Kiirettä ja suuria tunteita – Kielenhuoltoa Helsingin Sanomissa
Artikkeli 2/2013

Ville Eloranta

Kiirettä ja suuria tunteita – Kielenhuoltoa Helsingin Sanomissa

Suuren päivälehden kieliasu merkitsee paljon sekä lehden tekijöille että lukijoille. Virheiltäkään ei valitettavasti vältytä.

Helsingin Sanomat on Pohjoismaiden suurin päivälehti. Painetulla lehdellä on päivittäin lähes 900 000 lukijaa, ja verkkoversio mukaan luettuna lehti tavoittaa yli 1,8 miljoonaa suomalaista. Näin laajalevikkisen julkaisun toimintaa seurataan luonnollisesti hyvin tarkkaan, ja yksi tarkkailun kohde on kieli.

Kieleen kiinnitetään toimituksessakin runsaasti huomiota. Lehden kaikilla osastoilla on editoivia toimittajia. Uutistoimituksissa editointi painottuu iltaan ja vastuu vaihtelee toimittajalta toiselle. Erikoisliitteiden toimituksissa päävastuu editoinnista on toimitussihteereillä ja tuottajilla.

Tavoitteena on, että toimittajat luovuttavat kirjoittamansa tekstin eteenpäin mahdollisimman viimeisteltynä. Käytäntö on kuitenkin osoittanut, että uusi editointikierros yleensä vain parantaa tekstiä. Sisällöllisesti tärkeimpiä (tai hyvissä ajoin laadittuja) tekstejä ovat monesti ehtineet käydä läpi lukuisat toimittajat.

Kun aloitin vuonna 2003 työt Helsingin Sanomissa, lehdessä oli vielä erillinen oikaisulukuosasto, joka luki toimituksellisen materiaalin ennen sivujen lähettämistä painoon. Oikaisulukijat tekivät paperisiin sivuvedoksiin merkintöjä, jotka vietiin toimitukseen. Siellä taittaja teki korjaukset. Lisäksi iltavuorossa olevalla toimittajalla oli sananvaltaa siihen, miten jokin korjausehdotus toteutettiin vai toteutettiinko lainkaan. Ehdin työskennellä oikaisuluvussa pari vuotta: osasto lakkautettiin vuonna 2005 vuosikymmenten toiminnan jälkeen. Sittemmin myös oikaisuluku on ollut toimitusten itsensä vastuulla, vaikka joissain HS:n erikoisliitteissä käytetään edelleen erillistä oikaisulukijaa.

Nykyisin osallistun itsekin Helsingin Sanomien editointiin. Tehtäviini kuuluu pääkirjoitusaukeaman tekstien muokkaus ja taitto sekä asiantuntijateksteistä koostuvan Vieraskynä-palstan ylläpito. Toinen, monille tutumpi tehtäväni on ollut vuodesta 2008 lehden kielenhuolto.

Ennakoivaa ja arvioivaa kielenhuoltoa

Kielenhuollolla on Helsingin Sanomissa vuosikymmenten perinne. Toisin kuin joskus kuulee ajateltavan, lehti pyrkii noudattamaan teksteissään varsin tarkkaan Kotimaisten kielten keskuksen suosituksia. Lehden edellinen kielenhuoltaja, toimituspäällikkö Pekka Kukkonen, oli vuosia suomen kielen lautakunnan jäsen, ja minäkin olen yhteydessä Kotukseen säännöllisen epäsäännöllisesti.

Helsingin Sanomien kielenhuolto on kahdenlaista: ennakoivaa ja arvioivaa. Ennakoinnissa on kyse siitä, että toimittajat voivat kysyä kielenhuoltajalta ohjeita puhelimitse ja sähköpostitse. Arviointi taas tarkoittaa sitä, että toimituksen intranetissä ilmestyy useita kertoja kuukaudessa kielipalaute, jossa käydään seikkaperäisesti läpi lehdessä esiintyneitä kielenkäyttöön liittyviä virheitä. Vuodesta 2010 lähtien olen pitänyt intranetissä myös kieliblogia, jossa pureudutaan yksittäisiin ilmiöihin kielipalautetta monisanaisemmin.

Kielenhuollossa Helsingin Sanomien toimittajia hyödyttävät myös sellaiset apuvälineet kuin sähköinen Kielitoimiston sanakirja, painettu Uusi kieliopas ja kielipalautteen hakutoiminto. Lisäksi toimittajille tarjoutuu toistuvasti mahdollisuus osallistua toimituksen ulkopuolella järjestettäviin kielenhuoltokursseihin.

Helsingin Sanomien kieliasu rakentuu pääasiassa yleiskielen varaan. Etenkin uutisteksteissä on syytä välttää turhan värittynyttä kielenkäyttöä. Se, mikä ei sovi uutistekstiin, voi kuitenkin käydä esimerkiksi tyyliltään rentoon kolumniin tai teemasivujen artikkeliin. Kuten edellinen kielenhuoltaja asiaa luonnehti: raitiovaunusta ei kannata puhua uutistekstissä ratikkana, mutta kaupunkilaisen arkea kuvaavassa kolumnissa sana saattaa hyvinkin olla paikallaan. Aivan oma lukunsa ovat runo- ja pakinapalstat, jotka saattavat – ja saavat – poiketa yleiskielestä suurestikin.

Helsingin Sanomien kielenhuoltoon sopiikin erinomaisesti Kielitoimiston nykyinen linja, jossa korostuu genre- ja kontekstisidonnaisten suositusten antaminen.

Virheitä ja tyylin hapuilua

Päivittäin ilmestyvä painotuote voi tuskin koskaan olla vailla virheitä. Myös Helsingin Sanomien kieli jättää toistuvasti enemmän tai vähemmän toivomisen varaa. Tämän tietävät sekä lehden tekijät että lukijat. Kiittämättömässä erityisasemassa ovat Helsingin Sanomien verkkosivut, joiden on reagoitava uutisiin heti; vaikka virheet korjattaisiin melkein saman tien, uutisjutun ensimmäinen versio on helposti se, joka jää verkkosivujen aktiivisten käyttäjien mieleen. Koville joutuvat myös ne toimitukset, joissa pitää kiireessä suomentaa ulkomaisten uutistoimistojen tekstejä tai kotimaisten toimijoiden kapulakieltä.

Virheet selittyvät monesti kiireellä, joka johtaa huolimattomuuteen tai vääriin arvauksiin. Toisaalta toimittajilla voi olla esimerkiksi oikeinkirjoitusnormeista vääriä tai vanhentuneita käsityksiä. Jotkut ovat epäilleet sukupolvittaista osaamisen romahtamista, mutta itse en usko tähän: sekä nuorien että vanhojen toimittajien joukossa on hyviä ja huonoja editoijia.

Oikeinkirjoitusvirheet vaihtelevat laidasta laitaan. On esimerkiksi vääriä sijapäätteitä (”24:een”, ”ukuleleä”), tarpeetonta sijanmerkintää (”16:ssa maassa”) ja sijapäätteen puuttumista (”35 työntekijää” merkityksessä ’kolmeakymmentäviittä’). Jonkin verran esiintyy yhdyssanavirheitä, kuten ”K-18 ‑merkintä”, ”päin vastoin” ja ”Der Spiegel-lehti”. Paikoin on horjuntaa alkukirjaimen koossa: ”poliisihallitus”, ”Natsi-Saksa”. Ei myöskään liene lehden numeroa, jossa ei olisi joitain ongelmia pilkutuksessa.

Varsinaisten oikeinkirjoitusvirheiden lisäksi esiintyy ongelmia tyylilajin valinnassa. Tyypillisiä ovat uutisiin liian arkiset sanat, kuten petrata, syynätä ja tuplata. Hiljattain eräs toimituspäällikkö mainitsi lehden sisältöä koskevassa palautteessaan, ettei sanapari ”aikataulu kusi” ole soveliasta lehtikieltä, vaikka kevyehkössä tyylilajissa esiintyikin.

Toisinaan uutistyö aiheuttaa tilanteita, joissa ei ole aikaa selvittää  Kielitoimiston ohjeita. Tuoreehko tapaus on uuden paavin valinta: nimi saatiin selville runsas tunti ennen ensimmäistä deadlinea, ja valistunut arvaus johti suomenkielisen tekstiympäristön kannalta oikeaan asuun Franciscus (tosin ensin turhaan korostavassa muodossa ”Franciscus I”). Harjoituksia jatkettiin vielä taivutuksessa, kun pari päivää myöhemmin lehdessä esiintyi genetiivimuoto ”Franciscusin” – oikein on Franciscuksen.

Kielestä keskustellaan

Lukijat ovat ahkeria lähettämään palautetta huomaamistaan virheistä. Osa viesteistä ei koskaan kantaudu minulle vaan esimerkiksi jutun kirjoittaneelle toimittajalle, joten sähköpostien kokonaismäärä lienee valtava. Niille, jotka vaivautuvat lähestymään toimitusta, kieli on selvästi hyvin tärkeä asia. Palaute on yleensä sävyltään närkästynyttä: maan suurin lehti on monen mielestä hyvin tärkeä kielenkäytön roolimalli, minkä vuoksi virheet saavat helposti tuohtumaan. (Tosin palautteen antajillekin on välillä kerrottava, että heidän käsityksensä normista on vanhentunut tai muuten virheellinen.)

Lukijoiden tunteikas suhtautuminen kieleen näkyy välillä muissakin yhteyksissä. Kun Helsingin Sanomat julkaisi vuosi sitten verkossa leikkimielisen äidinkielen ylioppilaskokeensa, jossa piti tunnistaa, onko virke virheellinen vai virheetön, kokeeseen ehti lyhyessä ajassa osallistua noin 135 000 henkeä.

Niin ikään runsaasti osallistujia sai muutama vuosi sitten järjestetty kilpailu, jossa etsittiin vaihtoehtoista nimitystä taulutietokoneelle eli tabletille. Kun voittajaksi päätyi useiden kompromissien jälkeen sana sormitietokone, sen osakseen saama pilkka sekä toimituksen ulko- että sisäpuolella johti lopulta koko sanan kuoppaamiseen. Moni ei selvästikään ymmärtänyt, ettei kyse ollut missään vaiheessa toimituksen ainoasta normista – saati Helsingin Sanomien yrityksestä pakottaa oma sanansa suomalaisten käyttöön – vaan kilpailun voittajan saamaa vastaanottoa haluttiin lähinnä tarkkailla jonkin aikaa.

Suomen kieli herättää siis tunteita myös toimituksen sisällä. Siitä puhutaan paljon ja sitä pidetään rakkaana, vaikkei tätä aina lehden kieliasusta täysin uskoisikaan.

 

Helsingin Sanomien linjauksia

Pieni osa Helsingin Sanomien omista oikeinkirjoitussuosituksista joko poikkeaa Kotimaisten kielten keskuksen suosituksista tai rajaa ulkopuolelle vaihtoehtoja, jotka mm. oppaissa ja sanakirjoissa sekä Kotuksen verkkosivujen ohjeissa esitetään tasaveroisina. Monesti kyse on typografisista perusteista. Esimerkiksi lyhenteissä suositaan usein sellaisia muotoja, joissa on mahdollisimman vähän suuraakkosia, koska pienaakkosin kirjoitetut lyhenteet luovat kapealla sanomalehtipalstalla toistuessaan suuraakkosia levollisemman vaikutelman.

Lyhenteet

– yleiskäsitteet: cd-rom, mp3, dna (vaikka mahdollisia olisivat myös muodot CD-ROM, MP3 ja DNA)

– lyhennesanat: Nasa, Hyks, Kela (mahdollisia myös NASA, HYKS ja KELA)

– puolueiden nimien lyhenteet: Sdp, Rkp (Kotimaisten kielten keskuksen suositusten mukaisia olisivat vain SDP ja RKP)

– puoluekantaa osoittavat lyhenteet: Paavo Arhinmäki (vas) (Kotimaisten kielten keskuksen suosituksen mukainen olisi  pisteellinen vas.)

Muita

internet (mahdollinen olisi myös muoto Internet)

Britannia (mahdollinen olisi myös Iso-Britannia)

kuntavaalit (mahdollinen olisi myös kunnallisvaalit)

 


Kirjoittaja on Helsingin Sanomien kielenhuollosta vastaava artikkelitoimittaja.

Ville Eloranta