Lyhenteiden loppupiste

Sanojen lyhentämistä ja lyhenteitä¹ käsiteltiin ensimmäistä kertaa kielenhuollossa virallisesti 1937, kun matematiikan oppikirjojen tekijä Niilo Kallio oli lähettänyt Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kielivaliokunnalle ”alustus-tiedustelun laskuopillisten mittojen ja laatujen nimityksistä ja niiden lyhennyksistä”. Alustuksessa hän otti esiin myös loppupisteen käytön lyhenteissä.

Kallio totesi, että pisteettöminä käytetään metrijärjestelmään kuuluvien mittojen lyhenteitä ”kansainvälisen tavan mukaan”, muissa on piste. Metrijärjestelmän mittoja ovat pituusmitat, pintamitat, tilavuusmitat ja painomitat. Lyhenteiden pisteettömyys ei ollut uusi asia: jo Tietosanakirja (ensimmäinen osa 1909) käytti mittayksiköistä lyhenteitä km, ha, ml, kg jne. Samoin esitettiin lyhennettäväksi ”metrilliset mittarinimitykset” K. Cannelinin Kielioppaassa (1916). Myös Martti Airilan Oikeinkirjoitusopissa (1920) ohjeistetaan: ”Metrijärjestelmään kuuluvain mittain nimiä lyhennettäessä ei ole tapana käyttää pistettä.” Hyväksyessään nyt Kallion pisteettöminä esittämät lyhenteet kielivaliokunta vahvisti siis käytännön, joka oli vallinnut jo vuosikymmeniä. Sen sijaan raha-, aika- ja kappalemittojen yksiköiden lyhenteissä tuli Kallion ja valiokunnan mukaan käyttää edelleen loppupistettä (mk., p., v., kk., t., kpl.).

Markat ja pennit

Kielivaliokunnan lyhennepäätös julkaistiin mm. Opettajain lehdessä (1938) ja Kotikielen Seuran lehdessä Virittäjässä (1938, s.142–143). Virittäjässä on kuitenkin päätöksen selostuksen jälkeen toimituksen yllättävä lisäys: ”Valtioneuvosto on tammikuussa 1938 määrännyt, että Suomen markan virallisena lyhennyksenä on oleva mk ja pennin lyhennyksenä p (kumpikin pisteettöminä). Mielestämme on syytä vastoin edellä selostettua SKS:n kielivaliokunnan kantaa hyväksyä valtioneuvoston määräämät pisteettömät lyhennykset mk ja p yksinomaisiksi epävirallisessakin käytössä.”

Kielenhuollon historiassa on hyvin harvinaista, että valtiovalta puuttuu yksittäiseen kielenkäytön ohjeeseen. Kyseessä oli kuitenkin asia, jolla oli tärkeä yhteiskunnallinen merkitys. Kielivaliokunta koki puuttumisen varmasti vähintäänkin kiusalliseksi. Niinpä sen kokouksissa ei  pöytäkirjan mukaan näy keskustellun seuraavina kuukausina lainkaan valtioneuvoston määräyksestä, puhumattakaan, että valiokunta olisi julkistanut uuden, rahayksiköiden osalta korjatun päätöksen. – Virittäjän toimituksen oma ilmoitus valtioneuvoston päätöksen hyväksymisestä oli hieman erikoinen, sillä sekä päätoimittaja Lauri Hakulinen että useimmat toimitusneuvoston jäsenistä olivat myös kielivaliokunnan jäseniä.

Vasta vuoden lopulla otettiin valiokunnan kokouksessa (16.11.38) esille markan ja pennin lyhentäminen. Sysäyksen antoi Suomen keskuskauppakamarilta tullut kiertokirje, jossa viitattiin valtioneuvoston päätökseen ryhtyä käyttämään Suomen Standardisoimislautakunnan ehdottamia  rahayksikkömerkkejä mk ja p. Pisteettömyyttä perusteltiin sillä, että vaikka mk ja p ovat markan ja pennin lyhenteitä, ne samalla rinnastuvat monien muiden maiden rahayksiköiden merkkeihin, kuten dollarin ($) ja punnan (£) merkkeihin. Tarkoituksena oli päästä rahayksiköiden yhtenäiseen kirjoitustapaan.

Kirjeen viimeisessä kappaleessa voi nähdä vihjauksen siihen, että kielivaliokunta ei ollut reagoinut valtioneuvoston määräykseen: ”Kun keskuskauppakamarin suositus puheenaolevien rahayksiköiden käyttämisestä annettiin jo jonkin aikaa sitten, mutta asiaa ei ilmeisesti ole kaikilla tahoilla oikein ymmärretty, keskuskauppakamari pitää tarpeellisena toistamiseen suositella – – markasta ja pennistä rahayksikkömerkkejä mk ja p.”

Saatekirjeessään keskuskauppakamari pyysi kielivaliokuntaa tutustumaan markan ja pennin lyhentämistä koskevaan selostukseen ja antamaan siitä lausuntonsa. Valiokunnalta pyydettiin siis vasta tässä vaiheessa mielipidettä asiasta, josta oli päätetty jo aikaisemmin. Jotain kokouksen tunnelmista voi päätellä siitä, että yhteinen lausunto saatiin aikaan varsin erikoisella tavalla: kukin jäsen merkitsi mielipiteensä samalle arkille, puheenjohtaja Lauri Hakulinen ensimmäisenä. Hän ilmaisi myönteisen mielipiteensä huvittavan kielteisellä lausemuodolla: ”En huomaa kiertokirjeessä mitään asian kannalta vastustettavaa.”  Samaan tyyliin kirjoittivat muutkin jäsenet: Martti Airila, Eino Leskinen, E. A. Tunkelo, Martti Rapola, Jalo Kalima ja Ahti Rytkönen. Kokouspöytäkirjassa kerrotaan: ”Keskuskauppakamarille oli toimitettu valiokunnan seitsemän jäsenen kirjallisen lausunnon perusteella vastaus, että valiokunta yhtyy kannattamaan kirjoituksessa esitettyä markan ja pennin lyhentämistapaa.”  

”Sanain lyhentämisestä”

Seuraavan kerran lyhenteitä käsiteltiin heti sodan jälkeen, kun uudelleen organisoitu SKS:n kielivaliokunta oli aloittanut työnsä vastaperustetun kielitoimiston rinnalla. Valiokunnan jäsen Aarni Penttilä oli laatinut laajan alustuksen ”Sanain lyhentämisestä” (Virittäjä 1945), joka on ensimmäinen kokonaisesitys lyhenteistä. Sen ohjeisto oli jo hyvin nykyaikaisella kannalla.

Lyhenteiden pisteen käytön ohjeissa ei ollut juuri muutosta edelliseen päätökseen. Pisteettömiksi todettiin nyt metrijärjestelmän mittojen nimien lisäksi myös rahayksiköiden lyhenteet mk ja p. Penttilän havainnon mukaan tapa oli leviämässä laajemminkin rahayksiköiden nimien ja jopa muutamien muidenkin nimitysten lyhenteisiin: Rkr  (Ruotsin kruunu), Rfr (Ranskan frangi), rpl  (rupla); ekg (elektrokardiogrammi). Käytäntö oli kuitenkin vielä harvinainen. Kielivaliokunta hyväksyi pisteettömyyden Penttilän esittämällä tavalla.

Penttilän alustuksessa mainitaan myös isokirjainlyhenteet. Ne koostuvat yleensä moniosaisten nimien mutta myös muiden sanojen alkukirjaimista tai -tavuista: HS (Helsingin Sanomat), VJ (valtiopäiväjärjestys), eikä niiden perään tarvita pistettä.

Kansainvälisten mittastandardien vaikutus

Pienikirjaimisten lyhenteiden pisteettömyys koski toistaiseksi vain eräitä mittalyhenteitä ja rahayksiköitä; ne katsottiin kansainvälisen käytännön mukaan enemmän merkeiksi kuin lyhenteiksi. Kansainvälisen yhtenäisyyden edistämiseksi aloitti 1928 toimintansa Suomen Standardisoimislautakunta (lyh. tässä SSL, myöhemmin Suomen Standardisoimisliitto, SFS). Kansainvälisyyteen vedoten se oli suosittanut jo 1933, että kaikkien mittojen lyhenteet olisivat pisteettömiä. Kielivaliokunta ei näy reagoineen asiaan.

Kun mittojen standardisointityö alkoi ulottua jopa koulukirjoihin, kouluhallitus lähetti 1949 Suomen Akatemian kielilautakunnalle (SKS:n kielivaliokunnan seuraaja) kirjeen, jossa pyydettiin sen lausuntoa mittayksiköiden lyhentämisestä. Opetusministeriö oli nimittäin kehottanut kouluhallitusta ryhtymään toimiin ”Standardisoimislautakunnan ehdottamien lyhennys- ja merkintätapojen käytäntöön saattamiseksi myös kansa- ja oppikouluissa”. Valtiovallan painostuksen alla kielilautakunta päätti hyväksyä SSL:n ehdotuksen, että loppupiste jätetään pois kaikista mittayksiköiden lyhenteistä. Pisteettömyys laajeni siten aikamittoihin, kuten v, kk, vrk, t (kansainv. h), min, s, ja kappalemittoihin, kuten pk ’pakka(a)’, r ’riisi(ä),  ark ’arkki(a)’, kpl ’kappale(tta). Pisteellisiksi jäivät vain epätäsmällisten mittojen lyhenteet, kuten tl. ’teelusikalli|‌‌‌‌‌‌‌nen, ‑sta’, ltk. ’laatikko(a)’, pak. ’paketti(a)’. (Niistä poistettiin piste 1976, ks. s. 17)

Kouluhallitukselle lähettämänsä lausunnon lopussa kielilautakunta otti kuitenkin jyrkkäsanaisesti kantaa SSL:n toimiin: ”Kielilautakunta haluaa mitä voimakkaimmin tähdentää käsitystään, että Standardisoimislautakunnan pyrkimys kansainvälisyyden saavuttamiseen on mennyt liiallisuuksiin ja sen suositusten mukainen rigoristinen oppikirjojen korjaaminen olisi hyvin haitallista” (Kielilautakunnan ptk:n liite 19.9.1949).

Sotilaskielen lyhenteet

Pääesikunnan koulutustoimisto lähetti kielilautakunnalle nähtäväksi tammikuussa 1953 ohjesääntöehdotuksen ”Lyhenteet ja teknilliset merkit”. Sen lyhenteistä oli pisteet jätetty pois. Useimmat jäsenet olivat sitä mieltä, että pisteiden poisjättö olisi epäsuotava esimerkki, joka varmaan tarttuisi osaksi siviilikäyttöönkin. Asiaa pohdittiin seuraavassa kokouksessa (16.2.53): Toisaalta pisteettömyys lyhentäisi tekstiä ja saattaisi olla eduksi salakirjoituksessa, toisaalta piste hahmottaa lyhenteen selvemmin lyhenteeksi. Päätökseksi tuli, että ei ollut aiheellista vastustaa sotilaslyhenteiden pisteettömyyttä (mm. adj, evl,, it, kk, tj, vänr) sisäisessä käytössä; ulkopuolisille suunnatuissa teksteissä tuli kuitenkin noudattaa yleisiä lyhennystapoja. – Pääesikunnan ohjesääntötekstistä koitui sivutuotteena kielenhuollolle sellainen hyöty, että siinä esiintynyt termi ”lyhenne” päätettiin ottaa käyttöön ”lyhennyksen” tilalle.

Pisteettömyys valtaa alaa

Loppupisteettömät pienaakkoslyhenteet lisääntyivät vaivihkaa, ilman virallisia päätöksiä.Lomake- yms. käyttöön vakiintuivat viikonpäivien lyhenteet ma, ti, ke, to, la, su (jo E. A. Saarimaan Kielenoppaassa 1947). Pisteet karisivat vähitellen myös välipisteellisistä koostelyhenteistä: mm., ns., jne., ym., tms., oy. (loppupisteet kyllä säilyivät). Vaikka jo K. Cannelin oli Kielioppaassaan (1916) esittänyt ensisijaisena välipisteettömän vaihtoehdon (mm. ~ m.m. jne.), käytännössä merkintä oli kirjavaa vielä 1930- ja 1940-luvulla. Vasta Saarimaan Kielenopas vakiinnutti välipisteettömät lyhenteet.

Loppupisteettömien pienaakkoslyhenteiden määrä olisi lisääntynyt huomattavasti, jos  Aarni Penttilän kielilautakunnalle 1968 tuoma esitys (Virittäjä 1969) olisi mennyt läpi. Hän nimittäin ehdotti, että loppupiste voitaisiin jättää pois ”kaikissa niissä tapauksissa, joissa lyhenteeseen kuuluu ainoastaan konsonanttimerkkejä taikka [joissa] ne vokaalimerkkejäkin sisältävinä ovat mahdottomat luettaviksi tavallisten lukusääntöjen mukaan”. Siten pisteettömiksi tulisivat esim. mm, tms, kk  (kirkonkylä), kl (kevätlulukausi), lvv (liikevaihtovero), mrd (miljardi), pjoht (puheenjohtaja), Vl (Vaasan lääni).

Kielilautakunta ei  pitänyt uudistusta suotavana, koska se olisi asettanut eri asemaan sellaiset toisiinsa rinnastuvat lyhenteet kuin siht. ja pjoht, ins. ja pv (pienviljelijä). Lisäksi olisi ollut tulkinnanvaraista, mitkä lyhenteet olisivat ”mahdottomat luettaviksi tavallisten lukusääntöjen mukaan”.

Piste pois kaikista lyhenteistä?

Ajatus lyhenteiden laajasta loppupisteettömyydestä ei jättänyt rauhaan Suomen kielen perussanakirjan päätoimittajaa Jouko Vesikansaa. Hän kehitteli eteenpäin Penttilän ehdotusta ja esitti oman, hyvin radikaalin alustuksensa suomen kielen lautakunnalle 1976. Sen mukaan loppupisteellisiksi jäisivät vain pienikirjaimiset katkolyhenteet (esim.), pisteettömiä olisivat kaikki muut, sekä pien- että suurkirjainlyhenteet. Hän perusteli ehdotustaan mm. sillä, että kehitys on lyhenteiden merkinnässä vienyt vääjäämättä kohti pisteettömyyttä mutta kielenhuoltajat ovat jo pitkään laahanneet kehityksestä jäljessä. Syynä pisteettömyyden lisääntymiseen hän mainitsi halun säästää tilaa ja yksinkertaistaa nimenomaan painettavaa tekstiä. Hän vetosi myös muiden kielten käytäntöön: esim. Ruotsissa lyhenteet kirjoitetaan yleisesti pisteettöminä. Lisäksi Otavan 1970 julkaisemassa teoksessa ”30 000 lyhennettä” kaikki lyhenteet ovat ilman pistettä.

Suomen kielen lautakunta käsitteli Vesikansan mullistavaa ehdotusta kahdessa kokouksessa mutta hylkäsi sen lopulta tiukan äänestyksen (äänet 4–3) jälkeen. Vain pieni säännön laajennus tehtiin: epätäsmällistenkin mittojen lyhenteistä jätetään piste pois: ltk ’laatikko(a)’, tl ’teelusikka(a)’ jne. Vesikansa totesikin jälkeenpäin ironisesti, että lyhenteiden pisteettömyys meni eteenpäin ”teelusikallisen verran”.

Lautakunnan hylkäyspäätös oli kova kolaus Vesikansalle senkin takia, että hän oli jo laatinut teossarjaansa ”Nykysuomen oppaita” myös lyhenneoppaan, jossa noudatettiin hänen ehdotuksensa mukaista pisteettömyyttä. Hylkäyspäätöksestä huolimatta hän itsepäisesti julkaisi oppaan sellaisenaan, korjaamatta sitä vallitsevien kielenhuoltonormien mukaisesti (Lyhenteet, WSOY 1979). Erinomaisuudestaan huolimatta opas jäi sen tähden lähes käyttökelvottomaksi kuriositeetiksi.

Piste vai ei: raja hämärtyy

Vesikansan lyhenneopas hämmensi kielenkäyttäjiä. Niinpä Terho Itkonen laati lyhenteistä ja niiden käytöstä tyhjentävän artikkelin (Virittäjä 1982), jossa erityisen tarkasti esitettiin loppupisteen käytön viralliset ohjeet. Pisteettömistä lyhenteistä Itkonen nosti poikkeuksina esiin myös eräitä uudehkoja tyyppejä, kuten a-pommi, e-pilleri,  au-lapsi, L-Saksa, jotka hän katsoi hyväksyttäviksi, ”mutta niiden arkisuus on ilmeistä”. Hän hyväksyisi myös lähinnä yleisyyden perusteella lyhennetyypin  tv, atk, lvi-työt, yya-sopimus, ”mutta niiden määrää ei pidä kartuttaa”.

Viime vuosikymmeninä käyttöön on tullut paljon uusia lyhenteitä. Niitä on muodostunut – Itkosen varoituksesta huolimatta – myös siten, että monia isokirjainlyhenteitä (jotka siis ovat pisteettömiä) on alettu kirjoittaa pienin kirjaimin (ATK ~ atk, DNA ~ dna). Nämä pienikirjaimiset rinnakkaislyhenteet horjuttavat sitä perussääntöä, että pienkirjainlyhenteen perään kuuluu piste. Ne ovat siten hyväksyttävien ja kartettavien ilmausten välimaastossa ja hämmentävät kielenkäyttöä.
 

Mihin loppupistettä tarvitaan?

Lyhenteiden vähittäinen kehitys pisteettömään suuntaan ilmentävää laajempaa
pyrkimystä kielessä: turhat merkit halutaan karsia lyhemmyyden takia. Niinpä
otsikoista karistettiin loppupiste 1950-luvun alussa. Voikin kysyä, mihin
lyhenteen loppupistettä tarvitaan, ellei sillä edistetä erottavaa selvyyttä.

¹Käytän tässä artikkelissa lyhenne-sanaa alusta lähtien siitä huolimatta, että se otettiin käyttöön lyhennys-sanan sijaan vasta 1953.