Kuolinilmoitusten kertomaa
Artikkeli 4/1993

Matti L. Aho

Kuolinilmoitusten kertomaa

Siitä, että joku kanssavaeltajamme on saanut ns. iäisyyskutsun, tulee tieto lehdistön välityksellä eri tavoin. Turmista kerrotaan yleensä anonyymisti (”Vanhus kuoli auton alle”, ”Tuntematon puukotti 25-vuotiaan eläkeläisen”). Jos kyseessä on todella tunnettu kansalainen, kuolemasta, vaikka siihen ei muutoin sisältyisikään mitään ulkoista dramatiikkaa, saatetaan kertoa tuoreeltaan uutis-, kulttuuri- tai talousosastossa. Lehdissä on myös varsinaisia nekrologeja, joko kuivahkoja matrikkelinomaisia ansioluetteloita tai asianomaisen elämäntyön syvällisempää, persoonallista kuvailua ja arviointia. Tarkkaa rajaa näiden kahden nekrologityypin välille ei voi vetää semminkään, kun joskus samassa kirjoituksessa on kumpaakin ainesta.

Kuolinilmoitus on lähtöön liittyvän julkisuuden kaupallinen muoto, kaupallinen sikäli, että nämä ilmoitukset ovat maksullisia siinä kuin muukin lehdiltä ostettu palstatila. Ilmoitusten antaminen on myös hyvin suosittua, minkä havaitsee, jos vähänkään tarkkailee päälehtiemme kuolinilmoitusosastoja. Helsingin Sanomien sunnuntainumeroissa kuolinilmoituksia on yleensä kolmatta sivua. Vaadittava tila selittyy osaksi mahtailevan suurista ilmoituksista.

Kuolinilmoitus ei tietenkään ole mikään puhtaasti suomalainen ilmiö, joskin tämä ilmoitusmuoto ainakin osaksi selittyy yhteiskunnan tai yhteisön koosta – pienuudesta. Ilmoitusosaston yleisotsikko vaihtelee: Kuolleita, Kuolinilmoitukset, Döda, Todesfälle, Deuils jne. Myös ilmoitusten koossa näyttää olevan kansallisia eroja: Ranskassa tyydytään yhteen palstaan, Suomessa on kahden palstan kuolinilmoitus hyvin tavallinen. Ero selittyy ainakin osaksi kuolinilmoituksen tehtävän erilaisesta käsittämisestä. Etelä-Euroopassa – ehkä jossain muuallakin – näkee muuten ulkoilmaan, esimerkiksi kirkkojen eteen kiinnitettyjä kuolinilmoituksiksi tarkoitettuja julisteita. Selitys lienee, paitsi perinteen voimassa, siinä että paikallisia lehtiä ei ole ja että valtakunnallisiin lehtiin ei ole järkevää tällaista ilmoitusta lähettää.

Mutta mikä oikeastaan on kuolinilmoitus tai mikä sen tulisi olla? Ymmärrän, että moni pitää tällaista pohdiskelua turhana, ehkä omaisia kohtaan jopa sopimattomana. Katson kuitenkin, että koska kuolinilmoituksin käännytään yleisön puoleen, on sopivaa tarkastella asiaa realistisesti ja rationaalisesti.

Vakaan käsitykseni mukaan kuolinilmoituksella on, sillä voi olla vain kaksi järkevää tehtävää: ilmoittaa kuolintapauksesta vainajaan liittyvin henkilötiedoin ja hautajaisiin liittyvistä järjestelyistä. Kuolinilmoituksen ensiksi mainitsemani tehtävä on havaintojeni mukaan lähes kokonaan Suomessa unohtunut. Ilmoituksissa puhutaan, jopa leperrellään, vainajalle. Värssyt, joita ilmoituksiin kernaasti liitetään, eivät paranna asiaa. Kuoleman vakavuus on unohdettu. ”Me muistamme sinua siunaten, me kaipaamme hymyäs hyvää”, ”Enää mummia ei nähdä, soita tuuli, kerro ikävämme, uni kaunis anna mummillemme.” Jne., jne.

Värssyt värssyinä, raamatunlauseet sellaisina kuin ne ovat. Järkeeni ei mahdu, että lehdessä vainajaa puhutellaan. Olen nähnyt runsaasti kuolleita. He eivät lue sanomalehteä. Käsitän, että puhuttelu tapahtuu – tai sen kuvitellaan tapahtuvan – jollain toisella kuin tällä maallisella tasolla taikka että tavanomaisuuden taakka tuollaiseen pakottaa. Tavanomaisuus taas syntyy ihmisten teoista, ja se on tässä syytä unohtaa. Metafyysinen aspekti jää tietysti itse kunkin harkintaan, mutta ihmettelen, miksi vainaja kuvitellussa metafyysisessä todellisuudessa lukisi välttämättä juuri sitä sanomalehteä, jossa häntä koskeva kuolinilmoitus on. Häntä tuskin kovasti huvittaisi ainakaan kulunut rämpsy: ”Heittäkää arkulle varoen multaa, siellä on vaari, siellä on kultaa.” Näin kulunut fraasi tuskin jaksaa edes liikuttaa.

Pitkäsanainen, kyynelehtivä kuolinilmoitus herättää ainakin minussa epäilyksen, että vainajan elinaikana syyllistyttyihin laiminlyönteihin koetetaan hankkia parannusta. Jos suhteet ovat lähdön hetkellä olleet kunnossa, niitä ei tarvitse keinotekoisesti yleisön silmien edessä koettaa parannella. Vainajan puhuttelu, tämä mielestäni perverssi tapa, ei muuten ole vain kuolinilmoitusten kirjoittajien ominaisuus. Pappikin sanoo käsikirjan mukaan: ”Maasta olet sinä tullut – – .”

Tyhjänpäiväinen lepertely, josta vainaja ei saa mitään tietoa, olisi syytä jättää kuolinilmoituksista pois. Jos on tarvetta lausua jotakin henkilökohtaista kuolleelle, sen voi tehdä kahden kesken – miksi sotkea asiaan suurta yleisöä, lehdenlukijoita. Ranskalainen asiatyyli näissä asioissa on ainakin minun mieleeni.

Lepertelyyn kuuluu kuolinilmoituksissa perheen sisäisten lempinimien käyttäminen: ”Vår käraste Papi-Passe”. Missä on kuolemaan liittyvä arvokkuus? Sama huomautus sopinee allekirjoituksiin. Pelkät etunimet näyttävät oudoilta. Kun Matti Virtanen (tietysti ilman titteliä) on kuollut, tuottaa hieman vaikeuksia tunnistaa vainajaa, kun alla ovat vain Aino ja Erkki (keksitty). Mutta ehkä ajatellaan, että kyllähän vainaja tietää, kenestä ja keistä on kysymys.

Ja lopuksi: ”Ystävällisenä kutsuna ilmoitamme”. Kukahan tamänkin ilmaisuhirviön on keksinyt? Miksi ei voida sanoa esimerkiksi näin: ”Kutsumme kaikki vainajan omaiset ja ystävät”? Onko kutsu ystävällinen, saa jäädä jokaisen kutsutun omaan harkintaan.

Matti L. Aho
oikeustieteen tohtori
Matti L. Aho