Kielivirheiden asema ja merkitys ylioppilasaineiden arvostelussa.Ylioppilaskirjoituksen aineiden arvostelijan puheenvuoro
Artikkeli 1/1985

Irmeli Pääkkönen

Kielivirheiden asema ja merkitys ylioppilasaineiden arvostelussa.Ylioppilaskirjoituksen aineiden arvostelijan puheenvuoro

Ylioppilastutkinnon äidinkielen kokeen yhtenä tehtävänä on selvittää ikäluokan kielenkäyttötaito. Kielivirhe on tässä näyttökoetilanteessa käsitetty kielen normaalista ilmaisutavasta ja sovituista normeista poikkeamiseksi. Kielitaito on tietysti muutakin kuin normien muistamista ja soveltamista: se on myös tilanteeseen sopivimman ja tehokkaimman ilmaisutavan löytämistä. Äärimmillään tämä saattaa johtaa normien rikkomiseenkin. Tällainen ”virhe” voi vaikuttaa kieleen uudistavasti ja johtaa jopa normirajan siirtämiseen. Ylioppilasaineiden virheisiin ja korjausmerkintöihin viitattiin esim. keskusteltaessa tapauksesta ”tuli tehtyä – tuli tehdyksi”. Varmaan kielessä on parhaillaankin sellaisia normeja, joita vastaan on uudistuspainetta.

Kokeen arvostelussa kielivirheelle pantava paino riippuu pohjimmiltaan siitä, minkä verran yhteiskunta pitää arvossa nuhteetonta kielenkäyttöä: millaisen kasvatusnäkemyksen mukaan toimitaan, minkä verran resurssoidaan kielen normien tutkimusta ja opetusta, minkä verran satsataan tiedottamiseen ja minkä verran julkiselta sanalta ja arvovaltaisilta tahoilta edellytetään virheetöntä kielenkäyttöä, minkä verran taas ollaan valmiita antamaan anteeksi. Kaikki tämä näkyy siinä, minkä verran kielivirheen perusteella erilaisissa valintatilanteissa diskriminoidaan, ja tätä taustaa vasten ylioppilaskokeen arvostelukin on nähtävä.

Ensinnä kannattaa tarkastella koesuorituksen sellaista puolta, josta meillä ei kovin paljon keskustella: koepaperin ulkoasua. En tarkoita tällä kokelaan käsialan selkeyttä, joka tietysti olisi tarkastajasta miellyttävää, vaan tekstin asettelua paperille, marginaalin olemassaoloa, johdonmukaisia kappaleiden alkuja ja puhtaaksikirjoitettuun tekstiin tehtyjen korjausten siisteyttä. Pari kertaa aineita tarkastaessani olen miltei loukkaantunut tarkastettavaksi jätetystä, sotkuisesta, täysin viimeistelemättömästä ja viitsimättömästä koepaperista. Se, että käsiala on heikosti kehittynyt tai hyvin omaperäinen, on vielä jotenkin ymmärrettävää. Heikkokin käsiala näyttäisi kuitenkin paremmalta siististi aseteltuna ja osoittaisi ainakin kokelaan hyvää pyrkimystä. Kun vielä olen todennut ylioppilasaineiden ulkoasun hyvinkin paljon vaihtelevan kouluittain, en voi olla ajattelematta, että koepapereiden ulkoasua saattaisi olla mahdollista kohentaa. Olisihan kokelaankin kannalta eduksi, että koetilanteessa, jossa häntä edustaa tämä yksi paperi, se olisi mahdollisimman hyvän näköinen.

Paperin ulkoasu ei ole pelkästään esteettinen kysymys. Tuhruisen paperin viidakossa virheet pesivät. Yhtenä syynä oikeinkirjoitusvirheiden, esim. yhdyssanan ja sanaliiton rajaloukkausten, lisääntymiseen on mitä todennäköisimmin kirjoitelman ulkoasun repsahtaminen.

Kun ylioppilasaineen arvostelussa kuitenkin paino on sisällön ja kielellisen suorituksen tasossa, ei arvosanan laskeminen heikon käsialan tai suttuisen ulkoasun takia tunnu oikealta. Varustetaanhan nykyisin monet oikeinkirjoitusvirheetkin kaikkeenoikeuttavalla LUKI-merkinnällä. Eikä toisaalta ole myöskään tapana nostaa arvosanaa siistin käsialan vuoksi.

Erityyppisten virheiden taajuuksista eri arvosanalla palkituissa aineissa on jonkin verran julkaistu laskelmia (mm. Aejmelaeus 1972). Oikeinkirjoitusvirheiden osalta on käytettävissäni eräitä suomen kielen opiskelijoiden laskelmia. Kuvio 1 on Kalevi Pirttikosken proseminaarityöstä, jossa tarkasteltiin 130:n keväällä 1981 kirjoitetun aineen oikeinkirjoitusvirheitä.

Kuvio 1. Poikkeamat oikeinkirjoitussäännöistä

satunnainen kirjoitusvirhe

poikkeama alkukirjainsäännöistä

poikkeama pilkkusäännöistä

poikkeama muista välimerkkisäännöistä

poikkeama yhdyssanasäännöistä

poikkeama lyhennesäännöistä
poikkeama numeroilmaussäännöistä
poikkeama vierassanasäännöistä

Erilaisista virhemahdollisuuksista pilkkuvirhe on siis ehdottomasti yleisin. On huomattava, että pilkkusäännöistä poikkeaminen ei aina merkitse vain säännön unohtumista. Se saattaa olla oireena myös virkkeen hahmottumattomuudesta. Varsin paljon ovat viime aikoina yleistyneet seuraavantyyppiset virkkeet sekä ylioppilasaineissa että julkisessa sanassa: ”Yleisin matkailukohde on USA, myös Ranska ja England ovat suosittuja maita.” Pilkku tuntuu liian heikolta välimerkiltä näiden kahden toteamuksen välille, vaikka virke ääneen luettuna hyvinkin hahmottuu. Ongelman ytimenä on kuitenkin myös-sanan käyttö rinnastuskonjunktiona.

Oikeinkirjoitusvirheet merkitään yleensä varsin selvästi punakynällä näkyviin. Vähemmän selvää on niiden merkitys arvosanan muodostumisessa. Pienestä aineistosta tehdyt laskelmat osoittavat kuitenkin, ettei virheiden määrä lisäänny tasaisesti arvosanan aletessa, vaan eräiden virhetyyppien keskimääräinen taajuus oli magnan aineissa pienempi kuin laudaturin, samoin lubenterin aineissa pienempi kuin cum lauden. ”Magna on kuin virheetön c, ja lubenter on virheetön a”, totesi joku laskelmien tekijä. Koska laskelmat on tehty vain kahden lukion aineista, ei tulosta voi pitää varmana mutta kylläkin mielenkiintoisena.

Kaikilla tekstin lukijoilla, myös ylioppilasainetta korjaavilla opettajilla ja sensoreilla, on omat nimikkovirheensä. Käsitykset siitä, mikä on virhe, mikä paha virhe, eivät aina käy yksiin. Itse olen useinkin ylioppilasainetta lukiessani ihmetellyt, onko toisto, esim. kahden samakantaisen johdoksen käyttö samassa virkkeessä, tosiaankin suomen kielen pahimpia virheitä, niin että sen alleviivauksen viereen jää merkinnättä ontuva virkerakenne tai väärä vertailuaste.

Virheiden joukossa on myös muotivirtauksia. Virikkeiset ja valveutuneet ylioppilaskokelaat seuraavat aikansa sanankäyttöä virheidenkin osalta. Aina ei tällainen muotiheikkous ihan heti edes paljastu virheeksi. Viime keväänä kiinnittyi huomioni päällisin puolin hyvinkin sujuvan tuntuiseen sanomisen tapaan, joka ilmeni monissa muodoissa. Tarkoitan sanonnan ”yleistä epämääräisyyttä”, ilmiötä, joka näkyy monella kielen tasolla. Olen kirjannut ainakin seuraavat:

1) Runsas ja perusteeton lyhenteiden käyttö: ”He käyvät Euroopan maissa, Pohjois-Afrikassa jne.”

2) Sanalliset liki-ilmaukset: ”Järjestetään leirejä ja muuta vastaavaa.” ”Hän kunnostaa hiihtovälineensä ja niin pois päin.” Olen jopa löytänyt puhekielen ilmauksen ”tai sitten ei” vakavaksi tarkoitetusta yhteydestä: se kyllä hämmästytti lukijaa tai sitten ei.

3) Sananvalinnan äärimmäinen epähavainnollisuus: ”Nautin luonnon tuoksuista.”

4) Päälauseen argumentointia löysentävät sivulauseet: ”Tämä oli luonnon suuri murhenäytelmä, tai ainakin niin voi sanoa.”

5) Subjektin välttäminen; passiivisten, yksipersoonaisten tai muuten osoitteettomien virkkeiden suosiminen.

6) Ajatuksen niin suuri yleisyys, ettei mitään tulekaan sanotuksi: ”Lomamatkat ovat yleisiä myös Ruotsissa.” ”Muistin pahin vihollinen on unohtaminen.” ”Suomenkielen tai ruotsinkielen asemaa tilanteesta riippuen joko liioitellaan tai vähätellään”

Tässä luettelemani virheet eivät oikeastaan ole varsinaisia kielivirheitä kaikilta osiltaan. Usein ne ovat vain huonoa sanontaa. Niiden kohdalla opettajan ja sensorin merkinnät joskus poikkeavat toisistaan. Opettaja ei tietenkään mielellään viljele enemmän punakynämerkintöjä kuin on välttämätöntä. Epämääräiset ilmaisut saattaa jättää merkitsemättäkin. On myös mahdollista, että jotkut näistä vieraan lukijan korvaa loukkaavista sanonnoista eivät kiinnitäkään opettajan huomiota: tutun oppilaan persoonalliset äänenpainot hahmottuvat tarkoitetulla tavalla. Näin voidaan ääritapauksissa päätyä hyvinkin erilaisiin mielipiteisiin kielenkäyttäjän ansioista.

Selvillä oikeinkirjoitusvirheillä tai muilla normien rikkomisilla on helpompaa perustella alhaista arvosanaa kuin viittaamalla ajatuksen heikkouteen ja sisältöjen jäsentymättömyyteen. Jos epämääräisyyttä ja epähavainnollisuutta voitaisiin selvästi diskriminoida, olisi moni tulkinta yhdenmukaisempi.

Ylioppilaskoetta suorittavat ovat jo ikäluokastaan valikoituneet. Heidän edessään on entistä enemmän sellaisia työnkuvia ja sellaista opiskelua, jotka edellyttävät normien mukaisen tekstin tuottamistaitoa ja kirjoittamisen ja ajattelun kurinalaisuutta. Kuri ja harrastus eivät silti ole luovuuden vihollisia, kun kuri on itsekuria ja harrastus viitsii nähdä vaivaa tulosten saavuttamiseksi.

”Kirjain synty on kielestä.” Kun ylioppilaskirjoitusten äidinkielen kokeen suorituksia arvioidaan, on arvioitava kielenkäyttötaitoa, samoin sitä harrastusta, mitä kokelas on osoittanut tuottaakseen normien mukaisen ja yhteisesti ymmärrettävän tekstin. Myös kielen ansiot pääsevät silloin vaikuttamaan arvosteluun: huolellisuus ja nuhteettomuus, selkeys ja täsmällisyys, havainnollisuus ja omaperäisyys.
Irmeli Pääkkönen