Aleksis Kiven kielessä näkyy monia kerroksia. Tuntuvana pohjamallina vaikuttavat vanhempi suomenkielinen kirjallisuus ja vanha pipliasuomi eli raamatullinen kieli. Kiven tuotannossa kuuluu myös etelähämäläinen kansankieli (Nurmijärven murre) niin hyvässä kuin pahassakin. Se tuntuu tarkoitettuna ilmaisun keinona varsinkin hänen tutuimmissa näytelmissään mutta myös tahattomina murrejälkinä. Tämä on ymmärrettävää, sillä Kivihän oli verrattain yksinäinen suomenkielisen kirjallisuuden pioneeri aikana, jolloin nykysuomi vasta etsi muotojaan. Hän käsitti tehtäväkseen myös kirjakielemme kehittämisen.

”Kunnasten” ja muut vanhat genetiivit

Jo yhteen ainoaan lauseeseen saattaa sisältyä monta erilaista Kiven kielen tunnusmerkkiä. Esimerkki tällaisesta on vaikkapa ”Saloin tumma meri haamoittaa sun ympärilläs kaikkialla”, joka on Seitsemästä veljeksestä. Siihen sisältyy kolme kiintoisaa Aleksis Kiven ja hänen aikansa kielen piirrettä.

Lauseen ensimmäinen sana saloin on vanha yksikkövartalopohjainen monikon genetiivimuoto sanasta salo (nykykielessä salojen). Näitä muotoja on Kivellä paljon. Runo Suomenmaa alkaa: ”Maa kunnasten ja laaksoen”. Runossa Onnelliset taas on näin: ”Täss’ seison mä impeni kanssa, / ja kiharamm’ tuulessa liehuu, / ja laaksoen hyminä soi / – –” (ei siis kunnaiden eikä laaksojen vaan kunnasten ja laaksoen).

Tämä genetiivi kuulostaa juhlalliselta, koska se on vanhemmassa kielessämme mm. kirkollisen kirjallisuuden muoto. Kirjakielemme alku on länsisuomalaisessa puheessa, joten genetiivityyppi oli Kivelle kansanomaisestikin tuttu. Se on monessa sanassa edelleen käypä muoto Nurmijärvellä.

Kiven runoja on sävelletty runsaasti, mm. mainitut Suomenmaa ja Onnelliset, mutta laulunsanoissa on vanha genetiivimuoto usein muutettu nykyisemmäksi. Muodosta laaksoen on tullut laaksojen – vailla haittaa. Runoilijan kelpasi pelata näillä vanhoilla genetiiveillä: jos tarvittiin kolmitavuista sanaa, sopi laak-so-en, mutta jos mitta vaati kahta tavua, sopi käyttää muotoa laak-soin.

Tuleeko sanaan i?

Esimerkkilauseessa ”Saloin tumma meri haamoittaa sun ympärilläs kaikkialla” kiinnittää huomiota myös verbi haamoittaa. Huomio ei johdu vain siitä, että nykyisin sanottaisiin häämöttää, vaan siitäkin, että sanassa on i, haamoittaa. Kielemme entisessä käytännössä i:llisyys tai i:ttömyys oli monentyyppisissä sanoissa ja muodoissa kova kysymys, ennen kuin päästiin nykyisiin sääntöihin. Aleksis Kivi kirjoitti tämän i-hapuilun aikaan. Tuskinpa hän mietti sääntöjä, mutta näki varmaan esimerkkejä kummastakin kirjoitustavasta ja horjui niiden välillä. Kansankielestäkään hän ei voinut saada selvää tukea ratkaisuihinsa. Nurmijärven länsipuolella Vihdissä ja ehkä Nurmijärvenkin läntisissä kylissä diftongin i on säilynyt (esimerkiksi sanassa sekaisin) mutta idempänä, kuten Kiven kotikylässä Palojoella, i on kadonnut (sanotaan sekasin). Kivi kirjoitti miten kulloinkin.

Onnelliset-runo alkaa näin: ”Jo valkenee kaukanen ranta – –” Ja vähän edempänä on näin: ” – – kosk= kimmeltää kesänen aamu – –” . Toisaalla, toisenlaisessa sanassa on toisin; Nummisuutareissa sanoo Topias: ”Jospa pistouvaisimme heille hevoisen. ”. Seitsemään veljekseen ehdittyään Kivi oli päässyt selvimmistä murteellisuuksistaan, ja joitakin olivat oikoneet hänen kielenhuoltajansa, mm. Julius Krohn.

”Sun ympärilläs” – sukua sä-passiiville?

Seitsemän veljeksen viidennen luvun alussa matkataan Impivaaraan. Kivi kuvailee seutua ja alkaa yks kaks pitkän kappaleen verran puhua sinutellen lukijalle: ”Avara on kantoinen aho, mutta kauemmas sen reunoja ei kuitenkaan näe sun silmäs – –.” Vähän edempänä: ”Mutta näetpä tuskin muuta, vaikka kauaskin katsot. Saloin tumma meri haamoittaa sun ympärilläs kaikkialla.” Sanonta on hyvin puhekielistä: ”sun silmäs”, ”sun ympärilläs”.

Näitä puhuttelukäänteitä romaanissa on muuallakin: kohdissa, joissa Kivi on halunnut osoittaa jotain erityisen havainnollisesti. Veljesten jouluolutta hän luonnehtii näin: ”Mustanpunaisena kuohui se kiulussa; ja jos kannullisen sitä nielaisit, tunsitpa hieman hämmennystä aivossas.” Romaanin lopulla Kivi esittelee taloksi kohoavan Impivaaran komeaa karjaa näin: ”Kymmenen nautaa seisoo talon ometassa. Jos aukaisit sen ovea, niin katsoi sinua vastaan kahdeksan vilpitöntä, vakavaa lehmännaamaa ja kaksi sonnia, kuin kaksi juurevaa tervaskantoa.”

Mistähän Kivi oli tällaisen sinä-puhuttelun kehittänyt? Se muistuttaa hiukan nykypuhekielen ”sä-passiivia”, tuota monia ärsyttävää, yleiseksi yltynyttä kielenpiirrettä, jonka sanotaan tulleen meille englannin kielestä ja joka oli aluksi outoa ja käsittämätöntäkin. Sä-passiiville on kyllä löydetty kansanomaisiakin juuria, ja vaikkapa suomalaisissa sananparsissa toinen persoona on yleinen: ”Minkä teet, tee tervan kanssa.” Kiven toiset persoonat voi – kuten sä-passiivinkin – korvata kolmannen persoonan pronominittomilla muodoilla. Voisi siis sanoa ”jos kannullisen sitä nielaisi” tai ”jos aukaisi sen ovea”, mutta kuvaus laimenisi paljon.

Koloratiivirakenne ”liehtoo mennä”

Sellaista ilmaustapaa, jossa kahdella peräkkäisellä verbillä kuvaillaan toimintaa, esimerkiksi liikkumista, sanotaan koloratiivirakenteeksi. Tällaisella rakenteella väritetään kerrontaa ja saadaan niin ilmaus sattuvammaksi. Länsimurteiden koloratiivirakenteissa taipuu yleensä kumpikin verbi: sanotaan vaikkapa, että joku ”käveli himpsutteli”. Itämurteissa ja yleiskielessä taivutetaan kahdesta verbistä tavallisesti vain jälkimmäistä: sanotaan esimerkiksi, että joku ”mennä vouhkasi”.

Aleksis Kiven kotiseudulla koloratiivirakenne voi olla käänteinen: kuvaileva verbi on ensimmäisenä ja se taipuu. Tästä erikoisuudesta olen Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen murrenauhoitteista poiminut mm. seuraavat kaksi esimerkkiä: ”Tulee yks miäs aika vauhtia oikein, juaksee tulla. ” ”Sillon ne painu kaikki vinttiin mennä sitte”. Nummisuutareissa kuvailee Sepeteus-kanttoori Kurkelan Juhon pitämien hartaustilaisuuksien suosiota näin: ”– – sinne akkoja kirjavana liehtoo mennä, mutta harvoinpa miehen sinne könöttävän näet. ”

Seitsemän veljeksen Laurin pilasaarnaan Kivi on pannut runsaasti koloratiiveja, kahta eri tyyppiä: ”Tässä he nyt taas istuvat pöllöttävät, rintapielet leveillään, tukka livottuna voilla ja ihralla, ja pieni kuihtuva leukapartakin tutisee hieman.” ”Nyt, lukkari-Jutte, minä katsoa mulautan puolees, sentähden anna paukkua.” Ja edempänä: ”Nytpä kannu keikkui ja parta kastui, pojat laulaa laskettelivat ja muorin tyttäret nauraa rikostelivat.” Mutta omaa kotoista juoksee tulla, liehtoo mennä rakennetyyppiä Kivellä ei tässä kohtauksessa ole.

Kainuun murretta ja vieraita kieliä

Aleksis Kivellä oli korvaa muillekin kielille ja murteille. ”Synta tei, Jutte”, sanoo Lauri pilasaarnassaan. Juhani kysyy romaanin lopulla Jukolaan palattaessa lukkarilta: ”Tiedättekö kuinka virolais-ukko Korkki sanoi Hämeenlinnan viskaalille? ” Lukkari: ”No kuinkaspa hän sanoi? ” Juhani: ”’Mene elvettii, sina pirkelee mias!’ ” Matkimuksen olennainen asia on tuoda esiin se, ettei viron kielessä ole suomen kaltaista vokaalisointua. Perään Juhani lataa venäjän ja ruotsin sekaisen huudahduksen: ”Smatrii, kubbe! ”

”Mänihän siitä itse ukko Hiisi.”

Kivi oli vähän murrekirjailijakin. Hän tavoittelee Kainuun savoa parissa repliikissä Seitsemässä veljeksessä, Taula-Matin kertomuksessa ”Pohjan erämaista”: ”Kerranpa kuului, viiltäen pohjosesta etelään, riivatun äkeä ja vinha puhina, jota seurasi vielä pientä vilinätä kauan. Mikähän pokko siitä vilkkaisi? kysyin minä Heiskaselta, joka hetken päästä minulle morahtaen vastasi: ’mänihän siitä itse ukko Hiisi’”. Vähän myöhemmin: ”Mikä kohaus se siellä, ja mikä kahaus tämä täällä? kysyin minä taasen, ja vastasi viimein Heiskanen morahtaen: ’hoastaahan kuusiston toatto tyttönsä kanssa’.” Taustalla on Kiven yhteys ystäväänsä August Robert Svanströmiin, joka toimi metsänhoitajana Hyrynsalmella, sekä se, että Kainuusta kulki suurina nälkävuosina Nurmijärvellä ja Siuntiossa saakka kerjäläisiä, joita Kivi haastatteli.

Kivi omaksui Lönnrotin Kalevalan luoman muodin mukaisen itäisen kieltoverbin elä (siis merkityksessä ’älä’) – ei kaikkeen tuotantoonsa mutta joskus kuin tyylitellen johonkin. Ainakaan uusmaalaisesta puheenparresta hän ei ollut voinut saada siihen mallia. Se tuntuu nyt kummalliselta Nummisuutarin Eskon suuhun pantuna: ”Elä kurista minua! ” ”Elä veli kulta puhu niin kopeasti, vaikka voitatkin!”

Aleksis Kivi koetti parastaan, tunsi ja otti suosijainsa suojeluksessa vastuuta suomen kirjakielen kehityksestä. Suunta ei ollut kielimiehilläkään silloin aivan selvä, vaan monessa kohdin esiintyi horjuntaa. Aleksis Kiven kielen ilmaisuvoimaa ja vaikuttavuutta pienet horjuvuudet eivät vähennä hiventäkään.

Kirjoitus perustuu lokakuussa 2005 pidettyyn radioesitelmään.

Piirros: Irma Nissinen