Kommentiksi Koivusalolle
Artikkeli 2/1991

Arvo Salo

Kommentiksi Koivusalolle

Koivusalo jakaa kirjoituksensa kahteen osaan. Ensimmäisessä hän kohottaa taisteluhuudon uutta Amerikkaa vastaan, toisessa hätähuudon vanhan Suomen puolesta.

Suomalaisen elämäntavan ”amerikkalaistuminen” kyllä näkyy, sekä hyvässä että pahassa. Hyvässä amerikkalaisia lähellä me olemme erityisesti kahvinjuonnissa sekä sanomalehtien julkaisemisessa ja lukemisessa. Pahassa paha kyllä erityisesti maataloustuotannossa sekä maataloustuotteiden ja maatalouskoneiden markkinoinnissa. Suomalainen leikkuupuimurimarkkinointi on paljon ”amerikkalaisempaa” kuin yhdysvaltalainen, Etelä-Pohjanmaa väkilannoitettu kuin Keski-Länsi. Uskoakseni maatalousväestö tuli maatalouskoneiden ohella hankkineeksi tavarakulttuuriinsa täyden valikoiman kaikkia muitakin koneistoja.

Läntinen turvallisuuspolitiikka luki Suomen ”harmaaseen vyöhykkeeseen” juuri niin kauan kuin se uskoi Suomen kuuntelevan yksipuolisesti itää, ja Suomi poistettiin harmaan kartoilta heti, kun se ymmärsi liittyä Euroopan neuvostoon. Niinkin lienee käynyt, että mitä korostetummin virallinen Suomi suuntasi Neuvostoliittoon, sitä vaistonvaraisemmin kansalaiset katsoivat länteen; eivät tosin yksin Yhdysvaltoihin. Tästä aiheutui tietty ambivalenssi, joka näkyy epävarmuutena ja itseluottamuksen puutteena yhä, sekä virallisen että epävirallisen Suomen lähes kaikessa käyttäytymisessä.

Heikkoon itseluottamukseen ei parempaa lääkettä ole kuin kansallisen identiteetin vahvistaminen. Siihen Suomella on juuri nyt parempi mahdollisuus kuin pitkään aikaan, täysin toisin kuin Koivusalon kauhukuvissa.

Voimistuvassa Euroopassa päästään (eurooppalaisenkin) englannin ylivallasta, mikä ohjaa myös pienet kansakunnat monipuolistamaan kielivalikoimaansa. Toivon Suomeen saksan paluuta ja ranskan tulemista, mutta myös italian löytymistä (ja venäjän, vihdoinkin, nyt ehkä estottomasti). Monikielisessä Euroopassa myös suomea pienemmät kielet saavat paremman kotipaikkaoikeuden kuin suurvaltablokkien jakamassa. Yhdentyminen on muun ohella erilaistumista. Euroopan tämänhetkinen kehitys lupaa vilkkaampaa kanssakäymistä myös suomalais-ugrilaisten kesken, ellei heimoaatteella niin kulttuuriajatuksella.

Koivusalon ”Uusi Suomi-kuva” muistuttaa ällistyttävästi sitä uhkakuvaa, jonka varassa käytiin äskeiset (1991) vaalit. Niissä pelon ja vihan teemat ratkaisivat voiton vanhasuomalaisille. Jättikö Koivusalo todella huomaamatta, että kaatuneen hallituksen keskeinen teema todellakin oli koulutuksen ja kulttuurin vahvistaminen, jopa niin upeasti, että Suomi vuonna 2020 olisi ei vain Euroopan vaan koko maailman sivistynein maa.

Kun viha voittajien leirissä vähän asettuu, uskon että hekin avaavat ansarinsa kaikkeen Eurooppaan ja päästävät taas lintukotonsa arat linnut lentämään aina Amerikkaan asti.
Arvo Salo