Maallista, ajallista, inhimillistä. Monikäyttöiset llinen-johdokset Agricolasta nykypäivään
Artikkeli 1/2010

Aila Mielikäinen

Maallista, ajallista, inhimillistä. Monikäyttöiset llinen-johdokset Agricolasta nykypäivään

Adjektiivinjohdin ‑llinen on ollut sanansepittäjien suosiossa koko kirjasuomen historian ajan. Sen avulla on muodostettu uusia sanoja kulloisenkin kielenkäytön tarpeisiin. Kielikellossa 3/2009 tarkasteltiin nykykielen llinen-johdoksia. Tässä kirjoituksessa luodaan katsaus niiden historiaan.

Johdin ‑llinen koostuu kahdesta osasta, adessiivin päätteeseen (keväällä) kuuluvasta ll-aineksesta ja inen-johtimesta: keväällinen. Johdokset ovat inen-johdosten tapaan adjektiiveja, mutta niistä on kehittynyt myös rajallisemman merkityksen saaneita substantiiveja, esimerkiksi talollinen, illallinen, perillinen ja sivullinen. Yhdyssanojen jälkiosissa llinen-johdinta vastaa yleensä pelkkä ‑inen, kuten sanapareissa keväällinen  – viimekeväinen ja kädellinen – vasenkätinen.

Alkuaan llinen-johdoksilla on ollut neljä erilaista konkreettista merkitystä. Niillä on osoitettu

– paikkaa: edellinen, päällinen, merellinen
– aikaa: talvellinen, yöllinen, joulullinen
– omistajaa: perheellinen, kädellinen, kannellinen
– tilavuusmittaa: aitallinen, kourallinen, lusikallinen.

Paikan ilmaiseminen on näistä nykyään harvinaisin, ja siitä mainitaan esimerkkejä lähinnä kansanrunoudesta.

Johdostyyppi on ollut länsimurteissa yleisempi kuin itämurteissa, ja sitä on käytetty kirjasuomessa sen alkuvaiheista, siis 1500-luvulta saakka. Osa näistä pipliasuomen aikaisista johdoksista on jo vanhentunut, kuten halullinen, iällinen ’vanha’ ja toimellinen ’viisas, kunnollinen, taitava’. 1800-luvulla niiden rinnalle otettiin käyttöön itämurteisia vastineita, joissa johdin on ‑kas, ‑käs: halukas, iäkäs. Joissakin tapauksissa käytetään yhä molempia, mutta hiukan eri merkityksessä: voimallinen voimakas, onnellinen onnekas, värillinen värikäs. (Hakulinen 1979: 164–167.) 

Kirjasuomen sanaston kasvu

Mikael Agricolan tuotannosta nykyaikaan säilynyt sanastomme sisältää monia llinen-johdoksia, ja ne mainitaan usein tyyppiesimerkkeinä vanhan kirjasuomen sananmuodostuksesta. Kun oli olemassa aikaa ilmaiseva tyyppi talvellinen, keväällinen, voitiin muodostaa myös ajallinen ’maallinen, katoava’.1 (Hakulinen 1955: 311–313.) Johdostyyppi sopi luontevasti käännöskieleen vastaamaan ruotsin lig-loppuisia ja saksan lich-loppuisia adjektiiveja (vrt. sydämellinen, ruotsin hjärtlig, saksan herzlich). Hyvin usein johdokset olivat ns. käännöslainoja, joissa merkitys saadaan suoraan vieraasta kielestä. Erikoisimpiin käännöslainoihin kuuluu alkuaan uskonnolliseen kieleen muodostettu otollinen ’hyväksyttävä, kelvollinen, mieluinen’. Sillä on ottaa-verbiin pohjautuvat vastineet ruotsissa, saksassa, latinassa ja kreikassa, esimerkiksi saksassa angenehm ’miellyttävä, mieluinen’ ja annehmbar ’hyväksyttävä’ (< nehmen ’ottaa’). (Hakulinen 1969: 136–138.) Vieraiden kielten vastineissa on semanttisesti kyse hyväksymisestä, vastaanottamisesta, mutta suomalaisen on vaikea päätellä otollisen merkitystä ottaa-verbin tai sen teonnimijohdoksen otto perusteella.

Agricolan julkaisujen ensiesiintymiä ovat mm. kiitollinen, laillinen, maallinen, maailmallinen, onnellinen, riemullinen ja turvallinen. Sekä Agricolan tuotannossa että muissa samanaikaisissa teksteissä ovat esiintyneet ajallinen, armollinen, inhimillinen, kohtuullinen, uskollinen ja velvollinen. Tätä sanastoa oli siis jo aiemmin olemassa uskonnollisen kielen tarpeisiin. 1500-luvulta lähtien llinen-johdoksia on tullut kirjakieleen koko ajan lisää. 1600-luvun kirjasuomen ensiesiintyminä mainitaan esimerkiksi hyödyllinen, kirjallinen, kirkollinen, liiallinen ja virheellinen, ja 1700-luvulta ovat peräisin aineellinen, edullinen, perinnöllinen, pääasiallinen, rehellinen ja tunnollinen.

Ensiesiintymällä tarkoitetaan tunnetussa kirjoitetussa suomen kielessä ensimmäisen kerran tavattua sanaa. Kielentutkimuksessa ja sanakirjoissa (Rapola 1960, Jussila 1998) ensiesiintymät on merkitty ensimmäisen käyttäjän nimiin. Tämä ei tarkoita, että hän olisi aina sanojen luoja; sanat voivat myös olla peräisin murteista tai muusta suullisesta kielenkäytöstä (kuten ensimmäisten kirkollisten tekstien sanasto).

Varhaisnykysuomen kaudella, 1800-luvulla, johdosten määrä kasvoi vielä nopeammin, sillä kieleen tarvittiin uudessa tilanteessa runsaasti uusia sanoja eikä vanhan kirjasuomen sanasto suppeudessaan riittänyt kaikille kehittyvän yhteiskunnan aloille. Tällöin luotiin paljon keskeistä nykykielen sanastoa, kuten kirjaimellinen, käytännöllinen, pakollinen, oleellinen, säännöllinen ja täsmällinen, sekä monien erikoisalojen sanastoa, kuten hallinnollinen, sotilaallinen, uskonnollinen, valtiollinen ja yhteiskunnallinen. Myös sellaiset sanat kuin aatteellinen, havainnollinen, ihanteellinen ja kansallinen kuvastavat hyvin vuosisadan kulttuurisia muutoksia. llinen-johtimen käyttö on sananmuodostuksessa jatkunut runsaana 1900-luvulle ja näihin päiviin saakka. 1900-luvun alkupuolen muodosteita ovat mm. kuvaannollinen, ongelmallinen, poikkeuksellinen ja taantumuksellinen.

Johdosten määrä on kasvanut siitäkin syystä, että kirjakieleen on 1800─1900-luvulla tullut valtava joukko uusia nomineja, joista voi muodostaa llinen-loppuisen adjektiivin. Esimerkiksi sanojen puolueellinen, yhteisöllinen ja yksilöllinen kantasanat puolue, yhteisö ja yksilö ilmaantuivat kirjasuomeen 1800-luvulla. Sellaiset johdokset kuin asenteellinen, tavoitteellinen ja viihteellinen ovat vielä myöhäisempiä muodosteita, sillä asenne, tavoite ja viihde ovat 1900-luvun uudissanoja. Kaiken aikaa on kasvanut myös yhdysadjektiivien määrä: epäterveellinen, maailmankatsomuksellinen, periaatteellinen.

llinen-johtimella on kirjasuomen alusta saakka muodostettu adjektiiveja myös vierassanoista. Agricolan ajalta on peräisin kristillinen, ja historiallinen ja persoonallinen esiintyivät kirjakielessä jo 1600-luvulla. 1800-luvun loppupuoliskolla tällaisen sanaston määrä kasvoi nopeasti, kun sanakirjoihin alettiin ottaa selitteiksi vierassanoja. Ruotsin isk-loppuisten adjektiivien vastineiksi omaksuttiin llinen-johdos: fyysillinen, klassillinen, koomillinen, kroonillinen, psyykillinen. Ensin nämäkin pyrittiin suomentamaan kokonaan, ja eri sanakirjoissa on sellaisia selityksiä kuin klassisk ’paras-laatuinen, oivakuntoinen, mallikelpoinen’, komisk ’kujeellinen, naurullinen, ilveellinen, ilveinen’ ja kronisk ’pitkällinen, aika-kautinen, aika-välinen’. 1940-luvulla annettiin kuitenkin suositus, että ruotsin isk-adjektiivien vastineet korvattaisiin lyhyemmillä inen-johdoksilla. (Koukkunen 1990, ks. erityisesti hakusanaa eeppinen.)

Merkitysten muuttuminen

llinen-johdoksissa käytetään nykykielessä yhä sanastoa, joka on säilyttänyt alkuperäiset konkreettiset merkitykset. Suurin osa johdoksista ei kuitenkaan sovi alussa mainittuihin merkitysryhmiin, vaan sanoilla viitataan johonkin yleisempään ominaisuuteen. Merkitysten monipuolistuminen on taas antanut mallia uusille abstraktiadjektiiveille. Nämä viidennen, laajimman merkitysryhmän johdokset ilmaisevat lähinnä kantasanan tarkoitteeseen liittyvää tai kuuluvaa tai sitä koskevaa (esim. yhteiskunnallinen) tai kantasanan tarkoitteelle ominaista tai sen kaltaista (esim. naisellinen). (Hakanen 1973: 100–104.)

Merkityksenmuutokset eivät ole tyypillisiä vain kirjasuomen llinen-johdoksille. Sanat ovat voineet vakiintua uuteen merkitykseen jo murteissa, kuten tapa-sanan johdokselle tavallinen ’yleinen’ on käynyt. Kirjasuomen sanastossa muutokset ovat nähtävissä selvemmin, ja niitä voi seurata 1500-luvulta lähtien. Esimerkiksi maailmallinen tarkoitti Agricolan kielessä samaa kuin maallinen (maailmallinen isä, maailmallinen esivalta), ja pelkästään uskonnollinen merkitys ’Jumalaa vieroksuva, suruton’ sille kehittyi myöhemmin. Hengellisellä oli samoja merkityksiä kuin murteissa, mm. ’henkeä koskeva; elävä, elollinen’. Psalmijae 150:6 kuului Agricolan Psalttarissa (1551) Caiki Hengelliset / kijtteken HERRA, mutta jo vuoden 1642 Raamatussa sen alku muuttui muotoon Caicki joilla hengi on. Muodostukseltaan erikoinen on johdos inhimillinen, joka tarkoitti ihmiselle luonteenomaista tai mahdollista (inhimillinen heikkous) tai ihmisten muodostamaa (inhimillinen sääty).

Samanlaisia joskin nopeampia muutoksia ovat käyneet läpi myös monet myöhempien vuosisatojen johdokset. Älyllinen ilmaantui kirjasuomeen 1700-luvulla merkityksessä ’viisas, älykäs’, virallinen merkityksessä ’jolla on virka, virkamies’. Nykymerkityksen sanat saivat seuraavalla vuosisadalla. Virallisesta on vielä Lönnrotin sanakirjassa yhdyssanamuodoste wirallis-uutteruus = wirka-into. Teollinen tuli kirjasuomeen 1800-luvulla ensin merkityksessä ’käytännöllinen’ ja perusteellinen merkityksessä ’perusteltu, aiheellinen’ eli ’jolla on peruste’.

Joskus merkityksenmuutos perustuu kantasanaan. Koska aihe on murteissa tarkoittanut myös ’aikomusta, suunnitelmaa’, aiheellisen ensi merkitys oli ’yritteliäs’. Koneellinen viittasi aluksi ’kojeen, välineen omistajaan’ tai ’taitavaan’, sillä kone-sana on murteissa tarkoittanut ’kapinetta’ tai ’keinoa, konstia’. Johdoksella koneellinen on murteissa voitu kuvata vaikkapa erikoista vaatetta, merkillistä unta, mutkikasta laitetta tai kätevää ihmistä.

llinen-johdosten käyttö on saattanut aiheuttaa ongelmia ja hapuilua, varsinkin suhteessa inen-johdoksiin. Esimerkiksi taide ja tiede ovat Volmari Kilpisen uudissanoja 1840-luvulta. Niistä hän johti myös adjektiivit taiteinen ja tieteinen, mutta ne vaihtuivat jo samalla vuosikymmenellä taiteelliseen ja tieteelliseen. Usein uudet llinen-nominit ovat kuitenkin täsmentäneet johdosten merkityssuhteita. Hengellinen tarkoitti vanhassa kirjasuomessa myös ’henkistä’. Henkinen on murteissa esiintynyt vain yhdyssanojen jälkiosana (heikkohenkinen, sitkeähenkinen, viisihenkinen), ja kirjasuomeen se tuli vasta 1840-luvulla. Totinen korvasi vanhassa kirjasuomessa puolestaan todellisen (esimerkiksi totinen Jumala), ja nykymerkityksiinsä nämä sanat eriytyivät 1800-luvulla.

Johdokset kulttuurin kuvastajina

llinen-johdosten helppo muodostustapa ja merkitysten väljeneminen ovat mahdollistaneet adjektiivien laajan kirjon erilaisissa konteksteissa. Vanhempi sanasto on jo vakiintunut käytössä, eivätkä alkuperäiset merkitykset häiritse enää uudempia merkityksiä (virallinen, perusteellinen). Nykykielessä uusia johdoksia syntyy koko ajan lisää, eikä niiden tarkkaa merkitystä pysty aina määrittelemään. Useimmiten ne viittaavat hyvinkin epämääräisesti johonkin ominaisuuteen tai niillä kuvaillaan yleisesti kohdetta: näytelmä voi olla teatterillinen ja pianistin esitys soittimellista riemua (ks. Kielikello 3/2009: Alueellisesta tarinalliseen – monikäyttöinen llinen-johdin). llinen-johdoksissa onkin nykyään yhä enemmän muodosteita, jotka vaikuttavat tilapäisiltä. Tämä ei ole uutta, sillä jo Agricolan teoksissa esiintyy sellaisia adjektiiveja kuin koirallinen ’paha, katala’ ja nuhteellinen ’syyllinen, tuomittava’. Myös vanhat sanakirjat tarjoavat esimerkistöä nykykielelle oudoista johdoksista.

Murteiden, vanhan kirjasuomen ja nykykielen taajuussanastoista käy ilmi, millaisia llinen-johdoksia puhutussa ja kirjoitetussa kielessä on eri aikoina käytetty eniten. Eri murteiden suppeasta aineistosta lasketun listan yleisimpiä johdoksia ovat tavallinen, päivällinen, talollinen, kummallinen ja merkillinen (Jussila ym. 1992). Vanhan kirjasuomen vastaava taajuusluettelo on laadittu erillisistä sananmuodoista, ja yleisimmät llinen-nominien esiintymät ovat muodot armollinen, laillisesti, tarpeellinen ja mahdollinen. Varhaisnykysuomen aineiston sanasto on näiltä osin vielä samankaltainen, mutta kärkipäähän ovat 1800-luvun teksteissä nousseet myös sanat tavallinen ja keisarillinen eri muodoissaan. (Kotus.) 1900-luvun johdoksissa näkyy sanaston kasvu ja muutos: laajoihin yleiskielen aineistoihin perustuvan taajuussanakirjan mukaan yleisimmät llinen-johdokset ovat mahdollinen, tavallinen, taloudellinen, edellinen, suhteellinen ja lopullinen, ja näiden jäljessä tulevat mm. virallinen ja käytännöllinen (Saukkonen ym. 1979).

Taajuusluettelot osoittavat, että eri aikakausina on muodostettu sanoja kulloisenkin kielenkäytön tarpeisiin. llinen-johdokset kuvastavatkin havainnollisesti kulttuurin ja ilmaisutapojen muuttumista, ehkä paremmin kuin mikään muu suomen kielen johdostyyppi.

Kirjoittaja on Jyväskylän yliopiston suomen kielen professori.

Lähteet

Hakanen, Aimo 1973: Adjektiivien vastakohtasuhteet suomen kielessä. Helsinki: SKS.Hakulinen, Lauri 1955: Suomen kielen käännöslainoista. Virittäjä 61. Kotikielen Seuran aikakauslehti.

Hakulinen, Lauri 1969: Suomen sanaston käännöslainoja. Helsinki: SKS.

Hakulinen, Lauri 1979: Suomen kielen rakenne ja kehitys. Neljäs, korjattu ja lisätty painos. Helsinki: Otava.

Jussila, Raimo 1998: Vanhat sanat. Vanhan kirjasuomen ensiesiintymiä. Helsinki: SKS ja Kotimaisten kielten tutkimuskeskus.

Jussila, Raimo –  Nikunen, Erja – Rautoja, Sirkka 1992: Suomen murteiden taajuussanasto. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus.

Koivusalo, Esko 2000: Inhimillisyyden tausta. – Matti Punttila, Raimo Jussila & Helena Suni (toim.), Pipliakielestä kirjakieleksi. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus.

Kotus = Vanhan kirjasuomen sanojen taajuuslista; Varhaisnykysuomen sanojen taajuuslista. ─ Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus [viitattu 11.9.2009]. (Sisältyvät kokoelmaan Vanha kirjakieli.) Saatavissa: http://kaino.kotus.fi/sanat/taajuuslista.

Koukkunen, Kalevi 1990: Vierassanojen etymologinen sanakirja. Nykysuomen sanakirja 8. Porvoo: WSOY.

Lönnrot, Elias 1880: Suomalais-Ruotsalainen Sanakirja II. Porvoo: WSOY.

Rapola, Martti 1960: Sanojemme ensiesiintymiä Agricolasta Yrjö Koskiseen. Tietolipas 22. Helsinki: SKS.

Saukkonen, Pauli – Haipus, Marjatta – Niemikorpi, Antero – Sulkala, Helena 1979: Suomen kielen taajuussanasto. Porvoo: WSOY.

Suomen murteiden sanakirja 1, 3, 7. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja SKS 1985, 1992, 2003.

Vanhan kirjasuomen sanakirja 1–2. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus 1985, 1994.

Johdos inhimillinen perustuu ihminen-sanan vastineeseen inhiminen, jonka Agricola omaksui Koivusalon mukaan (2000) kieleensä koulukaudellaan Viipurissa, todennäköisesti sikäläisestä kristillisestä kielenkäytöstä. Agricolan jälkeen vakiintui kirjasuomeen kuitenkin useimmista murteistamme tuttu ihminen. llinen-johdoksen muodostus ja valinta ei ollut kirjoittajille helppoa, sillä inhimillisen rinnalla käytettiin 1700-luvulle saakka useita erilaisia äänneasuja, esimerkiksi ihmisellinen, ihminellinen, ihmillinen ja inihmillinen.

1 Ajallinen tunnetaan silti myös monissa länsimurteissa merkityksessä ’oikea-, määräaikainen’. Sen käyttö on kiteytynyt lähinnä joihinkin sanontoihin: ajallisella ajalla ’oikeaan aikaan’, ajallinen kuolema ’luonnollinen kuolema’, tulla t. saada ajalliseksi ’tulla t. saada tehdyksi’.

Aila Mielikäinen