Miltä tuntuisi tehdä töissä ehtoovuoroa, harrastaa ehtiessään ehtoo-opiskelua ja siinä sivussa silmäillä ehtoolehteä? Tuntisiko silloin elävänsä jo elämänsä ehtoopuolta? Vai astuisiko takaisin Sarkian, Sillanpään tai Mustapään maailmaan, jossa ”on ehtoo hämäräinen, ja saunat sauhuaa”, jossa suviyötä tuskin onkaan, ”on vain viipyvä, viipyessään hiukan himmenevä ehtoo”, ja jossa ”raatihuoneen torni katsoo ehtoopäivätiimain-silmillänsä” toria?

Moni mieltää ehtoon menneisyyteen kuuluvaksi, runolliseksi tai jopa raamatulliseksi. 1800-luvun valistus teki siis tehtävänsä, sillä aina siihen asti ehtoo oli kirjakielessä tavallinen käypä illan nimitys. Kun suomen kieltä ryhdyttiin tietoisesti muokkaamaan sivistyskieleksi, haluttiin etenkin kansanrunouden ja Kalevalan innoittamana karsia kielestä liiallisina pidetyt länsimurteellisuudet. Suomen kirjakieli muuttui näin demokraattisemmaksi, kun siihen alettiin hyväksyä lisää usean eri murrealueen piirteitä. Ehtoonkin sai korvata itämurteinen ilta.

Ehtoon vähittäisen syrjäytymisen huomaa myös eri vuosisatojen kieltä kuvaavia sanakirjoja silmäilemällä. Vanhan kirjasuomen sanakirjassa ehtoo on illan täysi synonyymi, ja sillä alkavia yhdyssanoja on myös koko joukko, enemmän kuin ilta-alkuisia. Elias Lönnrotin Suomalais-Ruotsalaisessa sanakirjassa (1874) suhteet ovat jo kääntyneet, vaikka ehtoo vielä näyttääkin olevan suvaittu. Nykysuomen sanakirjassa (1951–1961) ehtoo on saanut jo tarkenteet ”kans.” ja ”ylät.” (’kansanomainen’, ’ylätyylissä’). Yhdyssanoja on vielä jäljellä tusinan verran, ja puolet niistä kuuluu kirkolliseen sanastoon, kuten ehtoohartaus ja ehtoovirsi. Kielitoimiston sanakirjassa (2006) yhdyssanoista on mukana enää ehtoopuoli.

Suomen murteiden sanakirjassa on myös enemmän ilta-alkuisia yhdyssanoja, mutta ehtoo-alkuisiakin on yli sata. Niistä moni liittyy takavuosien maaseudulla asuneen arkeen (ehtooaskar, ehtookahvi, ehtoolypsy, ehtooruoka, ehtootyö), mikä kertoo ehtoon olleen jokapäiväinen sana. Sen levikki kattaa lounais-, satakuntalais- ja eteläpohjalaismurteet sekä osan hämäläismurteita (ks. kartta). Hajatietoja on Keski-Pohjanmaalta ja Länsipohjasta. Muualle länsimurteisiin on vakiintunut itämurteinen ilta, joka lienee alkuaan vanha muinaiskarjalaisuus.

Kirjakielen vaikutuksesta ilta on levinnyt vähitellen myös vanhoille ehtoo-alueille. Tyrväältä kerrotaan, että ”hienommat” toivottivat siellä iltaa, vaikka vanhastaan kuuluikin sanoa ehtoota. Pukkilassa taas ”joku kurillaa sano ehtoota, kyl ne iltaa ruukas sanoa” muuten. Naapureiden outona pidetystä sanontatavasta on siis saatettu laskea leikkiä tai tehdä pilkkaa.

Monelle läntisen Suomen asukkaalle ehtoo on edelleen kotoista elävää kieltä. Nuori mies voi sanoa menevänsä ehtoolla pelaamaan sählyä tai korjaavansa ehtoohomminaan autoja.

Ehtoota käyttävät tietävät kyllä sanan murteelliseksi, eikä sitä juuri asiateksteihin tarjota. Kuten muillakin murresanoilla, niin silläkin halutaan toisinaan tuoda paikallisväriä esimerkiksi lehtiartikkeleihin. Niinpä kun paikallislehden toimittaja kirjoittaa Rymättylän teatterin esityksestä, hän kertoo ”suvisen ehtoon” kuluneen näytelmän parissa leppeästi. Moni yleisötapahtuma on nimetty ehtooksi. Valkeakoskella järjestetään elokuisin väkeä kokoavaa, monipuolista kulttuuria sisältävää Paperitytön ehtoota, ja raumalaisia on viihdyttänyt Raumlaine ehto, jossa yleisölle tarjoillaan ”viisui ja jutumbätki”.

Naantalissa järjestetty Miesten ehtoo sen sijaan viittaa jo ehtoon toiseen, kuvallisempaan ja yleiskielessäkin tuttuun merkitykseen, elämän loppupuoleen: illan teemana oli varsinkin vanhempia miehiä kiusaavat eturauhasvaivat. Kempeleessä pidetty Eheä elämän ehtoo ‑seminaari oli sekin tarkoitettu työelämänsä jo jättäneille. Samaa kiertoilmausta käytetään myös esimerkiksi monissa vanhuksille suunnattujen palveluiden nimityksissä: Iitissä on Ehtookotiyhdistys, Lempäälässä hyvinvointikeskus Ehtookoto.

Yksi ehtoon johdoksista, ehtoollinen, on vakiinnuttanut paikkansa kirjakielessä. Kristillisen kirkon sakramentin ohella se on tarkoittanut murteissa myös ’illallista, ilta-ateriaa’. Esimerkiksi Vihdissä ”semmost ruvispuuroo laitettiin ehtooliseks”. Eläimiäkään ei unohdettu, vaan Tyrväällä kehotettiin: ”Mes tällään hevosille ehtoollista.”

Mainita sopii myös YLEn Radio 1, joka pitää yllä vanhaa perinnettä: lauantai-iltaisin kello kuusi siellä soivat ehtookellot, jotka kertovat pyhän alkaneen.