Nykyisen käytännön mukaan alkaa-verbiä määrittävä verbi on 1. infinitiivin lyhyemmässä muodossa, ruveta-verbi taas vaatii määritteeltään 3. infinitiivin illatiivia. Sanotaan siis alkaa tehdä mutta ruveta tekemään. Pahana virheenä on pidetty 3. infinitiivin illatiivin käyttöä alkaa-verbin yhteydessä. Alkaa tekemään, alkaa menemään ei ole ollut korrektia kieltä. Tästä huolimatta virhetyyppi kuitenkin on tavallinen ja usein toistuva sekä kirjoitetussa että varsinkin puhutussa kielessä. Syy sen itsepintaisuuteen on ainakin osaksi kansankielessä: sillä on laaja murrepohja, joka auttaa sitä pitämään puoliaan oikeakielisyysnormeja vastaan.

Kuten kartasta näkyy, alkaa tehdä, alkaa mennä -rakenne kuuluu lähinnä itämurteisiin. Sen valta-aluetta on ollut ja on edelleenkin Etelä- ja Pohjois-Karjala, Savo ja Kainuu. Lännempänä ja pohjoisempana on käytössä joko yksinomaisesti tai alkaa tehdä -tyypin rinnalla alkaa tekemään tai ns. tunnuksettomaan 3. infinitiivin illatiiviin perustuva alkaa tekeen -tyyppi. On huomattava, että vaikka alkaa + infinitiivi -rakenteesta on tietoja kaikilta murrealueilta, sen käyttö joissakin murteissa saattaa olla vähäistä tai satunnaista. Näyttäisi siltä, että ainakin osa lounais-, satakuntalais- ja hämäläismurteista sekä Keski-Pohjanmaan murteet suosivat ruveta-verbiä alkaa-verbin kustannuksella (ruveta tekemään), kaakkoismurteet taas käydä-verbiä (käydä tekemään).

alkaa tehdä
alkaa tekemään t. tekeen
länsi- ja itämurteiden raja

Seuraavassa joitakin näytteitä alkaa-verbin ja sitä määrittävän infinitiivin edustumisesta murteissa: ”Ei se sitä säkkii jaksant paljo kantoa ku alko jo huohottoa” (Kurkijoki), ”Alahhan sinä laetellas suutas sillen tolallej jotta alat lähttee” (Nilsiä), ”Sieltä alako tullam miehiä sitte talavella leiväm puutteessa” (Saarijärvi), ”Alakovat Amerriikassaek kulukkea” (Taivalkoski); ”Jokohan se nyt alakaa tekemähän talavia” (Ilmajoki), ”Siinä lokakuun pualivälissä muikku ruukaa alkaak kutemaa” (Längelmäki), ”Isäntä alako veisaamaan korkijalla äänellä” (Tyrnävä), ”Ku sie istut siinä joutihlaana niin alasta fiskhaahmaan vettä pois” (Alatornio); ”Eikö alijeta lähteen ettei tuu pimee loppupeestä” (Parkano), ”Kahlentoista vualev vanhasta aljon tekeen talon töitä” (Kuru), ”Saa nählä alkaako sattaan” (Ruovesi), ”Jos alakas kuttoon tuota sukkaa” (Paavola).

Vanhassa kirjasuomessa alkaa-verbiin liittyvä infinitiivi järjestyy yleensä toisin kuin nykysuomessa: 1. infinitiivi on hyvin harvinainen, 3. infinitiivin illatiivi taas lähes yksinomainen. Aivan vanhimmissa eli 1500-luvun teksteissä alkaa + infinitiivi -rakenne ei näytä esiintyvän lainkaan. Mikael Agricolallakin on pelkästään ruveta + infinitiivi -esiintymiä, esim. ”Ja taas rupesi hen opettamaan”. Tämä johtuu ehkä siitä, että Agricola perusti kielensä nimenomaan Turun seudun murteisiin, joissa ruveta luultavasti on ollut alkaa-verbiä yleisempi infinitiivin yhteydessä.

1600-luvulle tultaessa kirjasuomi alkoi vapautua lounaismurteiden kahleista. Siihen pääsivät vaikuttamaan ensiksi satakuntalais-hämäläiset murteet, myöhemmin myös pohjalaismurteet. Kirjakielen rakennusaineet olivat kuitenkin aina 1800-luvun alkuun asti lähes pelkästään länsimurteisia, mikä selittää alkaa tekemään -rakenteen yleisyyden vanhassa kirjasuomessa. Esimerkkejä: ”[Jumala oli] jälleens alcanut hänen armons heille osottaman” (lue: osottamaan; Raamattu 1642), ”Joca wähäst alca / eli rupe / warastaman / se köyten lopetta” (Florinus, Sananlaskut 1702), ”Jumala on udistanut taas hänen Hywydens meitä cohtan, ja alca tänäpäiwänä taas jacaman meille hänen Armo-Tawaroitansa” (Wegelius, Postilla 1747), ”Synnin hecumat owat loppunet, ja Jumalan wihan tuli alca palamaan” (Laihiander, Maria Elisabeth Tolpon ruumissaarna 1768), ”Koska kukkaiset sen punaisen apilan päällä alkawat lakastumaan, silloin yxi osa huoneen pitäijistä uskowat kaiken ruohon siemenen ylipään olewan tuleunduneen” (Almanakka 1794).

Alkaa tehdä -tyypin tulo kirjasuomeen ja alkaa tekemään -tyypin syrjäytyminen sen tieltä näyttää tapahtuneen varsinaisesti 1800-luvun puolivälissä eli kohta ns. murteiden taistelun jälkeen. Murteiden taistelu merkitsi länsimurteisiin perustuvan kirjakielen rikastamista itämurteiden aineksilla. Merkkejä tulevasta muutoksesta oli nähtävissä jo 1700-luvulla. Vanhin tieto alkaa tehdä -tyypistä on vuoden 1748 almanakasta: ”josta (Kaarle XII:n elämäkerrasta) mennen wuotisesa Almanachassa on aljettu puhua.” Henrik Gabriel Porthan, joka oli ensimmäisiä itämurteisuuksien puolustajia, täydensi Daniel Jusleniuksen sanakirjaa ja lisäsi sinne mm. lauseen ”Aloin astua tupahan”. Tämä kansanrunon katkelmalta vaikuttava säe toistuu myös Christfrid Gananderin vuonna 1787 valmistuneessa sanakirjan käsikirjoituksessa. Gananderilla on toinenkin samaan tyyppiin kuuluva esimerkki, ala käydä, mutta myös 3. infinitiivin illatiivin sisältävä alko lukemaan.

Vanhoissa sanakirjoissa sama esimerkkiaineisto siirtyy tekijältä toiselle. Kun Kustaa Renvall esittää vuonna 1826 ilmestyneessä sanakirjassaan alkaa-hakusanan alla esimerkin lapsi alkaa käydä l. käymään, Carl Helenius toistaa sen omassa sanakirjassaan (1838) mutta pudottaa samalla käydä-muodon pois: lapsi alkaa käymään. Elias Lönnrot puolestaan lainaa sanakirjassaan (1874) Renvallin esimerkin sanatarkasti, mikä on tulkittava niin, että hän hyväksyy sekä 1. että 3. infinitiivin käytön alkaa-verbin yhteydessä. Lönnrot esittää joukon muitakin esimerkkilauseita alkaa + infinitiivi -rakenteesta. Useimmissa niissä alkaa saa määritteekseen 1. infinitiivin (alkoi puhua, laulaa; ja kohta alkaa hämärtää; alas joutua; alas poika ratsastaa; alappas sitä sauvaa nyt pyytää ostaaksensa) ja vain yhdessä 3. infinitiivin (alappa mies sutta takaa ajamaan). Lönnrotin esimerkistö kuvastaa hyvin, kumman tyypin kannalle ollaan kallistumassa. Kymmenisen vuotta myöhemmin ilmestynyt Johan Gabriel Geitlinin suomalais-latinalainen sanakirja on jo yksinomaisesti 1. infinitiivin kannalla: alkaa palaa, alkaa waleta, alkaa puhua.

Tiedossa ei ole, kuka vaikutti ratkaisevasti siihen, että alkaa-verbin määritteen muoto vaihtui 3. infinitiivin illatiivista 1. infinitiivin lyhyempään muotoon. Oliko hän kenties Yrjö Koskinen, jonka vuonna 1860 ilmestyneessä lauseopissa (s. 101) todetaan ruveta-verbin aina järjestyvän ”Substantivus III:n” illatiivilla mutta alkaa-verbin ”Substantivus I:n” lyhyemmällä muodolla? Vai oliko hän joku murteiden taisteluun osallistuneista itämurteiden puolustajista? Joka tapauksessa muutos, josta oireita oli alkanut näkyä jo 1700-luvulla, saatettiin 1800-luvun kuluessa päätökseen, niin että kummankin tyypin jonkin aikaa kestänyt rinnakkaiselo koitui itämurteisen tyypin voitoksi.

Murteiden taistelussa oli paljolti kysymys kielen rikastuttamisesta itämurteiden sanastolla. Ei siis haluttu korvata kielessä jo ollutta ilmausta jollakin toisella vaan tahdottiin ottaa jonkin jo käytössä olevan ilmauksen rinnalle toinen. Niinpä pirta on nykyään yhtä käypä ilmaus kuin kaidekin, vihta ja vasta ovat kumpikin kirjakieltä. Tämä suvaitsevuuslinja on koskenut kuitenkin vain sanastoa, lauseopin kysymyksissä on jätetty vähemmän valinnan varaa. Sen jälkeen kun itämurteisuus pitää tehdä pääsi vallalle, pitää tekemän joutui väistymään, tai kun persoonapronominien t-päätteiset akkusatiivimuodot minut, sinut jne. hyväksyttiin kirjakieleen, ne syrjäyttivät muodot minun, sinun. Lause ”Hän tunsi minun” tuli virheelliseksi.

Aivan viime aikoina on näkynyt merkkejä siitä, että myös lauseopin kysymyksissä on alettu joustaa. Vielä muutama vuosi sitten oli väärin kirjoittaa ”Työ tuli tehtyä”, piti olla ”Työ tuli tehdyksi”. Nykyään kumpikin lause on mahdollinen. Syynä tehtyä-tyypin hyväksymiseen oli, että sitä oli vaikea karsia kielestä, koska se on käytössä laajalti länsimurteissa. Olisiko alkaa tekemään -tyyppi samasta syystä laskettava takaisin kirjakieleen ja hyväksyttävä alkaa tehdä -tyypin tasaveroiseksi kumppaniksi?

Vaikka koululaiset ja toimittajatkin tämän tästä ”alkavat oppimaan”, ei kirjakielen nykyistä käytäntöä ole syytä väljentää. Puhekielessä ”alkaa oppimaan” tietysti säilyy pitkään, mutta vaativasta asiatyylistä se on lähes tyystin karsiutunut. Noudatettakoon siis edelleen sääntöä, jonka mukaan alkaa saa määritteekseen 1. infinitiivin ja ruveta 3. infinitiivin (alkaa tehdä, ruveta tekemään). Säännön perusteluna ovat historialliset syyt: Illatiivimääritteet ovat vanhastaan olleet ruveta-verbille luonteenomaisia. Alkaa-verbinkin yhteydessä niitä on käytetty mutta ahtaammin ja silloinkin ehkä vain ruveta-verbin tarjoamaa mallia jäljitellen.