Kuka lukee kirjeesi?
Opetus 3/1999

Pasi Lankinen

Kuka lukee kirjeesi?

Ei ole kovin kauan siitä, kun eräässä merkantin ammattitutkintoon tähtäävässä näyttökokeessa annettiin tehtäväksi kirjoittaa mm. liikekirjeitä ja tiedotteita. Tehtäväpaperin alareunaan oli lisätty lyhyt mutta paljonpuhuva huomautus: ”Myös äidinkielen opettaja lukee kirjoittamasi tekstit.”

Huomautus kertoo jotakin hyvin olennaista äidinkielen opetuksen asemasta. Vaikka merkantin tutkinto on nykyisistä opetussuunnitelmista jo poistettu, asenteet ovat jääneet. Äidinkieltä ja viestintää pidetään kaupan ja hallinnon alalla niin sanottuna yhteisenä aineena, vähän kuin oppimisen sivujuonteena niin kutsuttujen ammatillisten kokonaisuuksien rinnalla.

Työelämässä kirjoittaminen on kuitenkin osa päivittäistä toimintaa: asiakaskirjeet, tarjoukset, pöytäkirjat, lausunnot, raportit, kutsut ja muut tekstit ovat kaupan ja hallinnon alalla toimivan jokapäiväistä leipää. Hän siis kirjoittaa ammatikseen! Mitä ammattitaidosta kertoo se, että postiluukusta rapisee tämän tästä tyylirikkoisia myyntikirjeitä ja kapulakielisiä hallintopäätöksiä? Onko kyse piittaamattomuudesta vai lukijan aliarvioimisesta? Vaiko sittenkin äidinkielen ja viestinnän ristiriitaisesta asemasta liiketalouden perustutkinnon kokonaisuudessa?

Taustalla väikkynee vanhahtava ajattelu siitä, että asia ja sitä koskeva ilmaisu olisivat erotettavissa toisistaan. Ajattelun mukaan on tärkeintä, että asia on kunnossa. Asian esittämisen kanssa ei ole niin väliä, kunhan toisinaan palauttaa mieleensä pilkut ja yhdyssanat. Tekstintutkijat ovat kuitenkin jo ammoin esittäneet näkemyksen, jonka mukaan teksti toki kertoo asiasta mutta samalla myös asian hallinnasta, kirjoittajan yhteiskunnallisesta asemasta, hänen suhtautumisestaan lukijaan, tekstilajin perinteestä jne. Kyse on siis paljon muustakin kuin välimerkkien hallinnasta.

Erno Paasilinnan ytimekäs kirjallinen ohjelma ”Asian ja sanan tulee olla yhtä, eikä muuten voi olla” sopii ohjenuoraksi kaikille ammatikseen kirjoittaville, ei vain kirjailijoille. Se sopisi ohjenuoraksi myös opiskelijoille.

Miten saa opiskelijan ja kollegan uskomaan, että äidinkieli ja viestintä on ennen muuta ammattiaine, joka olisi otettava yhtä vakavasti kuin yritystoiminta, taloushallinto, toimistotekniikka ja markkinointi...? Yhteistyö on avainsana; Paasilinnan kirjallista ohjelmaa tulisi vaatia toteutettavaksi kaikissa yhteyksissä. Opiskelija tulisi kautta linjan totuttaa ajatukseen, että kirjoittaminen on taito, joka on osa ammattia ja jota kannattaa opiskella.

Tällöin ei tarvittaisi ylimääräisiä uhkakuvia tehtävätekstin alalaitaan, äidinkielenopettajan haamu ei hioisi viilaansa jokaisen valkoista paperia kavahtavan mielessä. Opiskelija tavoittelisi kirjoittamisessaan laadukasta ja tarkoituksenmukaista jälkeä automaattisesti, olipa lukijana sitten kuka tahansa.

Ainoastaan voitaisiin nykyisen merkonomin ammattitutkinnon näytön yhteydessä ikään kuin muistin virkistämiseksi huomauttaa: ”Myös asiakkaasi lukee kirjoittamasi tekstit.”

Pasi Lankinen
Espoon-Vantaan ammattikorkeakoulu
Keski-Uudenmaan liiketalousinstituutti
pasi.lankinen@evamk.fi

Pasi Lankinen