Käsittelen tässä kirjoituksessa väitöskirjani pohjalta niitä keinoja, joilla yleistajuisissa tietokirjoissa esitellään ja selitetään erikoisalan termejä. Ensin esittelen yleisesti termien selittämistä, sitten tarkennan niiden taustoittamisen keinoihin. Kirjan riveille rakentuva kirjoittajaääni voi avata termien merkitystä määrittelemällä ja havainnollistamalla niitä niin sanoin kuin kuvin. Hän voi myös rakentaa termeille sosiaalista ja historiallista kontekstia. Usein termien alkuperää ja käyttöyhteyksiä koskeva tieto onkin hyvin keskeinen osa niihin kytkeytyvien merkitysten verkkoa. 

Termit avautuvat tekstin edetessä

Yleistajuinen tietokirja on foorumi, jonka puitteissa kirjoittaja voi valita monenlaisista esitystavoista ja tyylikeinoista. Kirjassa on tilaa pohjustaa, perustella, kertoa, muistella, selittää, esitellä ja paljon muuta. Jos tietokirja esittelee jonkin tieteenalan tietoa yleistajuisesti, siinä on usein tavalla tai toisella ratkaistava jännite erikoisalan termien ja yleistajuisuuden välillä.

Tieteenalojen tiedosta on vaikeaa puhua ilman vähintäänkin keskeisimpiä termejä, sillä termit ovat ikään kuin perusinfrastruktuuria, jonka avulla on ylipäänsä mahdollista käsitellä alan asioita. Jos termejä käytetään suurelle yleisölle suunnatussa tekstissä, niitä on tarpeen selittää, avata ja havainnollistaa – tehdä ymmärrettäviksi. Monenlaiset edelläkin mainitut tiedon esittämisen keinot taipuvat termien selittämisen ja havainnollistamisen avuksi.

Selittämisen retoriikkaa: toimintokuviot

Kun kirjoittaja johdattaa lukijaa sanojen erikoistuneisiin merkityksiin, hän lähestyy tätä tavoitetta usein rakentamalla tekstiin toimintokuvioita eli retorisia muodostelmia, jotka etenevät vakiintuneesti vaiheesta toiseen. Tavallisia kuvioita ovat vaikkapa kysymys–vastaus ja mielipide–perustelu, jotka jäsentävät muun muassa monia vaikuttamaan pyrkiviä tekstejä. Toimintokuviot ovat tunnistettavia kulttuurisia malleja, jotka ohjaavat niin tekstien tuottamista kuin niiden tulkintaakin. (Ks. Virtanen 2015.) Termien selittämiseen on käytössä siihen erikoistuneita toimintokuvioita, jotka toimivat kukin omalla tavallaan lukijan johdattamisen strategioina.

Tekstissä voidaan esimerkiksi esitellä ensin termi ja edetä sitten sen merkityksen tarkempaan kuvaamiseen, kuten kuviossa määrittely–kuvaus (kuvion lihavoitu toiminto viittaa esimerkin lihavoituun kohtaan):  

Konvektio tarkoittaa tiheysvaihteluiden aiheuttamaa vesirungossa tapahtuvaa kiertoa. Pintaveden tiheys kasvaa sen jäähtyessä tai haihdunnan vaikutuksesta sen väkevöityessä. Sen jälkeen vesi painuu alaspäin sellaiseen syvyyteen, jossa sen tiheys vastaa ympäristönsä tiheyttä, ja tämä vesi korvautuu sitten syvemmän veden pintaan nousemisella. (Myrberg & Leppäranta 2014 s. 111.)

Toisen suuntaiset askelmerkit on kuviossa kuvaus–nimeäminen, jossa kirjoittaja ensin rajaa jonkin käsitteen todellisuudesta kuvaamalla sen ja liittää siihen sitten termin:

Voidaan tarkastella asiaa [elämän ja ympäristön suhdetta] kahdesta eri näkökulmasta: joko elämä on sopeutunut maapallon olosuhteisiin, tai elämä on muokannut maapallon itselleen mahdollisimman suotuisaksi. Jälkimmäinen on nimeltään Gaia-hypoteesi. (Myrberg & Leppäranta 2014 s. 99–100.)

Voidaan ajatella, että kirjoittaja ikään kuin paketoi käsitteellisen kokonaisuuden ja lyö sitten sen päälle nimilapun.

Termin selittämisen tapoja on luonnollisesti muitakin, sillä tietokirjan kirjoittajalla on käytössään runsas repertuaari retorisia välineitä. Yksi huomionarvoinen strategia on esitellä jokin osa käsitejärjestelmää lähekkäisten termien kautta eli käydä läpi joukko termejä ja niiden suhteita toisiinsa. Tällöin termi saa merkityksensä suhteessa muihin, tavalla tai toisella läheisiin termeihin. Lisäksi kirjoittaja voi hyödyntää kertomuksia ja kuvia.

Kuvan ja sanan yhteispeliä

Kuvat soveltuvat usein abstraktin ajattelun havainnollistamiseen ja konkretisointiin, ja niitä käytetään myös termien selittämisessä. Tietokirjan tekijällä onkin merkityksen ilmaisemista varten käytettävissään monipuolinen työkalupakki visuaalisia havainnollistuskeinoja valokuvista maalauksiin sekä käsitegrafiikasta diagrammeihin ja kaavioihin.

Erityyppisiä kuvia käytetään erilaisissa tehtävissä muun muassa sen mukaan, mitä kaikkea kuvaan on valittu ja miten se on esitetty. Vaikkapa tyypillinen valokuva jostakin tilanteesta esittää kohteensa pitkälti sellaisena kuin miltä se ilman kameran linssiäkin näyttää. Toisaalta abstraktiin kaavakuvaan, kuten talon pohjapiirustukseen tai Suomen kuntakarttaan, on suodatettu vain kuvan tehtävän kannalta olennaiset elementit ja muu on siivottu pois. (Kress & van Leeuwen 1996 s. 168–171.)

Kuvaa, joka esittää tiettyä aikaan ja paikkaan sijoittuvaa tapahtumaa, voidaan käyttää termin merkitystä havainnollistavana keinona siinä missä kirjoitettua kertomusta jostain tilanteesta. Tällöin se sopii esimerkin rooliin toimintokuviossa esittely–esimerkki, jossa termi esitellään ensin käsitteellisellä tasolla ja sitten siirrytään konkreettiseen esimerkkiin.

Luonteeltaan yleispätevä kuva, kuten kaavio veden kiertokulusta tai kumpuamisesta, puolestaan voi toimia tuon prosessin kuvauksena yhtä hyvin kuin sanallinenkin esitys. Tällöin kuva voi olla kuvauksen roolissa toimintokuviossa määrittely–kuvaus esimerkiksi yhdessä kirjoitetun tekstin kanssa.

Kontekstin huomiointi on kuitenkin keskeistä tulkittaessa kuvan tehtävää osana tekstikokonaisuutta. Esimerkiksi lintulajin tunnistuskuva voi olla valokuva. Vaikka juuri valokuva on omiaan taltioimaan jonkin tiettyyn aikaan ja paikkaan sijoittuvan tilanteen, kuten vaikkapa ylioppilasjuhlat, tunnistuskuvan virkaa toimittavan valokuvan tehtävä on antaa yleispätevää – ajasta ja paikasta riippumatonta – tietoa lintulajin edustajien ulkonäöstä.

Kaksi meriharakkaa kivellä veden keskellä.
Tunnistuskuvan tehtävä on antaa yleispätevää tietoa lintulajin ulkonäöstä, tässä tapauksessa meriharakoista. Kuva: Kristian Pikner. Wikimedia Commons. CC BY-SA 4.0(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun).

Kuka, missä, milloin?

Termien merkitykset elävät ajassa ja paikassa. Keskeinen osa termien tuntemusta ja käyttöä on paitsi niiden merkityssisältö, joka rajataan määritelmissä, myös tieto niiden tyypillisistä konteksteista, alkuperästä ja käyttötavoista. Sosiaalisen ja historiallisen kontekstin avaaminen tarjoaakin lukijalle termin lukuohjeen – ja samalla käyttöohjeen. Termin tulkinnan ja käytön kannalta voi olla olennaista tietää, millaisissa yhteisöissä ja tilanteissa termiä on tapana käyttää ja millaisiin konteksteihin se kytkeytyy. Kuka sitä tyypillisesti käyttää ja mitä sosiaalisia sivumerkityksiä siihen minkäkin kuulijakunnan keskuudessa on kasautunut?

Jo sana termi itsessään on tästä valaiseva esimerkki. Sillä on erikoistunut ja täsmällinen merkitys osana kielitieteen ja terminologian kieltä: termi määritellään yleensä sellaisen käsitteen kielelliseksi tunnukseksi, jota käytetään vakiintuneeseen tapaan jollakin erikoisalalla (TSK 2006 s. 22). Arkisessa kielenkäytössä sanalla termi kuitenkin usein merkitään jokin ilmaus kielellisen huomion kohteeksi. Esimerkiksi Helsingin Sanomien jutussa nuorten uusista slangisanoista todetaan, että [o]sa termeistä syntyy myös kaveriporukassa ja leviää sitten laajemmalle (HS Kotimaa 8.2.2022). Tällaisissa tapauksissa ei ole niinkään kyse erikoisalan käsitteen kielellisestä tunnuksesta, vaan ainoastaan sanasta, jonka puhuja tai kirjoittaja on nostanut käsiteltäväksi ja johon hän ohjaa vastaanottajan huomiota.

Termit tien päällä

Termit eivät aina malta pysyä jonkin tietyn erikoisalan käytössä, vaan ne liikkuvat erikoisalalta toiselle sekä yleis- ja erikoiskielten rajojen yli. Jollakin tieteenalalla syntynyt termi voidaan omaksua yleiskieleen, ja toisaalta termeiksi otetaan myös yleiskielen sanoja, jotka siten erikoistuvat tieteenalakäyttöön (esim. Pitkänen 2008).

Termit voivat saada metaforisia merkityksiä lainautuessaan tieteenalalta toiselle: esimerkiksi valenssi on löytänyt tiensä kemiasta kielioppiin ja morfologiaa eli muoto-oppia tarkastellaan niin kieli- kuin vaikkapa kasvitieteessä. Niinpä sanat päätyvät vaelluksillaan erilaisiin ympäristöihin ja niillä on erilaisia merkityksiä – arkisia tai erikoistuneita – sillä merkitykset muuttuvat ympäristön muuttuessa. Tästä syystä kontekstin auki kirjoittaminen voikin olla tärkeää termejä esiteltäessä, jotta lukija pääsee perille siitä, millainen merkitys milloinkin on kyseessä.

Mehevä esimerkki vaeltavasta termistä on meemi, joka esitellään viruksia käsittelevässä tietokirjassa seuraavasti:

Richard Dawkins esitteli kirjassaan Itsekäs geeni termin meemi. Meemit eivät kuitenkaan olleet kirjan varsinainen teema, vaan ainoastaan sivujuonne Dawkinsin argumentoinnissa – –. Mutta mikä on meemi? Se esiteltiin puolivarkain Itsekkäässä geenissä, ja se auttaa meitä ymmärtämään niin Mona Lisaa kuin Sikstuksen kappeliakin. Dawkinsin määritelmän mukaan meemi on kulttuurin geeni. (Jalasvuori 2015 s. 103–104.)

Huomionarvoinen lähtökohta on, että kirjoittaja nimeää meemin nimenomaan termiksi. Meemiä käytetäänkin terminä monilla erikoisaloilla. Toisaalta arkisessa käytössä internetissä liukkaasti leviäviin kuviin ja videoihin viitatessaan se voidaan luokitella yleiskielen sanaksi. Kielitoimiston sanakirja erottaa nämä käyttötavat meemin kahdeksi merkitykseksi.

Sanan merkityksiin siis päästään käsiksi sanoittamalla sen käyttötapoja ja -ympäristöjä. Edeltävässä esimerkkikatkelmassa kirjoittaja rakentaa termille verrattain yksityiskohtaisen historiallisen kontekstin, sillä katkelmassa mainitaan termin esitelleen henkilön nimi ja vieläpä kirjallinen lähdeviite teokseen, jossa se on esitelty (teos on tosin ilmestynyt Kimmo Pietiläisen suomennoksena Geenin itsekkyys). Eikä siinä vielä kaikki: kirjoittaja luonnehtii termin roolia teoskokonaisuudessa – se oli sivujuonne, joka esiteltiin puolivarkain – ja jatkaa sitten kuvailemalla sen mahdollisuuksia ajattelun apuvälineenä sekä antamalla tiiviin määritelmän Dawkinsin suulla. Merkillepantavaa on myös yleistajuisen tietokirjallisuuden rooli termin tunnetuksi tekemisessä: Geenin itsekkyys kun oli suurelle yleisölle suunnattu evoluutiobiologiaa yleistajuistava kirja.

Termit eivät aina malta pysyä jonkin tietyn erikoisalan käytössä, vaan ne liikkuvat alalta toiselle sekä yleis- ja erikoiskielten rajojen yli.

Tietokirjoissa termeille rakennetaan kontekstia myös hienovaraisemmin kielellisten valintojen kautta. Seuraava esimerkki on varsin tyypillinen terminselitysjakso, jossa termi määritellään passiivimuotoisella ns. sanomislauseella (ks. Karvonen 1995 s. 122). Se on myös malliesimerkki kuvaus–nimeäminen-kuviosta.

Yksilöt voivat myös sopeutua yksinkertaisesti siten, että niiden käyttäytyminen tai fysiologiset ominaisuudet muuttuvat vasteena ympäristöolojen muutoksiin, mitä kutsutaan fenotyyppiseksi eli ilmiasun joustavuudeksi. (Hanski 2016 s. 146.)

Termiä käyttävien yhteisö – ne, jotka kutsuvat – rakentuu taka-alalle passiivimuodolla mutta jää nimeämättä (ks. myös Pälli 2003 s. 112; Virtanen 2015 s. 46). Kirja käsittelee ekologiaa ja evoluutiobiologiaa, joten lukija voi olettaa, että kyse on biologien yhteisöstä.

Usein kirjoittaja tuo näkyviin tiedeyhteisön rakenteita esimerkiksi rakentamalla termin kontekstiksi jonkin nimetyn tieteenalan. Toisaalta termin historian kautta kirjoittaja voi myös avata tieteensosiologisia lainalaisuuksia kuten Kari Enqvist (kosminen) inflaatio -termin taivalta kerratessaan:

Inflaatiota ei kuitenkaan otettu heti vastaan kaikissa piireissä hurraahuutojen säestyksellä. Teoreettinen kosmologia ei ole monoliitti vaan sisältää lukuisia heimoja erilaisine tapoineen ja arvoineen. (Enqvist 2014 s. 62.)

Kirjoittaja tulee samalla valottaneeksi tieteenteon sosiaalista todellisuutta: teoreettiseen kosmologiaan kuuluu erilaisia näkemyksiä, ja tutkimusta vie eteenpäin erimielisten ja kriittisten äänten läsnäolo. Juuri tieteenteon lainalaisuuksien kuvaamisen onkin ajateltu olevan kriittistä tieteenlukutaitoa tukevan tiedeviestinnän ja yleistajuistamisen kannalta olennaista (Durant 1993).

Millaisiksi olioiksi termit muotoutuvat tekstissä?

Tietokirjoissa esitellään ja selitetään erikoisalan termejä yleisesti ottaen varsin usein. Ilman niitä olisikin vaikeaa puhua jonkin tieteenalan asioista, sillä termit ovat korvaamattoman tärkeitä ajattelun, kirjoittamisen ja puhumisen työkaluja. Termistö nimeää, luokittelee ja järjestää maailman jostakin näkökulmasta. Siksi tietotekstien äärellä on tarpeen kiinnittää huomiota siihen, miten ja millaisina termit piirtyvät näkyviin.

Kriittiseen kielitietoisuuteen ja kulttuuriseen lukutaitoon kuuluukin tunnistaa termien merkityksiä ja käyttötapoja eri ympäristöissä. Ymmärrys termien käyttötavoista ja -ympäristöistä myös selkeyttää keskustelua, jota termien avulla käydään. Tästä syystä on olennaista puhua ja kirjoittaa auki termien kontekstuaalisia merkityksiä. Tähän liittyvät valinnat rakentavat samalla sitä näkökulmaa, josta käsin maailmaa tarkastellaan.
 

Satokangas, Henri 2021: Termien selittäminen tietokirjoissa. Helsingin yliopisto. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-7738-4(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)
​​​​​​​

Lähteet

Durant, John 1993: What is scientific literacy? – John Durant & Jane Gregory (toim.), Science and culture in Europe s. 129–137. London: Science Museum.

Enqvist, Kari 2014: Ensimmäinen sekunti. Silminnäkijän kertomus. Helsinki: WSOY.

Hanski, Ilkka 2016: Tutkimusmatkoja saarille. Luonnon monimuotoisuutta kartoittamassa. Helsinki: Gaudeamus.

Jalasvuori, Matti 2015: Virus. Elämän synnyttäjä, kuoleman kylväjä, ajatusten tartuttaja. Jyväskylä: Docendo.

Karvonen, Pirjo 1995: Oppikirjateksti toimintana. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Kress, Gunther – van Leeuwen, Theo 1996: Reading images. The grammar of visual design. London: Routledge.

KS = Kielitoimiston sanakirja. Helsinki: Kotimaisten kielten keskus. Päivitetty 11.11.2021. https://www.kielitoimistonsanakirja.fi/(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

Myrberg, Kai – Leppäranta, Matti 2014: Meret. Maapallon siniset kasvot. Helsinki: Ursa.

Pitkänen, Kaarina 2008: Suomi kasvitieteen kieleksi. Elias Lönnrot termistön kehittäjänä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Pälli, Pekka 2003: Ihmisryhmä diskurssissa ja diskurssina. Tampere: Tampere University Press.

TSK 2006 = Terminologian sanasto. Helsinki: Sanastokeskus TSK. http://www.tsk.fi/tiedostot/pdf/TerminologianSanasto.pdf(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

Virtanen, Mikko 2015: Akateeminen kirja-arvio moniäänisenä toimintana. Helsingin yliopiston suomen kielen, suomalais-ugrilaisten ja pohjoismaisten kielten ja kirjallisuuksien laitos.