Kirjallisuuden sana- ja lukukirja
Julkaisuja 1/2005

Riitta Eronen

Kirjallisuuden sana- ja lukukirja

Vuonna 2003 ilmestynyt Kirjallisuuden sanakirja on meillä ensimmäinen laatuaan, sillä alan aiemmat suomenkieliset termistöt ovat olleet lähinnä suppeita sanastoja. Laajempi, käsikirjan tyyppinen Otavan kirjallisuustieto (1990) taas keskittyy pääasiassa kirjailijoihin ja heidän teoksiinsa.

Tampereen yliopistossa työskentelevän Suomen kirjallisuuden professorin Yrjö Hosiaisluoman toimittama teos tarjoaa tietoa paitsi varsinaisista kirjallisuustieteen termeistä myös kirjallisuuden liepeille sijoittuvasta, yleisesti kulttuuriin liittyvästä sanastosta. Sananselityksen ohella lukijalle tarjotaan käsitteiden syntyyn ja käyttöön liittyviä taustatietoja ja kulttuurikaskuja. Kyseessä ei siis ole aivan perinteinen sanakirja vaan eräänlainen sana- ja lukukirja. Sen artikkelien selitteistä ja niihin liittyvistä taustaselvityksistä kuuluu persoonallinen – usein ironinen – kertojanääni. Tästä huolimatta kirja toimii hyvin myös faktatietoa välittävänä käsikirjana.

Upouutta ja ikivanhaa

Moderni kirjallisuudentutkimus risteilee monen eri alan kysymystenasettelun ja teorioiden piirissä ja käyttää koko kulttuurintutkimuksen kenttään (psykologiaan, filosofiaan, sosiologiaan, kielitieteeseen, viestintään) liittyvää sanastoa. Sitä on runsaasti mukana tässä teoksessa, samoin nuorisokulttuuriin ja ‑musiikkiin liittyviä sanoja, jotka välillä tuntuvat olevan aika kaukana kirjallisuudesta. Kirja toimiikin myös eräänlaisena humanistis-yhteiskuntatieteellisen alan vieras- ja uudissanakirjana selittäessään sellaisia käsitteitä kuin diskurssi, camp, hiphop, kitsch, marginaali, paradigma, piraatti, pulp, rap, sovinismi ja x-sukupolvi.

Teos antaa myös vihjeitä siitä, mistä monet yleiseenkin kielenkäyttöön ilmaantuneet muodikkaat sanat ovat lähtöisin. Esimerkiksi artikuloida merkityksessä ’jäsentää’, ’niveltää’ on politiikan ja kulttuurin tutkijoiden kieltä. Toiseuden käsite on saatu feministikirjallisuuden klassikosta Simone Beauvoirin teoksesta Toinen sukupuoli. Sanakirja esittelee myös muita naistutkimuksen näkökulmasta kirjallisuutta tarkastelevia termejä (naiskirjoitus, oman alue, queer-teoria). Mutta myös perinteisten kirjallisuudentutkimuksen termien osuus teoksessa on niin laaja, että sitä ei voi syyttää pintamuodista. Lukija löytää vastauksen niin antiikin tragediaa kuin kalevalamittaa koskevaan kysymykseensä.

Sanakirjan rakenne

Rakenteeltaan teos muistuttaa perinteistä sana- ja tietosanakirjaa. Hakusanan ja sen rinnakkaismuotojen alla on vastineita eri kielillä; jo niistä voi näkyä myös sanan alkuperä (rap, räppi, englannin rap = isku, läimäys). Esipuheen mukaan sanoille on annettu ”tärkeimmät vieraskieliset, yleensä ainakin englannin-, ranskan-, ruotsin- ja saksankieliset vastineet”. Läheskään kaikille sanoille ei vastineita kuitenkaan esitetä; näihin kuuluvat varsinkin eri kielistä lähtöisin olevat kulttuurisidonnaiset sitaattilainat, suomenkielisistä vaikkapa lastu (’Juhani Ahon pienimuotoisista proosateksteistään käyttämä nimitys’).

Seuraavaksi sana-artikkelissa tulee hakusanana olevan käsitteen määritelmä. Sen jälkeen saatetaan kertoa aiheeseen liittyvää taustatietoa – hyvinkin värikkäästi – ja esimerkkejä sanan käytöstä. Lopussa on vielä viittaus läheisiin hakusanoihin ja viitteitä aihetta tarkemmin käsittelevään kirjallisuuteen. Yksinkertaisimmillaan kaiken edellä mainitun kattava sana-artikkeli on esimerkiksi seuraavanlainen:

understatement
en understatement vähättelevä, varovainen ilmaisu

Laimea ja pidättyvä kommentti tai muu sanonta, jollainen on luonteenomainen brittien kuivalle ironialle (dry mock). Aprillipäivänä 1990 Saska Saarikoski hahmotteli Aamulehdessä englantilaisen elokuvan tyypillisen kohtauksen, jossa kuolettavasti haavoittunut sankari lausahtaa täydellisellä Oxford-aksentilla: ”Not a very pleasant day to die, indeed.” Suomalainen sananlasku kertoo: ”Ensimmäinen päivä on pahin hirressäkin.”

Vrt. litoteesi, meiosis

KIRJALLISUUTTA
O. Jespersen: Negation in English and Other Languages (1917).

Tämän sanan yhteydessä voisi kysyä, miksei selitteessä ole mainittu understatementin suomalaista vastinetta vähätelmää (substantiivijohdos verbistä vähätellä), jota on käytetty ainakin käännöstieteen tutkimuksissa ja joka olisi ollut helposti löydettävissä useammastakin lähdeteoksesta, esimerkiksi Suomen kielen perussanakirjasta.

Jotkin peruskäsitteet suorastaan loistavat poissaolollaan, koska ne kuitenkin esiintyvät tiheästi muiden sanojen selitteissä (esimerkiksi sanataide). Jotkin mukana olevista sanoista taas ovat hyvin marginaalisia. Hakusanojen valintaan liittyvät kysymykset eivät kuitenkaan aiheuta tiedon etsijälle sellaista haittaa kuin hakemiston puute: hakemistoa, josta löytyisivät hakusanoina olevien termien vieraskieliset vastineet ja selitteissä esiintyvät synonyymit, ei ole. Termiä, jonka tietää vain ruotsiksi tai englanniksi, ei siis voi kirjasta helposti löytää. Samoin jäävät ehkä löytymättä sellaiset mielenkiintoiset sanat kuin vaikkapa verbocrap ’sanaroska’, joka selitteessä paljastuu tutuksi virasto- ja kapulakieleksi. Tätä sanaa selittäessään kirjoittaja pääsee irrottelemaan: verbocrap on ”Verbokraattien ja muiden byrokraattien, vain puolittain luku- ja kirjoitustaitoisten virkailijoiden jargon; virastokieli; kapulakieli; J. A. Cuddonin (1991) käyttöön ottama uudissana. Verbocrapille on ominaista hiomaton syntaksi, kielioppivirheet, moninkertainen kiertely, tärkeily ja mahtipontisuus.”

Kirjallisuuden sanakirjaa ei voi syyttää verbocrapista. Se on kirjoitettu helppolukuisella yleiskielellä. Luettavuutta lisää, että sana-artikkeleissa ei kielten nimien tunnuksia lukuun ottamatta ole käytetty lyhenteitä eikä sellaista tiivistä sanakirjakieltä, joka usein vaikeuttaa sanakirjojen lukemista. Sanakirja sopii siis hyvin esimerkiksi äidinkielenopetuksen tarpeisiin, mutta myös kenen tahansa kirjallisuudesta kiinnostuneen hyödyksi ja huviksi.

Yrjö Hosiaisluoma: Kirjallisuuden sanakirja. WSOY 2003.

Riitta Eronen