Kuka, ken, keitä?
Perusasiaa 4/2017

Sari Maamies

Kuka, ken, keitä?

Pronomini kuka taipuu erikoisella tavalla, ja eräät sen käyttöyhteydet herättävät kysymyksiä – varsinkin partitiivi ketä.

Pronominit kuka ja ken ovat ihmiseen viittaavia kysyviä pronomineja. Pronomini ken perusmuodossaan esiintyy nykyisin muun muassa lauluissa, runoissa ja sanonnoissa, ei juuri neutraalissa asiatyylissä.

Pronominia kuka käytetään tavallisimmin suorissa ja epäsuorissa kysymyksissä (ja puhekielessä myös relatiivipronominina) sivulausetta aloittamassa:

Kuka tulee mukaan?

Aina ei ole selvää, kenelle taloyhtiössä kuuluu vastuu kiinteistön kunnossapidosta.

(Puhekielessä:) En tiedä ketään kuka lähtis saunan jälkeen lenkille!

Lisäksi sitä voidaan käyttää mm. huudahduksissa (Kuka olisi arvannut!) sekä samantekevyyttä ja muuta epämääräisyyttä ilmaisemassa:

Tuon osaisi tehdä kuka vain.

Hän jos kuka tuntee tämän alueen ja ihmiset.

He yrittävät selvitä kuka mitenkin.

Taivutukseltaan kuka on erikoinen siten, että nyky-yleiskielessä sen alkuosa ku- esiintyy vain yksikön nominatiivissa eli perusmuodossa. Kaikki muut sijamuodot perustuvat ken-pronominissakin näkyvään ke-alkuun. (Vanhoissa teksteissä ja sanonnoissa näkee myös sellaisia muotoja kussa, kuhun, kunnekin, mutta muuten niitä ei juuri käytetä.)

Varsinkin yksikössä monista taivutusmuodoista on käytössä sekä pitempi (esim. keneltä) että lyhyempi (keltä) muoto. Käytännössä pitemmät muodot ovat asiateksteissä selvästi tavallisempia ja helpommin hahmottuvia.

Lisäksi kuka-pronominilla on erityinen akkusatiivimuoto kenet (vrt. minut, sinut, hänet), joka on objektin (lauseessa tekemisen kohdetta ilmaisevan sanan) sijamuoto: Kenet haluaisit tavata?

Monikossa perusmuoto on ketkä (murteissa myös kutka); muissa sijamuodoissa on ke-vartalo ja monikon tunnus i: keiden, ei keidenkään; keitä, ei keitäkään (~ keitään); keillä, ei keilläkään (~ keillään). (Ks. www.kielitoimistonohjepankki.fi/ohje/558.)

Ketään ei tullut

Kuka-sanan partitiivia ketä ja sen kielteistä vastinetta (ei) ketään käytetään yleiskielessä silloin, kun vastaavassa lauseyhteydessä partitiivi olisi muutenkin mahdollinen:

Ketä yrität tavoittaa? Vrt. Mattiako yrität tavoittaa?

Irtisanottu kaupunginjohtaja saa tukea: ”Ei ketään voi kohdella näin.” – Vrt. Ei Virtasta voi kohdella näin.

Keitä julkkiksia juhlissa oli?

Yleiskielessä ketään ei siis sovi lauseisiin, joihin ei muutenkaan sopisi partitiivimuotoinen lauseenjäsen:

Pyöräilijä kaatui katuun – kukaan ei pysähtynyt auttamaan.

Kukaan ei ole diginatiivi.

Seuraavissa esimerkeissä voisi partitiivimuotoisen ketään-pronominin tilalla olla myös kukaan:

Koulutaksi lähti pois, kun ketään ei tullut.
Toivottavasti ketään ei loukkaantunut eilisessä asuntopalossa.

Kutsuttiin vieraita. Kukaan ei tullut.
Tukholmassa räjähti paketti mutta kukaan ei loukkaantunut.

Kukaan ja ketään voivat kuitenkin tuottaa hienovivahteisen merkityseron, niin että kukaan on yksilöivämpi: ’kukaan kutsutuista, tunnetuista henkilöistä ei tullut’.

”Ketä tuli?”

Puhekielessä ja arkisessa kirjoittelussa yksikön partitiivi ketä ja monikon partitiivi keitä lankeavat usein yhteen eli ovat samanmuotoiset (ketä = ’ketä, keitä’). Ketä voi silloin tarkoittaa joko yhtä tai useampaa henkilöä. Tällaista käyttöä näkee jonkin verran myös asiateksteissä. Seuraavissa esimerkeissä olisi yleiskielen mukaista käyttää monikossa muotoa keitä ja yksikössä muotoa kuka:

Kunnanjohtaja ei määrittele, ketä (→ keitä tai kuka) tänne tulee ja ketä (→ keitä tai kuka) ei, vahtimestari sanoi.

Puoluekokousedustajien äänivalta tuo oman yllätysmomenttinsa puoluekokoukseen: kukaan ei voi varmuudella etukäteen tietää, ketä (→ keitä) paikalle saapuu – ja ketä he kannattavat puheenjohtajaksi.

Ketä (→ keitä) nämä imperialistit Yhdysvalloissa luulevat olevansa?

”Ketä haluaa jätskireseptin?”

Myös murteissa ketä on vanhastaan voinut olla samaan tapaan sekä yksikön että monikon muoto. Tästä on seurannut, että lauseen Ketä sieltä tulee (eli ’keitä sieltä tulee’) sana ketä on voitu hahmottaa nominatiiviksi eli perusmuodoksi. Näin ketä on saanut saman merkityksen kuin kuka. Tämän hahmotuksen on selitetty tapahtuneen ensin muiden kuin suomea äidinkielenään puhuvien kielessä, siis kaksikielisillä alueilla kuten Helsingissä ja paikoin Lounais-Suomessa. Näillä alueilla nominatiivi ketä on sitten levinnyt äidinkielistenkin suomenpuhujien kieleen. (Ketä-nominatiivin synnystä kertoo tarkemmin Matti Vilppula Kielikellossa 3/1989.)

Varsinkin eteläsuomalaisessa puhekielessä ja arkisessa kirjoittelussa käytetään kuka-pronominin sijaan nominatiivina muotoa ketä. Seuraavat esimerkit eivät kuitenkaan ole yleiskielen mukaisia:

Miehet harvoin haluavat kertoa vauvakuumeestaan. Ei sitä naamasta näe ketä haluaa lapsia.

Ketä haluaisi sateenkaarijätskien reseptin?

Ketä tietää isäkuukaudesta? Miten koko juttu toimii ja ketä voi sitä pitää?

Sari Maamies