Kuulutko ”meihin”?
Artikkeli 4/2006

Tuure Hurme

Kuulutko ”meihin”?

Ihminen puhuu meistä joka päivä. Me-puhe luo yhteenkuuluvaisuutta, mutta siihen voi kietoutua myös monitulkintaisuutta ja vallankäyttöä.

Vaikka monikon 1. persoonan ilmauksen muoto pysyy samana, sen merkitys voi vaihdella hyvinkin paljon tilanteen ja tarkoitusperien mukaan. Esimerkiksi presidentin, perheenäidin tai taksikuskin suussa ”me” voi saada hyvinkin erilaisen merkityksen. Presidentin me voi viitata kansaan, suomalaisiin, perheenäiti taas voi tarkoittaa meillä kaikkien perheenjäseniensä muodostamaa ryhmää, perhettä, ja taksikuskin meihin voivat kuulua hänen itsensä lisäksi vaikkapa ne henkilöt, jotka jakavat hänen kanssaan taksiauton. Normaali ja taajaan käytetty ilmaus voi osoittautua yllättävän monimutkaiseksi.

Me-puheen melkein rajattomista viittausmahdollisuuksista johtuu, että sille on niin monenlaisia käyttötapoja. Me voi yhtä hyvin viitata puhujan lisäksi vain yhteen ihmiseen (esim. Menimme naimisiin kirkossa) kuin koko ihmiskuntaan (esim. Menimme kuuhun vuonna 1969). Meidän mahdollisista merkityksistä saa käsityksen, kun ajattelee kaikkia näiden kahden ääripään väliin jääviä ihmisryhmiä.

Normaalisti me viittaa puhujaan ja yhteen tai useampaan vastaanottajaan, mutta sen merkitys voi poiketa myös tästä. Me-puhe ei aina tarkoitakaan monikon 1. persoonaa. Tutkijoiden mukaan meillä voidaan itse asiassa viitata kaikkiin persoonaluokkiin (sen merkitys voi siis olla ’minä’, ’sinä’... tai ’he’). Esimerkiksi lause Me kuulemme tällä luennolla viittaa muodosta huolimatta monikon 2. persoonaan (’teihin’), tai Meillä oli kuivat vaipat leikkipaikalla viittaa itse asiassa yksikön 3. persoonaan (’häneen’).

Me-puheen monikäyttöisyyttä kielessä kuvaa se, että me-pronomini on suomen 21. yleisin sana (Suomen kielen taajuussanasto). Tämän lisäksi ’me’ todentuu tietysti myös omistusliitteissä ja verbien persoonamuodoissa. Kaiken kaikkiaan me-puheen määrä kielenkäytössä on valtava, se on kielen perustavimpia käsitteellistämisen tapoja.

Hei, me vaikutetaan

Me-puheen epämääräisyyden ja monikäyttöisyyden takia sitä käytetään tehokkaasti vaikuttamisen välineenä. Se, että aina ei ole selvää, ketä ”meihin” kuuluu, antaa kielenkäyttäjille monenlaisia mahdollisuuksia. Otetaan esimerkki presidentin uudenvuodenpuheesta (v. 1981; puheet sisältyvät Kotuksen sähköisiin aineistoihin):

Kun [sodan] näyttämönä ovat useimmiten olleet Suomesta etäällä sijaitsevat alueet, meidän on ollut helppo ottaa omahyväinen sivustakatsojan asenne ja kuvitella olevamme turvassa.

Mihin meillä tässä oikeastaan viitataan? Kenties tässä viitataan ’’suomalaisiin’ kansana; suomalaiset ovat ottaneet omahyväisen asenteen. Mutta yhtä hyvin me voisi viitata ’Suomeen’ valtiona; valtion asenne maailmaa kohtaan on omahyväinen. Tai miksei kyseisen asenteen ottajaksi voi ajatella myös virallisia päättäjiä, yleensä suomalaista ’hallintoa’. Varmuutta asiasta ei saada, me-ilmauksen merkitys jää epämääräiseksi.

Eräänlainen me-puheen monitulkintaisuutta hyödyntävä strategia näkyy seuraavassa uudenvuodenpuheen (1980) katkelmassa:

Meillä lienee vain yksi tie hyvinvointimme takaamiseen. Se on tietämisemme ja taitamisemme tason jatkuva kohottaminen. Tämän vuoksi joudumme uudelleen arvioimaan ne panokset, jotka on sijoitettava tutkimus- ja kehitystyöhön.

’Hallinto’ on se, joka takaa hyvinvoinnin, ja ’hallinto’ on myös se, joka arvioi tutkimustyöhön sijoitettavat panokset. Nämä eivät ole ’suomalaisten’ tehtäviä. Sen sijaan tietämisemme ja taitamisemme ovat selvästi ’suomalaisten’ ominaisuuksia. Näin meidän merkitys vaihtelee tekstissä nopeasti ja luo samanlaistavan efektin: kun samalla muodolla viitataan järjestelmällisesti sekä hallintoon että kansaan, nuo kaksi rinnastuvat toisiinsa. Kansa integroituu valtioon ja päinvastoin ‑ suomalainen määrittyy elimellisenä valtiokoneiston osana.

Kielenkäyttäjä voi yhdistää oikeastaan minkä tahansa ihmisjoukon ryhmäksi, ”meiksi”. Me-puheella on todellista voimaa ihmisiin. Ryhmiä voidaan luoda kysymättä asianosaisilta mitään; me-puheen käyttöä ei tarvitse perustella. Tällaista ryhmäyttämistä kielentutkijat ovatkin kutsuneet leikkisästi ”lingvistiseksi imperialismiksi”. Ihmisillä on kielellinen valta panna toiset ihmiset kuulumaan erilaisiin ryhmiin.

Kuvitellaan, että pysähdyn kadulla juttelemaan henkilön kanssa, joka on rikkonut näyteikkunan, ja poliisi saapuu juuri paikalle. Kysyttäessä henkilö vastaa: Vahingossa tönäisimme tuon ikkunan rikki, emme me mitään vandaaleja ole. Hän tulee luoneeksi tilanteisen ryhmän, johon minä kuulun, vaikka en haluaisi. Näin helposti se käy, yksi sana vain. Tähän me-puheen perusdynamiikkaan kuuluu myös vastuun hajauttaminen; puhuja ei ole yksin vastuussa sanomisistaan ja tekemisistään, kun puhuu ryhmän kautta. Sama toteutuu presidentin uudenvuodenpuheissa. Presidentti määrittelee ryhmiä ja sanoo esimerkiksi meidän tehneen päätöksen; näin vastuu jakautuu aina ”meille” eikä ole yksin presidentin. Kadunmiehen tapauksessa kiistän tietysti olevani väitetyn meidän jäsen, mutta kuinka usein meitä tulee edes tiedostettua presidentin puhuessa?

Yksi tunnettu me-puheella ylläpidettävä rakennelma on ”länsi” vastaan ”muu maailma”. Länsimaissa ”lännestä” puhutaan meinä, ja toisaalta lännen ulkopuoliset valtiot ja ihmiset käsitteellistetään heiksi. Kukaan ei kysy, kokeeko ihminen kuuluvansa tai haluaako hän kuulua meihin. Se, ketä ja mitä valtioita meihin milloinkin kuuluu ja ketä taas ei, vaihtelee niin puhujan kuin poliittisen tilanteenkin mukaan. Me-puheen voi nähdä tärkeänä rakennuspalana luotaessa kulttuurien välisiä liittoutumia ja kuiluja maailmanpolitiikkaan.

Kenellä on valta meihin?

Kuka sitten päättää, ketkä voivat olla ”me”, kuka voi puhua ”meistä”? Vastaus on tietysti kaikki, jokainen ihminen. Paitsi maailmaa syleileviä poliittis-yhteiskunnallisia käsitteellistyksiä, ”meitä” syntyy jatkuvasti myös arkitilanteissa ja kaikenlaisissa teksteissä. Kuinka paljon työpaikoilta, kouluista tai ystäväpiireistä löytyykään erilaisia ”meitä”, jotka palvelevat ryhmien yhteenkuuluvuuden tunnetta, sosiaalistumista, johdon tarpeita tai milloin mitäkin.

Me-puhe tiedostetaan harvoin, vaikka joskus sen ajatteleminen ja kyseenalaistaminen voisi olla paikallaan. Monet ihmiset kuuluvat ryhmiin asiaa sen kummemmin ajattelematta, vaikka eivät tosiasiassa kokisi meitä edes tarkoituksen- tai oikeudenmukaiseksi! Yleensä me-puhe ei ole paha asia, ryhmiinhän on mukava kuulua, mutta joskus vastaanottaja voisi uhrata ajatuksen puhujan tai kirjoittajan viestille. Ketä hän oikeastaan meillä tarkoittaa, ja minkälainen vaikutus meillä tässä tapauksessa on?

Kyse on kielitietoisuudesta, ja tätä kautta kielenhuollollakin on rooli tässä monenlaisten epämääräisten me-puhetapojen viidakossa. Onhan kielitietoisuuden lisääminen yksi kielenhuollon tehtävistä. Puhuttaessa medialukutaidosta, kriittisestä vastaanottajasta yms. on yksittäisiä sana- ja virkemuotoja tärkeämpää kohdistaa huomio laajempiin puhumisen tapoihin. Ihmiselämää ohjaavien jokapäiväisten puhetapojen merkityksien ymmärtäminen ei olisi pahitteeksi, sillä juuri niissä ihmiset käyttävät rakenteellista piilovaltaa. Vastaanottajan pitäisi valpastua ja höristää korviaan, kun kuulee puhuttavan ”meistä”, sillä kielitietoisuuteen kuuluu myös tietoisuus me-puheen kaltaisten rakenteiden sosiaalisista vaikutuksista.

Kirjallisuutta

Hurme, Tuure 2006: Kansalaiset! – Ryhmä ja ideologia presidenttien uudenvuodenpuheiden puheissa. Laadullinen ja määrällinen tutkimus. Pro gradu ‑tutkimus. Helsingin yliopiston suomen kielen laitos.

Saukkonen, Pauli – Haipus, Marjatta – Niemikorpi, Antero – Sulkala, Helena 1979: Suomen kielen taajuussanasto: a Frequency Dictionary of Finnish. WSOY, Porvoo.

Tuure Hurme