitsijalla on historiasta tuttuja kaimoja, joiden nimet vanhastaan on suomalaistettu, tämä puoltaa hänenkin nimensä suomalaistamista (siis Englannin Kaarle III, samoin joskus aikanaan hänen poikansa Vilhelm V; Espanjan Filip VI). Ennen esiintymättömän nimen taas voi jättää alkuperäiseen asuunsa (kuten Juan Carlos, joka siis nimenä on yksi kokonaisuus).

Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen suomen kielen lautakunta käsitteli humanististen tieteiden kandidaatti Jaakko Anhavan esitystä kokouksessaan 20.5.1991. Lautakunta yhtyi Jaakko Anhavan ajatuksiin: Jos kysymyksessä on perinnäinen suomalainen nimi ja varsinkin jos maassa on ennestään sarja suomalaistettuja nimiä, suomalaistaminen on edelleen paikallaan. Jos kysymyksessä on suomessa ennen käyttämätön nimi, on luontevaa säilyttää nimi lähtökielisessä asussaan, esimerkiksi Juan Carlos.
Jaakko Anhava