Muuan lukija kritisoi Suomen Luonto -lehden syyskuun numerossa sitä, että lehti on aiemmin (7/1996) eräässä artikkelissaan käyttänyt eläinten jälkeläisistä nimitystä lapsi. Lukija päättää vastineensa näin: ”Suomen Luonto on asiantuntijoiden laatima erittäin korkeatasoinen lehti. Hämmästyttävää kyllä kaikki toimittajat eivät ilmeisesti ole oivaltaneet, että ainoaa eläintä, jolla on lapsia, nimitetään Homo sapiensiksi. On mukavaa, että lehdessä on myös kevyitä ja leppoisia kirjoituksia, mutta ne voidaan varmasti laatia ilman tämäntyyppistä suomenkielen latistamista naiiviuteen asti.”

Totta on, että lapsi on totuttu liittämään nimenomaan ihmiseen. Eläimillä on pentunsa ja poikasensa tai eläinlajin mukaan vasikkansa, vasansa, varsansa, porsaansa, vuonansa, kilinsä. Kieli on kuitenkin sikäli puutteellinen, että sellaista sanaa, joka tarkoittaisi kaikkien eläinten jälkeläisiä yhdessä, ei ole olemassa. Eihän ole tapana puhua linnun pennuista eikä hevosen poikasista. Itse jälkeläinen taas ei rajoitu pelkästään eläimiin vaan kattaa myös ihmisen.

Samassa Suomen Luonnon kirjoituksessa, jossa puhutaan eläinlapsista, puhutaan myös ketunpoikasen siskoista ja veljistä. Voiko eläimellä olla siskoja ja veljiä, ja jollei voi, mitä sillä sitten on? Sama ongelma koskee urospuolista vanhempaa, isää. Naaraspuolisen vanhemman nimittämisessä ongelmaa ei ole. On käytössä sana emo tai emä.

Suomen kielen perussanakirja (PS) ei tunne lapsi-sanaa eläimen jälkeläisen merkityksessä; kaikki lasta koskevat käyttötavat liittyvät ihmiseen. Sen sijaan Nykysuomen sanakirjan (NS) lapsi-artikkelin lopussa mainitaan, että sanaa käytetään varsinkin lastenkielessä myös eläinten ja jopa kasvien jälkeläisistä. NS valaisee käyttöä sellaisilla esimerkeillä kuin ”Apinan lapset”, ”Varsa on hevosen lapsi”, ”Lampaan lasta sanotaan karitsaksi”, ”Ruukkukasvien lapset”.

Isän suhteen PS ja NS ovat samoilla linjoilla. Kumpikin sanakirja hyväksyy isä-sanan käytön silloin, kun sillä tarkoitetaan uroseläimen suhdetta välittömään jälkeläiseensä. Itse asiassa tuo käyttö on pakkokin hyväksyä, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ole. Käypää kieltä on siis sanoa, että varsa on juoksijasukua sekä isän että emän puolelta. Vaikka kielessä on sanat emo ja emä, myös sana äiti saattaa eläinemoa tarkoittamassa tulla joskus kyseeseen. NS:ssä on esimerkki ”Puhtaalla rotueläimellä on isänsä ja äitinsä näkö, luonne ja muut ominaisuudet”. PS rajaa eläinäidistä puhumisen koskemaan pelkästään lastenkieltä ja mainitsee esimerkkeinä orava-, siili- ja peipposäidin.

Vaikutelmaksi jää, että sanan lapsi käyttöä eläimistä puhuttaessa ei voi täysin torjua. Johonkin tekstiympäristöön se sopii, johonkin toiseen ei sovi. Tuntuu epätodennäköiseltä, että se esiintyisi esimerkiksi Metsästys ja kalastus -lehden sivuilla tai jossakin eläintieteellisessä julkaisuissa. Sen sijaan lemmikkieläimiä koskevissa tai eläinsuojelua sivuavissa lehdissä sillä saattaisi olla sijaa.

Sillä Suomen Luonto -lehden artikkelilla, jossa eläinlapsista puhutaan, on otsikko ”Kynsin hampain elämään”. Tekstiä artikkelissa on vain nimeksi mutta kuvia sitäkin enemmän, mm. hellyttävä kuva kolmesta oravanpoikasesta, kuva lumimyrskyssä värjöttelevästä naurulokkiperheestä ja ensimmäisen kerran pesäluolasta ulos uskaltautuneesta ketunpoikasesta. Otsikkoa seuraavassa ingressissä sanotaan: ”Keväällä syntyneet eläinlapset kasvavat niin että kohisee. Nälkä on yhtä kova kuin elämänjano. Onnea matkaan pikkuiset!” Varsinainen tekstiosuus taas alkaa näin: ”Missä keväällä syntyneet eläinlapset ovat? Eikö nyt juuri ketunpoikien pitäisi harjoitella hyppyjään myyräjahdissa ja pikkupupujen kuunnella korvat oikosenaan ketun haukuntaa?” Muuta kertaa ei lapsi itse tekstissä esiinnykään. Sen sijaan lehden kannessa, jossa annetaan vihjeitä lehden sisällöstä, on lause ”Eläinkin on ensin lapsi”.

Lapsi-sanan käyttöön puuttunut kirjoittaja ei tule esittäneeksi, millä tuo sana tulisi tekstissä korvata. Enempää pentu kuin poikanenkaan ei tunnu käyvän sen tilalle ainakaan lauseeseen ”Eläinkin on ensin lapsi”. Syynä on se, että lauseessa oikeastaan on puhe ihmislapsesta, johon nuori eläin rinnastetaan ja johon sitä verrataan. Artikkelitekstissä eläinlapset kyllä voitaisiin vaihtaa eläimen pentuihin tai poikasiin, mutta silloin yhtä ja toista muutakin olisi korjattava ja tekstin tyyliä tarkistettava. Esimerkiksi toivotuksessa ”Paljon onnea pikkuiset!” sana pikkuinen yhdistyy sekin kielitajussa pikemminkin ihmiseen ja ihmispienokaiseen kuin eläimeen.

Eräs kielen elävöittämiskeino on sen kuvallinen käyttö. Voimme puhua sillan korvasta ja lähteen silmästä siitä huolimatta, että sillalla ja lähteellä ei oikeasti ole korvia eikä silmiä. Voimme puhua äiti auringosta tai nimittää presidenttiä maan isäksi. Kieli olisi huomattavasti köyhempi, ellei tällaista mahdollisuutta olisi.

On selvää, että Suomen Luontoon eläinlapsista artikkelin kirjoittanut toimittaja ei ole voinut olla tuntematta sanoja pentu ja poikanen. Lapsi-sanan käyttöön on täytynyt olla omat syynsä. Artikkeli on selvästikin suunnattu nuorille lukijoille. Tekstistä henkii lämpö, myötätunto ja sympatia eläimiä kohtaan. Kirjoittaja suhtautuu eläinten poikasiin kuin omiin lapsiinsa. Tästä syystä sanan eläinlapsi käyttö on hyväksyttävissä ja paikallaan. Kirjoitus on lapsenomainen, koska se on lapsenomaiseksi tarkoitettukin. Naiivi se ei missään nimessä ole.