Mahotonta ahistusta
Artikkeli 2/1994

Paavo Pulkkinen

Mahotonta ahistusta

Jörn Donner päivitteli taannoin Helsingin Sanomissa (28.12.1993), että monet suomalaiset ovat ruvenneet hylkimään puhuessaan d:tä, sanomaan mahollinen, mahollisuus, mahoton, mahottomuus. Asiasta on käytetty sen jälkeen lyhyitä puheenvuoroja, mutta lienee paikallaan tarkastella sitä tässä lehdessä vähän laajemminkin.

On syytä aluksi muistuttaa siitä, että d on äänteenä suomen kielessä melko nuori tulokas. Paitsi vierassanoissa (daami, demokratia, andante, madeira jne.) se esiintyy t:n astevaihteluparina (tietää : tiedän, pata : padan, made : mateen jne.). Jälkimmäisessä tehtävässä kirjoitettu d kuitenkin aiemmin ääntyi niin kuin englannin th esim. tapauksissa this ja mother. (Kyseessä oli siis fonetiikan termein ilmaistuna soinnillinen dentaalispirantti ð.) Vanhimmassa kirjakielessämme äännettä hyvin usein merkittiin myös yhtymällä dh, mutta kun ruotsin kirjakielessä dh vaihtui d:ksi, pelkistyi suomessakin merkintä d:ksi.

Nykyisenlaiseksi umpiäänteeksi d kehkeytyi yleisesti vasta 1800-luvulla. Niinkin myöhään kuin 1881 Arvid Genetz selitti kielioppinsa 1. painoksessa, että kirjakielemme ”d on pehmeä, heikon r:n kaltainen ja vienoon äänelliseen [= soinnilliseen] s:ään vivahtava äänne, siis toisenlainen kuin ruotsin ja muiden vierasten kielten kova d”.

Genetzin kuvauksen mukaista äännettä käytettiin kansankielessä kuitenkin enää vain suppealla lounaissuomalaisella alueella. Länsimurteissa oli yleensä vallalla r tai l ( pata : paran tai palan) ja itämurteissa sekä enimmissä pohjalaismurteissakin tavallisimmin kato (pata : paan). Itäistä edustusta yritettiin kovastikin 1800-luvun alkupuoliskolla istuttaa kirjakieleen, mutta d-merkinnän kannattajat saivat vanhan käytännön säilymään. Vähitellen d:n äännearvoksi myös vakiintui se, mikä sillä muissakin kielissä normaalisti on.

Ääntämisen vaikeus

Ääntäminen aiheutti kuitenkin kauan suuria, jopa ylivoimaisia vaikeuksia monille suomalaisille. Nykyäänkään d:n tuottaminen ei kaikilta onnistu, ei ainakaan ihan vaivattomasti. Tämä ei ole oikeastaan ihmekään, kun d on aidoissa suomen sanoissa ainoa soinnillinen umpiäänne. Samaan sarjaan kuuluvat b ja g rajoittuvat vain vierassanoihin ja vaativat monilta erityistä ponnistusta. Arkisessa puheessa vedetään usein ”perperi” ylle ja ”markariinia” leivän pintaan. Saattaapa julkisesta sanastakin kuulla puhuttavan esimerkiksi ”Prysselistä”, ”Pelkian” pääkaupungista.

d on toki opittu ääntämään paljon paremmin, koska se on t:n astevaihteluun liittyvissä tapauksissa sangen yleinen. Aika harvoin kuulee enää sen korvaamista t:llä tyyliin ”tevalvoita”, ”etuskunta”, josta eräs taannoinen puoluesihteeri tuli kuuluisaksi. Kansakoululaitos, joukkoviestinten levittämä yleiskielen malli ja yhä yleistyvä vieraiden kielten tuntemus ovat harjaannuttaneet d:n ääntämiseen.

Aivan toisenlainen oli tilanne vuosisatamme alussa. Nuori kielentutkija Lauri Kettunen valitti Virittäjässä 1910 sitä, että vain harvat käyttivät sivistynyttä yleiskieltä (”kirjakieltä”) puhuessaan. Hän arveli: ”Velttouteen lienee suurena syynä äidinkielenrakkauden yleinen puute, sama, mikä ilmestyy haluna tahria halvoilla muukalaisuuksilla puheensa tai taipumuksena käyttää kokonaan vierasta kieltä, milloin vain omalle personalle on pikku mukavuuksia voitettavissa.” (S. 57.)

Syytä oli Kettusen mielestä myös kirjakielessä itsessään, koska siihen kuuluva d oli ”luonnoneste” oppimattomalle kansalle ja työläs opeteltava sivistyneillekin. Yleistä oli d:n ääntäminen t:ksi, eikä Kettunen pitänyt luultavana, että ”lukutaitoinen kansanmies suurimmassa osassa maata koskaan saa kieltään d:hen taivutetuksi”.

Kettunen ei halunnut suoralta kädeltä muuttaa kirjakieltä d-kysymyksessä kansankielen kannalle mutta esitti, että ”voimme kyllä miehissä ryhtyä vielä kerran punnitsemaan asian syitä ja vastasyitä”. Kirjakielen tradition merkitystä Kettunenkin tähdensi, mutta muistutti lopuksi, että ihailtu kansalliseepoksemme Kalevala edustaa d:töntä kantaa.

Virittäjän päätoimittaja E. A. Tunkelo arveli Kettusen liioitelleen d:n lausumisen vaikeutta ja kehotti erilaisten oppilaitosten opettajia lähettämään tietoja siitä, miten oppilaat d:n käytön hallitsevat. Jyväskylän seminaarin lehtori Martti Airila antoikin asiasta melko edustavan selvityksen. Sen mukaan seminaarin naisoppilaille d ei aiheuta ääntämis- eikä kirjoitusvirheitä. Miesosaston alemmilla luokilla virheitä sattuu ja ylemmilläkin jonkin verran. Seminaarin harjoittelukoulun oppilaiden taidoista kertova pieni tilasto osoittaa, että ”epävarmoja ääntäjiä” on enimmäkseen pojissa, vielä yläluokillakin.

Airila toteaa, että miltei kaikki osaavat tuottaa d:n, kun sitä nimenomaan vaaditaan, mutta asia on toinen jo tavallisessa sisäluvussa, saati vapaammissa yhteyksissä. Oikeinkirjoituksesta Airila sanoo: ”Täyttä varmuutta eivät läheskään kaikki kansakoulussa saavuta; silti ylimpäin luokkain oppilaista monet, nimenomaan tyttöoppilaat saavuttavat taidon, joka kohoaa virheettömyyteen tai sitä tapailee.” (Virittäjä 1910, s. 123.)

Nykyään Jyväskylän opettajankoulutuslaitoksen miehisetkin opiskelijat osaavat jo lausua d:n vaivatta, eikä harjoituskoulun poikaoppilaillekaan d kuulu olevan enää ylivoimainen.

Nykypuheen ”ahistus”

Puhutussa kielessä d ei kuitenkaan ole yhtä säännöllinen kuin kirjoitetussa. Varsinkin eteläpohjalaisista monet käyttelevät kotiseutunsa ulkopuolellakin aika reippaasti r:ää: airat, torellinen jne., vieläpä vierassanoissakin rario, risko. (Hämäläistä l:ää sitä vastoin yleisesti kaihdetaan.)

Itämurteinen katoedustus on edennyt vanhan murrelevikkinsä ulkopuolellekin, tosin lähinnä vain eräisiin suurtaajuisiin hd-tapauksiin. Viimeaikaisten puhekielen tutkimusten mukaan yleisimpiä ovat nykyisessä kaupunkilaiskielessä sellaiset muodot kuin kaheksan, yheksän, kahen, yhen, lähen. Varsin tavallisia sanoja ovat myös Donnerin mainitsemat mah(d)ollinen ja mah(d)oton. Näiden d:ttömyyttä on saattanut tukea Helsingin slangissa yleinen mahis = mahdollisuus. Viime aikoina lehdissäkin vilahdellut ”ahistus” lienee televisiosta opittu leikillisyys (vaikka kuuluu sitä joku opiskelija käyttäneen jo vakavissaan).

Katoedustuksesta hd-tapauksissa on eräitä vanhojakin tietoja. Niinpä Kettusen havaintojen mukaan d:n poisjättöä esiintyi alinomaa lounaissuomalaisten ylioppilaiden huolettomassa puheessa tämän vuosisadan alussa: tahon, yhen, vaihan, lohuttaa jne. Jo tuolloin siis – ilmeisesti savokarjalaisilta tovereilta Helsingissä opittu — katoedustus pyrki leviämään juuri hd-tapauksiin.

Samasta ilmiöstä esittää huomioita myös viipurilainen lyseonlehtori Gunnar Lindström (Virittäjä 1910, s. 106). Hän sanoo panneensa merkille, että vaikka kahden vokaalin välinen d vain harvoin jää oppilailta ääntämättä, niin hd:n tilalla on yleisesti pelkkä h. Sellaisetkin oppilaat, jopa opettajat, jotka muuten puhuivat huolellista yleiskieltä, käyttivät joskus hd:n asemesta h:ta.

Lehtori Lindströmkin muuten Airilan tavoin piti tarpeettomana pohtia kysymystä d:n hylkäämisestä, mutta katsoi, että d:n jättäminen h:n jäljestä ei ”yhtä paljoa loukkaa sivistyneeseen yleiskieleen tottunutta korvaa” kuin d:n jättäminen vokaalin jäljestä.

Samaa tunnetta on ilmeisesti nykyäänkin monien kielitajussa. Eri sanat ovat kuitenkin aivan eri asemassa. Helpoimmin d näyttää lipsahtavan pois muutamista yleisistä hd-sanoista, joiden taivutussarjassa ei ole hd:tä tukevia ht-muotoja. Juuri tällaisia ovat Donnerin puheeksi ottamat mahdollinen ja mahdoton sekä ennen kaikkea kahdeksan ja yhdeksän, joista d:ttömyysmuodin on arveltu saaneen alkunsa.

Toisaalta on verrattomasti enemmän sanoja, joita tuskin kukaan julkisesti esiintyessään lausuu ilman d:tä. Varsinkin sellaiset sanat, joita enimmäkseen viljellään arkipuhetta vaateliaammissa yhteyksissä, säilyttävät yleensä d:nsä. Ei ole helppo kuvitella d:n poisjättöä esimerkiksi sanoista hohde, paahde, suhde; ryhdikäs, tahdikas, vauhdikas; johdanto, lehdokki, vivahde; kohdistaa, tahdistaa, yhdistää; kiehtoa (esim. ei kiehdo), lauhtua, tuohtua. Jos ei väärinkäsitystä, niin ainakin turhia sivumielteitä voisi syntyä, jos ilman d:tä taivutettaisiin vaikkapa sanoja kehto, puhde, tuhto ja vihta.

Kaiken kaikkiaan d:ttömyys hd-tapauksissakin rajoittuu nykyisessä puhekielessä pääasiallisesti harvoihin sanoihin. Kuta kirjallisempi tai virallisempi sana sävyltään on, sitä säännöllisemmin d siinä pysyy. Jos joku jättää d:n esimerkiksi sellaisista muodoista kuin kohde, lehdistö, lohdullinen, tahdit, en mahda, tähdennän, voi otaksua hänen haluavan värittää puhettaan yleisemminkin murrepiirteillä. Huolitellussa yleiskielessä d:n hylkiminen ei tule kysymykseen.

Vakiintuneet d:ttömät

On syytä todeta, että jo varhain on kirjakieleemme juurtunut eräitä sanoja murteellisessa d:ttömässä asussa. Näitä ei yleensä tule edes yhdistäneeksi t:n astevaihteluun. Enimmissä on kyse nimenomaan ht-yhtymän heikosta asteesta. Yleinen verbi lähettää on johdettu verbistä lähteä, joten säännönmukainen asu olisi kirjakielessä lähdettää. Tätä on paljon vähemmän käytetty, useimmiten sikiönlähdetyksestä puhuttaessa. Sanasta lähettää on myös monia johdoksia: lähetys, lähetystö, lähettiläs, lähetin jne.

Sanat tahallaan ja tahallinen ovat myös tavallaan poikkeavia, koska ne ovat samaa pesyettä kuin tahto, tahtoa. Verbit tähystää ja tähytä on selitetty tähti-sanan sukuisiksi, joten niiden asu viittaa itämurteisiin. Renvallin sanakirjassa (1826) on d:llisesti tähdystää, tähdystellä merkityksessä ’tähdätä, tähtäillä’. Tutkimuksen valossa voidaan tähän liittää myös verbit ehättää (vrt. ehtiä), kohentaa (murt. kohrentaa; johdos sanasta kohta) ja viehättää (vrt. viehtää).

Lukusanasta yksi (: yhden) on johdettu adverbi yhä (alkuaan *yhðäk). Harvinaisempi on kaksi-sanasta saatu muoto, joka Nykysuomen sanakirjassa esiintyy säännöllisessä asussa kahda = ’kahtia, puoliksi’. Sanakirja mainitsee d:llisten ohella myös murteelliset yhdysmuodosteet kahakäteen (’edestakaisin, kahtaanne’) ja kahareisin; ääntämys on erikseen ilmoitettu geminaatalliseksi: ‑kk-, ‑rr-. Tuore Suomen kielen perussanakirja esittää näistä vain adverbin kahareisin, ilman ääntämisohjetta. Arvatenkaan ilmausta ei yleensä enää tajuta kaksi-sanasta johtuvaksi.

Jääkiekkotermi jäähy on lohjennut sellaisista alkuaan itämurteisista sanonnoista kuin olla jäähyllä, mennä jäähylle (vrt. jäähtyä).

Muutama vuosikymmen sitten oli runsaasti vaihtelua sentyyppisissä teonsanoissa kuin elähdyttää tai elähyttää, ilahduttaa tai ilahuttaa, tukahduttaa tai tukahuttaa. Itämurteiden mukaiset d:ttömät asut ovat jatkuvasti harvinaistuneet, eikä uusi sanakirja niitä enää mainitse. Turhat rinnakkaismuodot ovat kirjakielestä väistyneet tästä sanatyypistä sikälikin, että monissa tapauksissa on luovuttu myös hd:llisistä varianteista ja yleistetty lyhimmät vaihtoehdot: heilauttaa, keikauttaa, räjäyttää jne. Nykysuomen sanakirjassa on lukuisista verbeistä kolmekin rinnakkaisasua, esimerkiksi heläyttää, helähdyttää, helähyttää; värähdyttää, värähyttää, väräyttää.

Muissa kuin hd-tapauksissa katomuodot ovat hyvin harvoin vakiinnuttaneet asemaansa kirjakielessä. Yleisin lienee kyseisistä sanoista puistattaa, joka on samaa juurta kuin pudistaa. Sanat auer ja muuan ovat Suomen kielen perussanakirjassa vain itäisessä asussaan; Nykysuomen sanakirja mainitsee myös ”kirjakielisemmät” rinnakkaismuodot auder ja muudan.

Runokielessä d:n poisjättö oli aiemmin melko tavallista muuallakin kuin kalevalaisessa ja sitä mukailevassa runoudessa. Kirjoitettiin esimerkiksi eespäin, oottaa, syön (= sydän), veessä. Tämäntapaisia poikkeusmuotoja eivät nykyrunoilijat juuri käytä.

Erikoinen t:n astevaihteluun liittyvä poikkeama on kirjakielessä sana talikko. Kyseessä on johdos lähes kaikille oudosta lannan nimityksestä tade, josta oikeaoppisesti saadaan tadikko. Se on käytännössä kuitenkin harvinaisempi kuin talikko, joka kaiketi ainoana tapauksena edustaa kirjasuomessa hämäläistä l-kantaa.

Katsauksen lopuksi lienee vielä syytä koota päälinjoja.

1) Suomen kirjakielessä t:n astevaihteluparina käytetään vokaalien välissä ja h:n jäljessä d:tä. On vain joitakin d:ttömiä poikkeuksia, joita kielitaju ei yleensä yhdistäkään (ht-yhtymän) astevaihteluun (ehättää, lähettää, yhä ym.).

2) d-kirjain on melko lyhyen aikaa lausuttu samaan tapaan kuin muissakin kielissä. Suomen kielen äännejärjestelmälle d on alkuaan yhtä vieras kuin g ja b. Yhä useammat ovat kuitenkin omaksuneet d:n yleiskielisen ääntämyksen.

3) Kielen luonteeseen kuuluu runsas variaatio, mutta kulttuurikieli tarvitsee myös koko yhteisölle ymmärrettävää yleiskieltä. On eduksi, jos virallisissa ja muodollisissa tilanteissa käytettävä puhekieli ei loittone kovin kauaksi kirjakielestä eikä suosi selvästi murteellisia tai arkityylisiksi tunnettavia ilmauksia. Olisi kiistattomasti taantumista, jos kelpuutettaisiin yleiseen kielenkäyttöön sentapaiset äännökset kuin mahoton, kaheksan ja lähetään (tai eteläpohjalaisittain maharotoon, kahareksan, lähäretähän).
Paavo Pulkkinen