Liipaisin ja laukoa
Artikkeli 1/2001

Paavo Pulkkinen

Liipaisin ja laukoa

Kuvailmaukset kuuluvat kieleen, mutta niiden kanssa pitää olla tarkkana. Otetaanpa puheeksi kaksi ampumiseen liittyvää sanaa, joiden käyttö antaa aihetta kriittisiin huomautuksiin.

Sanasta liipaisin on ensinnäkin syytä muistuttaa, että toisesta tavusta ei ainakaan kirjoitettaessa sovi jättää i:tä pois. Liipaisin on johdos verbistä liipaista, ja i:llä on siis paikkansa aivan samoin kuin sanoissa ilmaisin (< ilmaista), katkaisin (< katkaista) tai laukaisin (< laukaista). Johtuu kenties liipaista-verbin vähäkäyttöisyydestä, ettei liipaisin yhdisty kaikkien kielitajussa kantasanaansa yhtä selkeästi kuin jokin katkaisin tai valaisin. Puhekielessä painottoman tavun i katoaa usein monenlaisista yhteyksistä (”valkonen”, ”aikasin”, ”vetäsen”, ”tapahtu” jne.), mutta huoliteltuun kielenkäyttöön i kuuluu. Niin se kuuluu myös sanaan liipaisin.

Toisekseen liipaisinta näkee silloin tällöin käytettävän kuvallisesti sellaisissa tapauksissa, jotka ampumiseen vähänkin perehtyneen kielitajussa tuntuvat omituisilta. Sanakirjat eivät liioin moista käyttöä mainitse. Tyypillinen on taannoisista olympialaisuutisista poimittu esimerkki:

”Kreikkalais-roomalaisen painin asema olympialaisissa on ollut pitkään liipaisimella. Niinpä painiliitto on tehnyt kaikkensa muokatakseen lajia houkuttelevammaksi.”

Toimittajan tarkoituksena on sanoa, että kyseisen lajin asema on ollut vaarassa, uhanalainen, yleisemmällä kielikuvalla ilmaistuna vaakalaudalla. Ajattelevan lukijan on vaikea ymmärtää, miten painin asema voisi sijaita liipaisimella, joka on ampuma-aseesta alaspäin sojottava puikko.

Toinen esimerkki on otsikkokielestä:

”Kuntajohtaja aina liipa(i)simella”

Uutisessa mainitaan, että monia kunnan- ja kaupunginjohtajia on viime aikoina erotettu, ja jatketaan:

”Nyt liipa(i)simella kelluu pienen K:n aktiivinen ja sanavalmis R. N. Potkut häntä uhkaavat.”

Asia tulee epäilemättä selväksi, mutta tulisi ilman kummallista kelluntaakin. Vielä jokunen varoittava lehtipoiminto:

”Hän kuuntelee mutta ei taivu. Ei vaikka toisella olisi työpaikka liipaisimella.”

– Tarkoitettaneen, että työpaikkaa uhkaa lakkauttaminen.

”Kieltämättä E. P on ollut julkisen sanan liipa(i)simella.”

Ajatus on kaiketi se, että asianomainen on ollut arvostelun kohteena, kuvallisesti sanottuna hampaissa. Pyssyyn liittyvää kuvaa käyttäen voisi sanoa, että hän on ollut julkisen sanan tähtäimessä.

”(Maakaupoista) on joutunut liipa(i)simelle myös kokoomuksen T. T.”

– Tässäkin kyseinen henkilö on joutunut syytösten kohteeksi.

Näyttää siltä, että liipaisin-sanan kuvallinen käyttö pohjautuu ampumisen perusasioiden sekoittamiseen. Liipaisimen asemesta olisi osuvampaa puhua tähtäimestä, mikäli ampuma-aiheista kuvaa halutaan käyttää.

Toinen otsikon sana laukoa ansaitsee huomiota – ei suinkaan ensimmäistä kertaa – merkityksensä vuoksi. Verbi on luonteeltaan frekventatiivinen, ilmaisee siis toistuvaa tekemistä. Vastaava kerran tapahtuvaa toimintaa tarkoittava verbi on tietenkin laukaista. Suhde näiden verbien välillä on sama kuin monissa muissa sanapareissa, esim. aukoa – aukaista (hauki aukoo suutaan – aukaise suusi!), halkoa – halkaista, kietoa – kietaista, oikoa – oikaista. Kivääri voidaan laukaista kerran, mutta sitä saatetaan laukoa toistuvasti (kuten holtittomat pyssymiehet television uutiskuvissa).

Urheilukielessä pallon tai jääkiekon potkaisemisesta tai lyömisestä käytetään hanakasti ampumatermejä. Nimenomaan maalia kohti pallo laukaistaan. Jos taitava maalintekijä ”pyssyttää” tai ”tykittää” lukuisia maaleja, hänen sopii sanoa niitä laukovankin. Hämmästyttävän usein urheilutoimittaja kuitenkin kertoo tyyliin ”Tasoitusmaalin laukoi Nieminen”, ”Markku Nurmi laukoi 1–0 IFK:Ile”. Johto-opin kannalta vain laukaista on tällaisissa tapauksissa moitteeton.

 

Paavo Pulkkinen on Jyväskylän yliopiston täysin palvellut professori.

Paavo Pulkkinen