Työpaikan ilmoitustaululle ilmestyi tiedote kiinteistössä tehtävistä korjaustöistä. Tekstissä kerrottiin ohjeena talossa liikkuville, että ”henkilöliikenne tulee suorittaa portaiden kautta suoraan kadulle”. Tiedotteen oli allekirjoittanut kiinteistön huollosta vastaavan yksikön edustaja. Tämä jalankulkijoita palvelevaksi tarkoitettu tiedote on esimerkki siitä, miten äidinkielen taitoja tarvitaan yhä useammassa työssä. Tekstien tuottaminen, lukeminen ja tulkinta eivät ole enää vain virastoissa niin sanottuja paperitöitä tekevien työtä, vaan kieltä tarvitaan yhä enemmän myös varsin käytännönläheisissä tehtävissä. Äidinkielen monipuoliset taidot ovatkin nyky-yhteiskunnassa menestymisen edellytys. Kielen ymmärtämis-, analysointi- ja tuottamistaitoja tarvitaan kaikessa. Kielen avulla ihminen tulee näkyväksi ja kuulluksi. Kielen avulla häntä toisaalta ohjataan toimimaan ja ajattelemaan halutulla tavalla – joko selväsanaisesti tarkoitusperät ilmaisten tai piilotetusti. Kielen avulla ihminen käyttää valtaa ja tulee vallankäytön kohteeksi.

Äidinkielen taitoihin harjaannutaan ennen muuta koulussa. Kouluista kuuluu ristiriitaisia uutisia. Hyvä uutinen on se, että suomalaisten koululaisten lukutaito on osoittautunut kansainvälisessä vertailussa mainioksi. Toisaalta Opetushallituksen laajasta tutkimuksesta taas on käynyt ilmi, että merkittävä osa oppilaista ei saavuta peruskoulun äidinkielenopetuksen muita tavoitteita tyydyttävällä tavalla. Varsinkin kielentuntemuksen ja kirjoittamisen taidot jäävät puutteellisiksi. Huolestuneita ääniä kuuluu myös lukioista. Niissä tuntuu olevan yhä enemmän sellaisia oppilaita, joiden äidinkielen perustaidoissa, esimerkiksi kirjoitustaidoissa, on suuria aukkoja.

Lukiolaisten äidinkielen taidot mitataan lopulta ylioppilaskirjoituksissa. Sama kehitys näkyy niistäkin: tilastot osoittavat, että parhaiden arvosanojen määrä vähenee ja heikoimpien lisääntyy, ja suunta on jatkunut samana jo monta vuotta. Mitä koulussa on tapahtunut, eli mistä ylioppilaskokelaiden kirjoitustaidot kertovat? Selvittääksemme kysymystä pyysimme joukkoa vuosia aineita arvostelleita miettimään syitä siihen, miksi tulokset näyttävät heikkenevän. Vastauksista tulee selväksi se, että kehitys on monen tekijän summa ja että ongelman ratkaisu ei riipu vain opettajista tai opetuksen sisällöistä.

Yhdeksi selväksi syyksi on ilmeisesti osoittautumassa luokaton lukio, jossa kaikki oppilaat eivät saa tarpeeksi tukea. Toinen ongelma on pitkäjänteisen harjaantumisen puute. Tarjolla olevan tiedon määrä on valtava, mutta opetukseen käytettävissä oleva aika ei lisäänny. Moni aihe on pakko käsitellä lyhyemmin, eikä syventymiseen jää aikaa. Kyse on myös tätäkin laajemmasta ilmiöstä, yhteiskunnan yleisestä ilmapiiristä ja vallitsevista arvoista. Kilpailu oppilaiden kiinnostuksen kohteista on koventunut, eikä ole itsestään selvää, että äidinkielen edustamat arvot menestyvät kilpailussa.

Koulun ja kielenhuollon suhde on suora: jos koulujen äidinkielen opetuksen tavoitteita ei saavuteta syystä tai toisesta, seuraukset näkyvät mm. kielenhuoltoon kohdistuvissa odotuksissa. On vaarana, että työelämässä on vähitellen yhä enemmän ihmisiä, jotka tuntevat epävarmuutta päivittäin eteen tulevissa äidinkielen taitoa vaativissa tehtävissä. Kielenhuollon keinoin tilanteen korjaaminen on vaikeaa. Kurssien ja opastuksen määrää voidaan ehkä yrittää lisätä, mutta se ei riitä paikkamaan kielitaidon perusteiden heikkoutta. Lyhyeksi tuttavuudeksi jäävä konsultti-kielenhuoltaja ei vedä vertoja todelliselle lähikielenhuoltajalle, äidinkielenopettajalle. Yhdeksän- tai kaksitoistavuotinen koulunkäyntiaika on ainutkertainen tilaisuus harjaantua taidossa, joka on yhteiskunnassa täysivaltaisena toimimisen kannalta keskeinen. Surullista, jos tällainen mahdollisuus hukataan.