null Kolme aaltoa, rokotus ja karanteeni

Artikkeli 3/2022

Petri Lauerma

Kolme aaltoa, rokotus ja karanteeni – varhaisnykysuomen alkupuoliskon kehitys vuosina 1810–1845 julkaistun kirjallisuuden valossa

Suomen kirjakielen kehitys eteni 1800-luvun alkupuolella vaiheittain aaltoina, kuten koronapandemia 2020-luvulla. Rokotuksia ja karanteenejakin varhaisnykysuomen kauteen sisältyy.

Parin viime vuoden aikana koetun koronaviruspandemian tavoin suomen kirjakielen kehitys kulki 1800-luvun alkupuoliskolla aaltoina. Kun kirjakieli alkoi varhaisnykysuomen kaudella (noin 1810–1880) uudistua useiden murteiden pohjalta, uusien kielenpiirteiden leviämistä pyrittiin tietoisesti myös edistämään tai ehkäisemään ja joidenkin piirteiden käytölle päädyttiin asettamaan tiukat rajat.

Ensimmäinen aalto: Juteini ja pohjoishämäläistyminen

Varhaisnykysuomen kehityksen ensimmäinen aalto käynnistyi heti vuonna 1810. Tällöin ilmestyi Jaakko Juteinin esikoisteos, runokokoelma nimeltä Kirjoituksia. Juteini otti jo tässä teoksessa käyttöön nykyisen ks- ja ts-merkintätavan vanhalle kirjasuomelle ominaisen x- ja tz-merkinnän sijasta (esimerkiksi yxi > yksi, itze > itse). Monien myöhemmin vierastaman d-kirjaimen hän säilytti t:n heikon asteen merkkinä (esim. kadon, ei kaon), muttei malttanut myöskään luopua d:n eikä b:n ja g:n käytöstä m:n, n:n ja l:n jäljessä (esim. ombi, kungin, peldo).

Aukeama Jaakko Juteinin teoksesta Suomalainen, eli runo ahkeruudesta Suomessa.

Alku Jaakko Juteinin teoksesta Suomalainen (1816). Tekstistä voi havainnoida Juteinin ortografisia valintoja (kuten ”kedolla”, ”katsellessa”, mutta myös ”ombi”, ”ländeen”).

Oikeinkirjoituksen uudistamista paremmin ääntämystä vastaavaksi oli esittänyt jo Gustaf Renvall samoihin aikoihin tarkastetussa väitöskirjassaan. Painattamissaan kirjasissa Hattulasta kotoisin ollut Juteini alkoi pohjoishämäläisen kotimurteensa mukaisesti käyttää myös ssa-, ssä-päätteistä inessiiviä ja vat-, vät-loppuisia monikon 3. persoonan imperfekti- ja joskus konditionaalimuotojakin (esim. he tulit, tulisit > tulivat, tulisivat). Muissa kirjoissa näitä piirteitä alkaa näkyä vasta 1810-luvun lopulla.

Vuonna 1816 Juteini esitti eräässä pamfletissaan, että suomen kielen oikeinkirjoituksessa tulisi luopua kaikista suomen ääntämykselle vieraista kirjaimista, myös d:stä. Juteini itse hylkäsi ajatuksen pian, mutta tuolloin Uppsalassa opiskellut Carl Axel Gottlund innostui kirjoittamassaan arvostelussa asiasta niin, että esitti samalla uudenlaiseen itämurteisiin pohjautuvaan kirjakieleen siirtymistä.

Toinen aalto: itämurteistuminen

Vanhan kirjakielen käytänteet joutuivatkin jo parin vuoden päästä tulilinjalle Turun romantikkojen Mnemosyne-lehdessä. Nuoret tutkijat kävivät kaukaisen Valkjärven kirkkoherran Johan Stråhlmanin vuonna 1816 julkaiseman suomen kieliopin kimppuun etenkin sen merkintätapojen vanhanaikaisuuden vuoksi. Astevaihtelun d:ttömyyden ja ts-yhtymän sijasta käytetyn ht:n kaltaiset itämurteisuudet (esim. myyä mehtä ’myydä metsä’) tulevat näkyviin jo Carl Axel Gottlundin vuonna 1818 julkaisemissa kansanrunoissa. Näin varhaisnykysuomi alkoi siirtyä kehityksensä toiseen aaltoon, itämurteistumiseen, jo 1810-luvun lopulla. 

Turun akatemiassa historiaa opettanut Reinhold von Becker alkoi julkaista vuonna 1820 Turun Wiikko-Sanomat ‑lehteään oikeinkirjoitukseltaan uusitulla ja itämurteisväritteisellä kielellä. Kirjoitusten d:ttömyys ja ht:llisyys herättivät kuitenkin niin paljon vastustusta, että von Becker luopui jo seuraavana vuonna näistä piirteistä ja koko lehden toimittamisestakin. Lehti jatkoi kuitenkin ilmestymistään uuden ortografian mukaisena ja maltillisesti itämurteisia muotoja käyttävänä.

Uudet piirteet levisivät lähinnä vain maalliseen kirjallisuuteen; hengellinen kieli pysyi etupäässä vanhoillaan muutamaa merkintätapaa (tz > ts, mb > mp) lukuun ottamatta. Vanhahtavimman hengellisen ja uudenaikaisimman maallisen kirjallisuuden ero jyrkkeni entisestään, kun Gottlund alkoi vuosikymmenen lopulla julkaista Otavan kaltaisia laajoja teoksia omintakeisen savolaisella kielellään.

Kansanrunojenkin julkaiseminen jatkui 1820-luvulla. Uudenkaarlepyyn piirilääkärinä toiminut Zacharias Topelius vanhempi alkoi julkaista etupäässä Pohjois-Suomesta ja Vienan Karjalasta keräämiään kansanrunoja Suomen kansan wanhoja runoja ynnä myös nykyisempiä lauluja ‑nimisenä sarjana (1822–1831). Näitä editoidessaan hän ryhtyi Helsingin yliopiston ensimmäisen suomen kielen lehtorin, oululaissyntyisen Carl Niclas Keckmanin aloitteesta hiukan silottelemaan ja yhtenäistämään runojen kieliasua. Tämä ennakoi kehityksen kolmatta, varhemmilta kirjasuomen tutkijoilta lähes huomaamatta jäänyttä aaltoa, johon myös osa Elias Lönnrotin työstä liittyy.

Kolmas aalto: pohjoismurteistuminen

Vuonna 1827 Christian Barck perusti Ouluun koko Pohjois-Suomen ensimmäisen kirjapainon. Kaksi vuotta myöhemmin ilmestymisensä aloittaneen Oulun Wiikko-Sanomien lisäksi uudesta kirjapainosta julkaistiin kymmeniä teoksia. Kieleltään nämä olivat hyvin vaihtelevia. Osin ne jatkoivat jo itämurteista liikkeelle lähteneiden murrepiirteiden levittämistä, mutta Oulussa painettujen teosten merkittävimmäksi perinnöksi jäi se, miten läntiset ja itäiset piirteet näissä pohjoisessa julkaistuissa teoksissa lomittuivat.  

Vaikka d:tön katoedustus (kato : kaon) olisi myös pohjoisessa puhuttujen murteiden mukaista, Oulussa julkaistuissa kirjoissa piirre jää vain satunnaiseksi; se esiintyy systemaattisena ainoastaan Frans Isaac Fortellin aikaa sitten unohdetuissa Kootuissa suomalaisissa lauluissa (1828). Sen sijaan ts-yhtymän tt- ja ht-edustus (mettä, mehtä) on teoksissa tavallista, mutta tämäkin alkaa taittua pian ts:n kannalle. Murteenmukainen yksinäis-s:llinen inessiivi (kuten talosa) näkyy samaten lähinnä variaationa, joka ei uhkaa geminaatallisen muodon (talossa) vakiintumista.

Itämurteissa tavallinen n-loppuinen allatiivi (esim. talollen) on puolestaan pohjoisessa vieraahko eikä näy siellä julkaistuissa teoksissa kuin vain harvoin. Uutena muotopiirteenä Oulun seudun murretta heijastavat teokset toivat kirjakieleen aiemmin yksinomaisen ta-, -päätteisen abessiivin (talota) rinnalle geminaatallisen tta-, ttä ‑sijapäätteen (talotta), jota murteissa tavataan lisäksi vain Karjalan kannaksella. Myös yksikön 1. ja 2. persoonan olemma, tuletta ‑tyyppiset muodot olisivat saaneet pohjoisesta kielenkäytöstä tukea, mutta Oulussa painetuissa kirjoissa tällaiset muodot jäävät harvinaisiksi.

Oululainen kirjallisuus muodosti välittävän kannan vanhan läntisen tradition ja itämurteisten innovaatioiden välille.

Toisin kuin Gottlund ja hänen seuraajansa, oululaiset eivät halunneet kirjoittaa murrettaan sellaisena kuin he sitä puhuivat. He halusivat kirjoittaa suomen kieltä paremmin kuin millaisena sitä käytettiin ainakin Etelä-Suomessa, jonka herraskaisen ruotsinvoittoisena pidettyä puheenpartta pohjoisessa vierastettiin. Näin oululainen kirjallisuus muodosti välittävän kannan vanhan läntisen tradition ja itämurteisten innovaatioiden välille. Tällaisena se lopulta suodatti pois osan kirjasuomeen tulossa olleista itämurteisuuksista mutta sai toisaalta eräät keskeiset itäiset murrepiirteet vihdoin leviämään myös hengelliseen kirjallisuuteen. Vaikutukseltaan ratkaiseva oli nuorena kuolleen Klaus Kemellin postuumisti 1836 julkaistu Tuomas Kempiläisen Kristuksen seuraamisesta ‑hartauskirjan suomennos.

Neljättä kehitysaaltoa ei vuosisadan alkupuoliskolla enää tullut. Edessä olivat sen sijaan sekä rokotus että karanteeni, joilla pyrittiin estämään kirjasuomen meneillään ollut hajoaminen useammaksi keskenään kilpailevaksi kielimuodoksi.

Murrepiirteiden rokotus ja d:ttömyyden karanteeni

Vuonna 1837 Gustaf Renvall esitti teoksessaan Grammatiska uppsatser vetoomuksen kirjakielen läntisen pohjan säilyttämiseksi. Sekä Gottlundin että Lönnrotin kielenkäytöstä huolestuneen Renvallin mielestä länsimurteen tuli säilyä myös maallisen kirjakielen pohjana, sillä se oli yleisesti tunnettua ja sitä oli itämurteisiin verrattuna jo vuosisatojen ajan muokattu kirjalliseen käyttöön. Ainoastaan uusia sanoja voitaisiin Renvallin mielestä vapaasti omaksua muistakin murteista, kunhan sanat muokattaisiin muodoltaan ja taivutukseltaan läntisen kirjakielen mukaisiksi.

Joitain itämurteisia muotoja Renvall oli kuitenkin valmis ottamaan käyttöön vastaavien länsimurteisten muotojen sijasta. Tällaisia olivat etenkin monikon imperfektimuotojen vat-, vät-pääte, ”viipurilainen” ts ja ”täyteläisempi” ss:llinen inessiivi, joskus ehkä myös länsimurteista kokonaan puuttuvat refleksiiviset verbimuodot (kuten paneksen ’paneudun’). Kaikki nämä piirteet olivat jo laajalti levinneet kirjakieleen, refleksiivimuotoja lukuun ottamatta. Geminaatalliset ssa-, ssä-loppuiset inessiivit ja vat-, vät-loppuiset imperfekti- ja konditionaalimuodot eivät tosin olleet ainoastaan itämurteisia, sillä ne olivat levinneet myös pohjoishämäläisiin murteisiin.

Renvall tuli itämurteita vastaan myös siinä, että hän salli kansanrunojen jäädä d:ttömiksi. Tämä oli myönnytys Lönnrotin vuonna 1835 ilmestyneen Kalevalan herättämälle innostukselle ja suoraa seurausta d:ttömien muotojen tulosta kirjakieleen juuri kansanrunojulkaisujen kautta. Näin Renvall asetti tiukat rajat näiden muotojen käytölle kirjakielessä. Karanteeni lieveni vuosikymmenien saatossa ainoastaan sen verran, että d:ttömiä muotoja ryhdyttiin käyttämään myös taiderunoudessa. Syömmein-tyyppiset muodot säilyivät runokielessä pitkälle 1900-luvun puolelle.

Uusi ortografia omaksuttiin lähes kaikkeen uuteen kirjallisuuteen jo 1840-luvun alussa. ts-merkintä oli vakiintunut hengelliseen kieleen jo aiemmin, ja myös mp-, lt- ja nt-merkintätavat olivat jo pitkälti vakiintuneita, ainoastaan ng:n ja nk:n eronteko tuotti vielä pitkään ongelmia. Ratkaisevaa oli, että virsikirjaan omaksuttiin uusi ortografia ja geminaatalliseksi (joskin usein myös loppuheittoiseksi) merkitty inessiivi jo vuonna 1841. Virsikirjan ortografian uudistuttua hengellisistä kirjailijoista tuotteliainkin eli Henrik Renqvist luopui viimein myös x:stä, jota ei juuri enää tavata vuoden 1842 jälkeen muualla kuin eräiden aiemmin ilmestyneiden teosten uusintapainoksissa. Raamattuun vanhat merkintätavat jäivät vuoteen 1853 asti.

Kuinkas sitten kävikään

Vanha sa-,-inessiivi ja it-loppuinen monikon imperfektin 3. persoonan pääte olivat käytännössä väistyneet uusista hengellisistä kirjoista vuoteen 1845 mennessä, mutta konditionaalimuodoissa esiintyi edelleen vaihtelua myös maallisessa kirjallisuudessa. Pohjoisesta kirjasuomeen omaksuttu geminaatallinen abessiivi (leivättä) vaihteli samaten vanhan päätteen (leivätä) kanssa 1840-luvun puolivälissä vielä tuntuvasti mutta vakiintui lopulta kirjasuomeen, tosin hyvin hitaasti ja hengellisessä kielessä vuosisadan loppuun asti vaihdellen. Vielä hitaampaa oli persoonapronominien akkusatiivimuotojen vakiintuminen t-loppuisiksi varsinkin yksikössä (esim. minun > minut).

Eräiden muiden itämurteista kirjasuomeen 1820–1830-luvulla levinneiden piirteiden kohtalo oli karumpi. Jo 1840-luvulta alkaen n-loppuisen allatiivin käyttö alkoi rajoittua persoonapronomineihin ja liitepartikkelien edelle. Hengelliseen kieleen llen-allatiivi ei laajemmin tarttunut, ja 1900-luvulle tultaessa n:llinen pääte oli jäänyt pitkälti vain runokieleen. Kieliopeissa pitkään ja hartaasti kuvattu refleksiivitaivutus ei koskaan laajasti yleistynyt kirjakieleen, vaan senkin käytöstä jäi lopulta vain reliktejä runokieleen ja ylätyyliin. Juuri refleksiivitaivutuksen takia Lönnrot oli pyrkinyt muuttamaan aktiivin monikon 1. ja 2. persoonan päätteet a-, ä-loppuisiksi (esim. tuletta, menettä).

Kirjasuomi jäi näin muotorakenteeltaan pitkälti Renvallin vuonna 1837 ja itse asiassa jo Juteinin kieliopissaan 1818 luonnosteleman kaltaiseksi, vaikka Lönnrot olisi halunnut kirjakielen muuttuvan paljon enemmän itämurteita ja Karjalassa puhuttuja kielimuotoja muistuttavaksi. – Auktoriteettiasemassa olevan kielenkehittäjänkin on vaikea muuttaa kieltä kovin toisenlaiseksi kuin millaisena kielenpuhujien enemmistö haluaa sitä käyttää ja mihin suuntaan heidän luomansa variaatio kieltä vie. Parhaatkaan kirjat eivät tätä suuntaa hevin muuta, jos kielenkäyttäjät eivät niitä lue. 

Mitä 1800-luvulla sitten luettiin? Lähes puolet vuosina 1810–1845 julkaistuista uusista suomenkielisistä kirjoista oli sisällöltään uskonnollisia. Juuri tämä 1800-luvulla laajaksi karttunut hengellinen kirjallisuus – Lönnrotin sanoin ”tuo suuri summatoin paljous” – oli vaikutukseltaan niin painokas, että sen lopulta omaksuma äänne- ja muotorakenteeltaan vain hiukan modernisoitunut kielenkäyttö jäi kirjakielessä vallitsevaksi, kun kielen uudistumisen painopiste alkoi vuosisadan jälkipuoliskolle tultaessa siirtyä sanaston ja lauserakenteen puolelle.

Kirjoitus perustuu Kielitieteen päivillä Turussa keväällä 2022 pidettyyn esitelmään. Aineistona on käytetty varhaisnykysuomen alkupuoliskolla julkaistujen teosten keskeisiä äänne- ja muoto-opillisia piirteitä valottavaa tietokantaa, joka on julkaistu Kotimaisten kielten keskuksen verkkosivuilla.

1800-luvun kirjasuomen ortografiaa ja morfologiaa tietokantana
​​​​​​​

Kirjallisuutta

Häkkinen, Kaisa 1994: Agricolasta nykykieleen. Helsinki: WSOY.

Lauerma, Petri 2004: Aluemurre vai murteiden yhdistelmä. – Katja Huumo, Lea Laitinen & Outi Paloposki (toim.), Yhteistä kieltä tekemässä s. 136–176. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Lauerma, Petri 2012: Kristityn vaellus varhaisnykysuomen merkinnässä. Helsinki: Kotimaisten kielten keskus. http://scripta.kotus.fi/www/verkkojulkaisut/julk31/

Lauerma, Petri 2013: Finnish revivalist movements and the development of literary Finnish especially in the first half of the 19th century. – Anna Kuismin & Matthew Driscoll (toim.), White field, black seeds: Nordic Literary Practises in the Long Nineteenth-Century s. 158–168. Helsinki: Finnish Literature Society.

Lauerma, Petri 2018: Martti Rapolan sanakokoelma, sen tausta ja vaikutus. – Virittäjä s. 255–281. https://journal.fi/virittaja/article/view/66978

Luukkanen, Tarja-Liisa 2016: Mitä maalaiskansa luki? Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Mielikäinen, Aila 1996: Reinhold von Becker ja murteiden taistelu. – Kuuskymppinen s.  126–156. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.

Pääkkönen, Irmeli 1994: Suomalainen sydämestä. Carl Niclas Keckmanin toiminta suomen kielen kehittäjänä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Petri Lauerma

Kirjoittaja työskentelee Kotimaisten kielten keskuksessa.

Takaisin ylös