Julkista tiedonvälitystä seuranneet eivät ole voineet olla panematta merkille sitä valtavaa kansallista innostusta ja omaan kulttuuriin kohdistuvaa mielenkiintoa, joka Neuvostoliitossa elävien kielisukulaistemme keskuudessa tällä hetkellä vallitsee. Vajaan vuoden kuluessa on tapahtunut monia sellaisia asioita, joista aikaisempina vuosina ei uskallettu edes puhua. Kaiken takana on Neuvostoliitossa valtaan päässyt perestroika ja siihen olennaisesti kytkeytyvä entistä avoimempi politiikka.

Neuvosto-Karjalassa on havaittavissa selviä merkkejä alamaissa olleen kansallisen itsetunnon voimistumisesta, mikä näkyy mm. siinä, että karjalaisuutta ja suomalaisuutta ei enää hävetä. Kansallisten tieteiden harrastaminen on niin ikään saamassa lisää arvostusta. Georgi Kert ehdotti äskettäin Leninskaja pravdassa äidinkielen seuran perustamista Karjalaan. Myös suomen kielen suosio Karjalassa on lisääntymässä. Petroskoin yliopistoon vuosittain otettavien uusien suomen kielen opiskelijoiden kiintiö on nostettu 25:stä 50:een. Suomen kielen taitajia tarvitaan paitsi oppaina, tulkkeina ja kääntäjinä myös opettajina. Tällä hetkellä Neuvosto-Karjalassa opetetaan suomea lähes 50 koulussa.

Neuvosto-Karjalassa on jälleen herätetty henkiin kysymys omasta kirjakielestä. Kiistanalaista on ollut vain se, pitäisikö sen perustua karjalan kieleen vai suomeen. Karjalan murteisiin perustuvan kirjakielen kannalla näyttävät olevan lähinnä ne karjalaiset ja lyydiläiset, joiden oma murre poikkeaa kovin paljon suomen kirjakielestä. Suomea kirjakieleksi kannattavat erityisesti ne, jotka pelkäävät johonkin karjalan murteeseen pohjautuvan kielimuodon vaativan niin paljon uudissanoja, että se alkaa muistuttaa venäjän kielen sanoin puhuttua karjalaa.

Vepsäläisiä on enää runsaat 12 000, mutta heidänkin piirissään on herännyt voimakasta harrastusta kansallista kulttuuria, etenkin kieltä kohtaan. Erityisen ilahduttavaa on se, että myös monet nuoret tuntevat huolta vepsän kielen tulevaisuudesta. On vaadittu, että vepsän puhekieli otettaisiin koulujen opetusohjelmiin ja että opetuksessa otettaisiin huomioon paikallismurteen erityispiirteet.

Inkeriläistenkin keskuudessa on herännyt tarve alkaa vaalia omaa kansallista identiteettiä. Virossa toimivat inkeriläisseurat ovat parhaillaan järjestäytymässä, ja myös Inkerinmaalla asuvat inkeriläiset ovat alkaneet arvostaa kansallista erikoislaatuaan. Heidän toimintansa on keskittynyt ennen muuta luterilaisen kirkon ympärille. Opettaja- ja oppikirjapulasta huolimatta suomen kielen opetus on saatu alkuun kahdella paikkakunnalla, Keltossa ja Hatsinassa.

Eteläiset heimoveljemme virolaiset ovat tehneet valtiostaan perestroikan koekentän ja saaneet tälle ajatukselle Neuvostoliiton korkeimman johdon hyväksynnän. Monet asiat, jotka vielä vuosi sitten olivat kiellettyjä, ovat nyt sallittuja. Viron kieleen ja kulttuuriin liittyvät arvot ovat korkealla. Viro elää toista kansallista heräämiskauttaan.

Viron kielen asema ei ole milloinkaan ollut kovin vahva, vaikka kirjavirolla onkin takanaan jo verrattain pitkä historia, pitempi kuin esimerkiksi kirjasuomella. Ensimmäinen vironkielinen kirja, Wanradtin ja Koellin luterilainen katkismus, painettiin nimittäin jo vuonna 1535, siis kahdeksisen vuotta ennen kuin Agricola julkaisi suomenkielisen aapisensa. Runsaan 450 vuoden aikana viron kirjakieli on joutunut kokemaan monenlaisia vaiheita, niin voittoja kuin takaiskujakin. Tuloksena on vakiintunut ja elinvoimainen kielimuoto, jonka asema eurooppalaisten sivistyskielten joukossa on kiistaton. Viime vuoden lopulla viron kielen asema vahvistui merkittävästi, kun siitä tehtiin virallinen valtionkieli.

Viron kirjakielen tietoisesta kehittämisestä ja siinä vaikuttaneista ja vaikuttavista suuntauksista on tässä Kielikellon numerossa laajahko artikkeli. Sen kirjoittaja Tiiu Erelt on Viron Tiedeakatemian Kielen ja Kirjallisuuden Instituutin vanhempi tutkija, jonka erikoisalaa on juuri kielenhuollon ja termistön kehittäminen.