Mediapeliä
Sanakysymyksiä 2/1994

Sari Maamies

Mediapeliä

Vuoden 1994 presidentinvaalit olivat joukkoviestimien juhlaa – koimme siis kaikkien aikojen mediavaalit. Yhtäkkiä sana media alkoi toistua tiheään. Presidenttiehdokkaat paistattelivat mediajulkisuudessa ja hyödynsivät mediavoimia. Mediarummutus oli äänekästä, teetettiin mediagallupeja ja arvosteltiin mediaosaamisen tasoa. Ehdokkaat taistelivat mediasuosiosta, kävivät mediasotaa ja väittelivät mediapelin osuudesta vaalin lopputulokseen. Vaaleista kehkeytyi todellinen mediatapahtuma.

Media-alkuisia yhdyssanoja voisi luetella kymmeniä, ja lisää syntyy koko ajan. Tärkeän ja tyylikkään tuntuisesta mediasta on tullut muotisana, jota käytetään kritiikittömästi tilanteessa kuin tilanteessa. Median varjoon ovat tyystin jääneet tutut ja hyviksi koetut sanat viestin, joukkoviestin, tiedotusväline, lehdistö, radio ja televisio.

Sana media ei sinänsä ole mikään viime vuosien uudissana, mutta nyt se on jostain syystä noussut suosioon. Suomen kielen perussanakirja selittää sanan seuraavasti: ”lehdet, radio ja televisio, mainostaulut tms. viestinnän kanavana; viesti(e)n välittäjä, viestin; ilmaisuväline”. Kirjan esimerkit valaisevat sanan käyttöä: ”Käyttää televisiota kampanjan mediana.” ”Videokuva taiteilijan mediana.” Merkitykseltään media on siis laajempi kuin viestin tai tiedotusväline.

Media on latinalaisperäinen sivistyssana, ja sen vierasperäisyys aiheuttaa ääntämisongelmia: puhutaan muodikkaasti ”meediasta” ja ”meedioista”. Sanassa on kuitenkin lyhyt e, joka myös äännetään lyhyenä [media], ei siis ”meedia”. Medioista ei ainakaan vielä ole tullut meedioita eli yliluonnollisten viestien välittäjiä!
Sari Maamies