Lauri Kettunen viron ja suomen huoltajana
Artikkeli 3/1985

Esko Koivusalo

Lauri Kettunen viron ja suomen huoltajana

Sata vuotta sitten, 10. syyskuuta 1885, syntyi Savon sydämessä Joroisissa Lauri Einari Kettunen, suomen ja sen lähisukukielten monipuolinen tutkija ja poikkeuksellisen ahkera tieteen matkamies. ”Ei ole sitä itämerensuomalaista kieltä tai murretta, jota Kettunen ei olisi tutkinut, eikä sitä kielialueen kolkkaa, jossa hän ei olisi keruuretkillään liikkunut. Olisi mahdotonta kuvitella nykyistä itämerensuomalaisten kielten tutkimusta ilman Kettusen suorittamaa perustavaa keräys- ja tutkimustyötä.” Näin kirjoitti nykyinen akateemikko Lauri Posti aikakauslehti Virittäjässä, joka julkaisi 1945 juhlanumeron Lauri Kettusen 60-vuotispäivän kunniaksi.

Lauri Kettunen oli 60-vuotiaana vielä vireässä luomisvaiheessa, mutta hän ei päässyt täysin sulkeutumaan tutkijankammioonsa, järjestelemään matkojen saalista julkaisukuntoon. Hänet ajoi 1947 liikkeelle E. A. Saarimaan ansiokas oikeakielisyysohjeiden ja ‑suositusten kokoomateos ”Kielenopas”. Se innoitti Kettusen kannanottoihin, jotka nostivat hänet ja oikeakielisyyskiistat hetkessä yleisön tietoon. Kettunen laati pikavauhtia oman kielioppaansa ”Hyvää vapaata suomea” (1949), jossa hän arvosteli kiivain sanoin monia Saarimaan ohjeita ja antoi omia, väljempiä suosituksiaan. Kettusen mielestä Saarimaa oli kirjansa esipuheessa vähätellyt niiden neuvojen määrää, ”joissa tekijä puhuu vain omalla suullaan”, ja olettanut perusteettomasti, ”että Kielivaliokuntakaan ei niitä hylkäisi, jos niiden suhteen siihen vedottaisiin”. Kettunen katsoi velvollisuudekseen osoittaa, että Saarimaan oppaassa on ”entistä ahdistavampaa kielen kahlitsemista”. ”Entistä” viittaa ilmeisesti Saarimaan aikaisempaan ohjekirjaseen ”Huonoa ja hyvää suomea”, jonka ensimmäinen painos oli ilmestynyt 1930.

Kettunen katsoi oikeakielisyyskiistojen versovan ohjeiden antajien kieliympäristön eroista. Itäsuomalaista kielialuetta oli hänen mukaansa syrjitty. Johtoon oli päässyt Turun seutulaisten kielikorva, joka ei Kettusen mielestä pystynyt tyydyttämään yleistä tarvetta. Hän ilmoitti kuitenkin vaativansa vain ”kohtuullista tasapuolisuutta”.

Kettusen kielioppaan kärkevän esipuheen periaatteellisesti painavin kanta sisältyy seuraavaan:

Kirjakieltä ei pidä hyödyttömästi muuttaa eikä turhilla uusilla rajoituksilla tehdä niin vaikeasti hallittavaksi, että – kuten on jo tapahtumassa – kielenkäyttäjä on ainaisessa pelossa ja vavistuksessa ennen niin tuttua ja helppoa äidinkieltään kirjoittaessaan ja sitten, yrittäessään noita uusia ohjeita seurata, liioitteleekin ja tuottaa harmia itse ohjeiden antajille. Varsinkin ruotsinmukaisuuksien eli svetisismien pelossa on nähty kummituksia keskellä päivää ja siinä mielessä yritetty tehdä ihan mullistavia muutoksia vakiintuneeseen kielenkäyttöön.

Kettunen oivalsi, että kirjakielen normituksessa on syytä pitää mielessä periaate ”nullum crimen sine lege” – ei rikosta ilman lakia: mitä enemmän kirjakieltä normitetaan, sitä useampaan rikkomukseen kielenkäyttäjä voi syyllistyä. Tosin Saarimaan oppaan neuvoista suuri osa on yksityisten tutkijoiden mielipiteisiin perustuvia suosituksia. Kuitenkin yleisö käsittää yleensä suosituksenkin sitovaksi normiksi, joka erottaa oikean vaihtoehdon vääristä. Tämän takia ei ole yhdentekevää, miten pitkälle kielenkäyttäjän valintoja pyritään suosituksin ohjailemaan.

Suomessa on jo melko pitkä käytännön kokemus siitä, etteivät kaikki kielioppaiden kartettaviksi leimaamat ilmaukset tosiasiallisesti vaikeuta tekstin ymmärrettävyyttä. Eräiden pannaan julistettujen ilmausten sitkeähenkisyys osoittaa, ettei tavanomainen kielitaju aina oivalla, miksi jokin ilmaus olisi kartettava. Ratkaisua ei pitäisi tehdä pelkästään kielentutkijan pitkälle koulutetun kielitajun perusteella.

Suomen kielen lautakunta on ollut päätöksenteossaan tietoisesti säästeliäs. Myös kielitoimiston sanakirjantoimittajilla on vallitsevan kielenkäytön kuvaus tärkeämpänä tavoitteena kuin vaihtoehtoisten ilmausten ”paremmuusjärjestyksen” lainomainen määrittely. Kirjakielen ohjailussa on syytä tinkiä yhdenmukaisuuden vaatimuksesta, jos tämä menettely helpottaa yhteiseksi tarkoitetun ilmaisujärjestelmän oppimista. Tärkeintä on, ettei tingitä pyrkimyksestä selkeyteen silloin, kun selkeys on todella vaarassa.

Jos ajatellaan Lauri Kettusen aikaisempia elämänvaiheita, ei ole yllättävää, että hän halusi sanoa sanansa äidinkielensä normituskysymyksistä. Kettunen kutsuttiin 1919 itämerensuomalaisten kielten varsinaiseksi professoriksi Tarton yliopistoon. Hän joutui tuolloin asemansa takia puuttumaan kuumana riehuneeseen kiistaan, jota käytiin viron kirjakielen kehittämissuunnasta. Kettunen yritti hillitä liikanaista uudistusintoa. Hän julkaisi merkittävän periaatteellisen puheenvuoron ”Arvustavad märkused keeleuuendusnõuete puhul” (1919), jossa hän – kuten Lauri Posti kirjoittaa – ”kohdisti tervettä ja harkittua kritiikkiä kielenuudistusliikkeen taholta tehtyihin uudistusehdotuksiin”. Koska Kettunen koko elämänsä ajan seurasi tiiviisti kirjaviron kehitystä, hän saattoi tehdä havaintoja siitä, miten hänen perustelunsa aikojen saatossa pitivät. Syystä hän tunsi itsensä jonkinveroiseksi kirjakielen normituksen asiantuntijaksi, kun Saarimaan ”Kielenopas” 1947 ilmestyi.

Viron nykyinen kielenhuoltajapolvi ei ole unohtanut Lauri Kettusen terävää periaatteellista pohdintaa ja harkittuja kannanottoja. Tiiu Erelt on äskettäin laatinut niistä katsauksen ”Keel ja Kirjandus” ‑aikakauslehteen (8/1985). Erelt tähdentää Kettusen kykyä nähdä ennalta kielen kehityssuunnat. Tämän takia Kettusella on Ereltin mukaan vankka asema viron kielenhuollon historiassa – riippumatta siitä, miten häntä Suomessa arvioidaan suomen kielen huoltajana.

Myös Suomessa on jouduttu myöntämään, että Kettusen eriävät mielipiteet ovat useasti osuneet oikeaan. Kielilautakunta on hyväksynyt eräät hänen väljennysehdotuksensa virallisiksi suosituksiksi, kuten Päivi Rintala äskettäin Kielikellossa (1/1985) selosti. Rintala kirjoittaa: ”Kaikissa näissä kohdin Kettunen asiallisin perustein vastusti hyödytöntä säännöstelyä ja vaati valinnanvapautta, joka puhekielessäkin vallitsi.” Kettunen tunsi Suomen kansankielen perusteellisesti. Hänen julistamansa vapaus kumpusi tästä tuntemuksesta. Tältä pohjalta hän halusi tietoisesti höllentää sitä kuria, jonka ”Kielenopas” oli asettanut päämääräksi kirjakielen käytössä.

Julkinen kielenkäyttö – etenkään suullinen – ei ole pysynyt siinä ahtaassa normikarsinassa, joka sille 1930- ja 1940-luvulla pyrittiin aitaamaan. Suomalainen yhteiskunta on muuttunut sotien jälkeisenä aikana huimaa vauhtia. Vallitsevana pyrkimyksenä on ollut tasa-arvon lisääminen. Uudet ryhmät ovat astuneet julkisuuteen esittämään omia vaatimuksiaan ja tuntojaan omalla kielenparrellaan.

Virallisin kielenkäyttö on kyllä suurin piirtein pysynyt sille tarkoitetussa kuosissa, mutta monilla muilla viestinnän lohkoilla kielenkäyttöä ohjailevat asenteet ovat muuttuneet juuri siihen suuntaan, jolle Lauri Kettunen tuli raivanneeksi maaperää kipakalla kirjallaan ”Hyvää vapaata suomea”. Lähinnä kirjoituskieltä varten laaditut normit ovat tuntuneet liian kahlitsevilta niistä, jotka ovat pyrkineet esimerkiksi televisiossa todellisen keskustelukielen mukaiseen ilmaisuun. Toisaalta ihmisten puheen murrepohja on mm. koulutuksen hajautuksen ansiosta säilynyt huomattavasti vahvempana kuin pari vuosikymmentä sitten uskottiin.

Kaikki tämä on vienyt julkista kielenkäyttöä vapaampaan suuntaan, sitä ei ole voinut estää koulun äidinkielen opetus eivätkä kielenvartijoiden ponnistelut. Joidenkin vanhan polven edustajien mielestä tämä kehitys on ollut rappeutumista. Nuoren polven kielentutkijat suhtautuvat tilanteeseen toisin, koska kielen muuttuminen kulttuurin muuttumisen mukaan on heidän mielestään luonnollinen asia.

Tiedemies Lauri Kettusta siteerataan vielä vuosikymmeniä, vaikka hän itse suhtautuikin elämänsä loppuvuosina hieman epäilevästi alansa tutkijoiden objektiivisuuteen: ”Jos tahdot hankkiutua määräävien piirien suosioon, niin kehu heitä ja yhdy heidän mielipiteisiinsä, miten perustelemattomia ne sattuvat olemaankin, mutta varo samalla mainitsemasta edes nimeltä jotakin sellaista tutkijaa, jonka mainitsemisesta saattaa olla itsellesi vahinkoa, jollei hänestä ole jotain negatiivista sanottavaa.”

Kettunen havaitsi kuuluvansa ”varottavien” nimien joukkoon, mutta myönsi reilusti, että syytä on ollut hänessä itsessäänkin. Hän arvelee ärsyttäneensä muita arvosteluillaan, ”mutta onhan se ollut olevinaan totuuden etsintää”, hän savolaiseen henkeen aprikoi. Hänen puheenvuoronsa ”Hyvää vapaata suomea” on edelleen huomionarvoinen kannanotto, eikä hänen nimeään ja mielipiteitään pidä varoa lausumasta julki silloin, kun kirjakielen normitukselle etsitään sopivaa uomaa moniin erilaisiin arvoihin ja murteisiin kiintyneessä kieliyhteisössä.
Esko Koivusalo