Maaseudun anti suomen kielelle
Artikkeli 2/1991

Alpo Räisänen

Maaseudun anti suomen kielelle

Parhaassa tapauksessa Euroopan yhdentyminen voi merkitä kansallisten kielten ja kulttuurien arvostuksen nousua. Silloin yhdentyminen on tervetullut vastapaino amerikkalaiselle kaupalliselle kulttuurille. Euroopan eri maiden vetovoima lisääntyy, ja sen pitäisi tuntua esimerkiksi koulujemme kieltenopetuksen monipuolistumisena. Jos kansallisten kielten ja kulttuurien arvostus Euroopassa ja muuallakin lisääntyy, se heijastuu myönteisenä myös meille. Saksan, ranskan ja muiden eurooppalaisten kielten taito myös nuorison keskuudessa tekisi entistä syvemmät kulttuuriyhteydet Eurooppaan mahdollisiksi. Kansalliset liikkeet ja itsenäistymispyrkimykset Euroopan itäosissa ja muuallakin osoittavat, että kansallisuus, kansallinen kieli ja kulttuuri ovat tavoiteltavia arvoja nykyaikanakin.

Pahimmassa tapauksessa Eurooppa yhdentyy yksistään suuryritysten ja yleensä liike-elämän ehdoin. Jos Suomi on tässä menossa täysin pidäkkeittä mukana, yrityksiä kaatuu, maaseutu paljolti autioituu ja Pohjois- ja Itä-Suomi jäävät eteläsuomalaisten ja euroturistien lomamaaksi. Jos maaseutu autioituu, se on suuri tappio myös suomen kielelle ja suomalaiselle kulttuurille.

Koivusalo puhuu aitosuomalaisuuden kuolemasta. Aitosuomalaisuus ihannoi maaseutukulttuuria, ja tuo ihannointi liittyi suomalaiskansallisen kulttuuri-identiteetin etsintään. Toisen maailmansodan jälkeen ei aitosuomalaisuudesta ole ollut enää paljon merkkejä näkyvissä, mutta suomalaisuudesta, eri maakuntien kulttuureista ja suomen kielen paikallismurteista kyllä. Ajatellaanpa vain, millaista pontta hämäläisväritteiset repliikit merkitsevät Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla ‑teoksessa, millaista mahtavuutta eteläpohjalaismurre antaa Orvokki Aution romaanien naisten puheeseen, mitä olisi Oiva Arvola ilman elävää peräpohjalaiskieltään, puhumattakaan esimerkiksi Kalle Päätalosta tai Heikki Turusesta. Kaikki mainitut kirjailijat ovat asuneet jo vuosikymmeniä kaupungissa, mutta heidän kasvuympäristönsä on ollut maaseutu, sen ihmiset, kieli ja kulttuuri. Heidän henkiset juurensa ovat maaseudulla. Jos maaseutu autioituu lähes tyhjiin, sieltä ei tulevina vuosikymmeninä nouse Väinö Linnan, Orvokki Aution eikä Oiva Arvolan kaltaisia kirjailijoita rikastuttamaan suomalaista henkistä elämää. Se on ilman muuta vahinko yhteiselle suomen kielellemme, sillä kirjailijat ovat kautta aikain välittäneet ja jalostaneet yleiseen tietoon oman paikallisen kansankielensä aineksia.

Kirjailijat ovat tietenkin vain yksi esimerkki siitä, mitä paikallismurteet ja ‑kulttuurit Suomelle ja suomalaisille merkitsevät. Vauraiden viime vuosikymmenien tuotteita ovat esimerkiksi murrekirjat, kotiseutulukemistot ja monien paikkakuntien joululehdet, joissa paikallisella kansankielellä ja perinteellä on vankka sijansa. Yritetään panna talteen sellaista, mikä koetaan arvokkaaksi ja uhanalaiseksi. Ihmisen henkisistä tarpeista nämäkin ilmiöt kertovat.

Nyt ei pidä ajatella niin, että maaseutu olisi sinänsä arvokkaampi ja antoisampi kielelle ja kulttuurille kuin asutustaajamat. Monissa kohdin asia on päinvastoin. Mutta vanhat maakylät, joissa samoja sukuja on elänyt miespolvesta toiseen, ovat kieleltään ja kulttuuriltaan paljon juurevammin omalla pohjallaan kuin sekalaisen väestön kansoittamat asumalähiöt: eihän lähiöasukas tunne edes ympäristönsä paikannimiä muuten kuin tienviitoista ja kartoista. Se, että suomalainen maaseutu säilyisi elinvoimaisena vireiden asutuskeskusten välissä, merkitsisi suomen kielen ja suomalaisen kulttuurin monipuolisuutta ja vivahteikkuutta. Monipuolisuus ja variaatio puolestaan ovat kehityksen ja hedelmällisen vuorovaikutuksen edellytyksiä, mahdollistavat kulttuurievoluution. Se on rikkautta, joka vielä näkyy suomen kielessä ja suomalaisessa kulttuurissa. Sitä meidän ei tulisi kadottaa, jos aiomme kulttuurikansana elää ja tarjota muillekin jotakin aitoa suomalaista.
Alpo Räisänen