Kielikellon alkuvaiheet
Kielenhuollon historiaa 4/2008

Taru Kolehmainen

Kielikellon alkuvaiheet

Kuluva vuosi on Kielikellon neljäskymmenes. Mitkä vaiheet johtivat lehden syntymiseen, ja millaisia olivat sen ensimmäiset kirjoitukset?

Kielikellon ensimmäisestä numerosta 40 vuotta sitten minulla on omakohtainen muisto: Syyslukukaudella 1968 suoritin Helsingin yliopistossa suomen kielen opintoihini kuuluvaa kielenhuollon kurssia. Silloin sen piti paras mahdollinen kielenhuollon asiantuntija, kielitoimiston johtaja Matti Sadeniemi. Loppusyksystä hän tuli kerran luennolle leveästi myhäillen kainalossaan nippu vaatimattoman näköisiä valkokantisia vihkosia, jotka hän selvästi ylpeänä jakoi meille. Lehden kannen yläosassa luki karun asiallisin kirjaimin nimi Kielikello – samannäköisenä se on säilynyt 40 vuotta. Sadeniemi kertoi, että kädessämme oli Suomen Akatemian kielitoimiston tiedotuslehden ensimmäinen numero. Lehteä oli toivottu jo pitkään. Nyt sitä ryhdyttäisiin julkaisemaan kerran vuodessa yhdessä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) kanssa.

Kielikellon ensimmäinen numero

Matti Sadeniemi oli lehden ainoa toimittaja, ja hän oli kirjoittanut itse suurimman osan jutuista. Numeron teema oli lainasanat. Vierassanojen kirjoitusasun vakiinnuttaminen oli ollut pitkään kielenhuollon vaikeimpia ongelmia. Asian ratkaisemiseksi olivat puurtaneet jo vuosikymmeniä niin SKS:n kielivaliokunta kuin sen työn jatkaja kielilautakuntakin. Lehden tärkeimmässä artikkelissa esitetäänkin vierasperäisten sanojen kirjoitusohjeet, selkeästi tapausryhmiin jaettuna. Ne perustuivat lautakunnan äskettäisiin päätöksiin, eikä niitä ollut vielä missään oppaassa. Tiedotuslehdellä haluttiin saada ohjeet nopeasti kielenkäyttäjien ulottuville.

Selitys aiheen valinnasta on osittain arvausta, sillä mitään sisältöä esittelevää johdantokirjoitusta ei lehdessä ole. Vain kansilehden kääntöpuolella, vaatimattomalla paikalla, on toimittajan lyhyt esipuhe uuden lehden tarkoituksesta ja myös selitys nimelle: ”Tämä Kielikello – – haluaa kiinnittää lukijoidensa huomiota kielenkäyttökysymyksiin ja välittää tietoa Suomen Akatemian kielitoimiston suosituksista. Se pyrkii myös avaamaan lukijoille näkymiä kielen maailmaan.” Toinen kappale sisältää suorastaan liikuttavan käytännön ohjeen: ”Toivomme voivamme julkaista näitä vihkosia jatkuvasti [siis kerran vuodessa!]. Niitä varten, jotka haluavat säilyttää niitä mapissa, on takasivulle sijoitettu lävistysmerkit.” – Kielikelloa ei siis todellakaan ollut tarkoitettu miksikään kertakäyttötuotteeksi!

Kielikellon ensimmäinen artikkeli ei kuitenkaan ole toimittaja Sadeniemen, vaan kunnian oli saanut professori Lauri Hakulinen. Hän oli ollut vuonna 1945 perustetun SKS:n kielitoimiston ensimmäinen johtaja, mutta hänen kielenhuoltouransa ulottui paljon kauemmas: hän kuului SKS:n kielivaliokuntaan alusta lähtien, vuodesta 1928, aluksi sihteerinä, myöhemmin usein puheenjohtajana, ja jatkoi vielä 1949 perustetussa kielilautakunnassakin 1960-luvulle saakka. Oli siten enemmän kuin paikallaan, että juuri Hakulisen kirjoitus sai aloittaa tämän vihdoinkin toteutuneen haaveen, kielenhuollon oman lehden. Artikkelissaan ”Sällistä salonkiin, peijoonista pehtoriin” hän kertoo eräiden kieleemme tulleiden lainasanojen vaiheista vaelluksella kielestä toiseen.

Vierassanojen kirjoitusohjeiden lisäksi Sadeniemi antaa ohjeita yhdysperäisten maantieteellisten nimien kirjoittamisesta (”Guinean lahti” vai Guineanlahti, ”Tyyni meri” vai Tyynimeri, ”etelä-Suomi” vai Etelä-Suomi jne.). Näitäkin kirjoitusohjeita oli kielilautakunnassa vastikään tarkistettu. Kolmannessa artikkelissaan ”Oma vai vierasperäinen sana?” Sadeniemi pohtii, miten korrektissa suomen kielessä tulisi suhtautua vierassanoihin. Hän kertoo, millaisia kiistoja asiasta on eri aikoina käyty. Hän toteaa, miten suomessa on vanhastaan pyritty kääntämään kreikan- ja latinanpohjaisia oppisanoja paljon enemmän kuin monissa muissa kielissä mutta miten nykyään omaksutaan kritiikittömästi aivan tarpeettomia englannin lainoja, kuten babysitter tai design, jotka kovin huonosti istuvat suomen kieleen.

Lainasanateeman lisäksi ensimmäisen Kielikellon 20 sivulle mahtui myös mm. puolueennimilyhenteiden luettelo ja vastauksia eräisiin kielenhuollon yksittäisongelmiin. Ei siis ihme, että yksi kurssilaisista parahti: ”Tuleeko tämä kaikki tenttiin?” Vastausta en muista, mutta seuraavan syksyn kielenhuoltokurssilaisilla saattoi olla vielä kovempi urakka: Kielikellon toinen numero sisälsi nimittäin kaiken välimerkkien käytöstä!

Ensimmäistä Kielikellon numeroa painettiin 8 000 kappaletta. Niistä jaettiin ilmaiseksi 7 000, opiskelijoiden lisäksi mm. äidinkielenopettajille, toimittajille ja mainosväelle; 1 000 siis jäi myytäväksi kirjakaupoissa. – Muutaman vuoden kuluttua lehden painos oli jo yli 10 000.

Miten Kielikello syntyi?

Voi kysyä, miksi Kielikellon tyyppinen kielenhuoltolehti alkoi ilmestyä vasta 1968 eikä kielitoimiston perustamisesta lähtien. Asia lienee ollut jo silloin esillä, koskapa Lauri Hakulinen kirjoittaessaan Virittäjän (Kotikielen Seuran aikakauslehti) ”Kielemme käytäntö” ‑osastoon 1945 kielitoimiston esivaiheista ja suunnitellusta toiminnasta mainitsee: ”Kielitoimistolla ei toistaiseksi tule olemaan omaa julkaisua, vaan se aikoo painattaa tiedonantonsa, milloin siihen tarkoitukseen ei voida käyttää myös päivälehtiä, tähän Virittäjän oikeakielisyysosastoon” (s. 110). Päätöksessä ei sinänsä ollut mitään uutta, sillä Virittäjässä oli julkaistu oikeakielisyyspalstaa alusta (1897) saakka. Myös SKS:n kielivaliokunnan päätöksistä oli siinä tiedotettu jatkuvasti.

Ajatus kielenkäyttökysymyksiin keskittyvästä lehdestä oli kyllä jo kauan väikkynyt kielenhuoltajiemme mielessä, jokin sellainen kuin saksalainen ”Muttersprache”, jota Matti Sadeniemi esitteli Virittäjässä 1937: ”Lehti on huomattavasti käytännöllisempi ja yleistajuisempi ohjelmaltaan kuin Virittäjä, joka vetoaa pääasiassa niin sanoakseni ammattimaisiin äidinkielen harrastajiin, kielentutkijoihin ja opettajiin. ’Muttersprache’ on suuren yleisön lehti, joka ei sisällä juuri lainkaan ankaran tieteellistä tutkimusta, vaan miltei yksinomaan herättäviä ja opettavia kansantajuisia artikkeleita käytännöllisen kielenviljelyn kysymyksistä.” (S. 465.)

Sadeniemen esittely sai Helsingin Sanomien yleisönosastossa Onni E. H:n anomaan hartaasti (19.4.1938): ”Kielemme mestarit, antakaa meille oikeakielisyyslehti! – – Yleistajuinen oikeakielisyyslehti saisi meillä kaikista merkeistä päättäen hyvin laajan levikin. Sitähän tarvitsevat äidinkielensä viljelyä harrastavan kansamme kaikki kerrokset. – – Onko toiveita, että meillä ehkä piankin saadaan suomalainen oikeakielisyyslehti?”

Lauri Hakulinen, joka kielivaliokunnan lisäksi toimi silloin mm. Virittäjän päätoimittajana, vastasi kysymykseen: ”On mahdollista, että hyvin toimitettu suomalainen oikeakielisyyslehti saisi, kuten hra Onni E. H. uskoo, laajahkonkin levikin. Niin suosituksi se tuskin kuitenkaan voisi tulla, että se kannattaisi, varsinkaan jos lehden sisältö pirteydestään ja keveätyylisyydestään huolimatta pyrittäisiin säilyttämään asiallisesti pätevällä tasolla, kuten tarkoitus tietenkin vaatisi. Näin ollen ei mikään yksityinen kustannusliike luultavasti ainakaan ajan pitkään haluaisi tuollaista aikakauslehteä julkaista.”

Vastineessaan Hakulinen tarkasteli myös eräiden muiden maiden vastaavien lehtien kustannustapoja ja kertoi, että esimerkiksi Unkarin lehteä, jonka painos on ainakin 5 000, kustantaa valtion tukema Unkarin tiedeakatemia. Tässä maininnassa oli nähtävissä selvä viesti Suomen valtion suuntaan. Hakulinen oli edellisenä vuonna ja nyt jo toistamiseen lähettänyt opetusministeriölle SKS:n nimissä laatimansa anomuksen: ”– – että valtion 1939-vuoden menoarvioon otettaisiin 75.000 markan suuruinen avustus Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran välityksellä järjestettävää suomen kielen käytön ja kehittämisen julkista neuvonta- ja vaalintatyötä varten.” Anomuksen tarkoituksena oli siis saada valtiolta avustusta kielitoimiston perustamista varten. – Kaikki mietteet ja suunnitelmat hautasi kuitenkin alleen sota.

Kielitoimiston – sitten kun se heti sodan jälkeen saatiin perustetuksi – historian leimallisia piirteitä oli pitkään taloudellinen kitkuttelu: liian paljon työtä liian pienellä henkilökunnalla. Niinpä kului kolmekymmentä vuotta, ennen kuin toivomus oikeakielisyyslehdestä lopulta toteutui. Sen teki mahdolliseksi kielitoimiston 1968 saama määräraha. Kielilautakunnan pöytäkirjasta 18.10.1968 löytyy vaatimaton maininta: ”Keskusteltiin Kielitoimiston tiedotteesta Kielikellosta, joka julkaistaan yhteistoimin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kanssa.”

Kielikellon ”kotipesä”

Vaikka olin opiskellut suomea jo monta vuotta, en muistaakseni ollut ennen kielenhuoltokurssia kuullut mitään Kielikellon julkaisijasta kielitoimistosta; sen sijaan Matti Sadeniemen nimi oli tuttu jo ennen opiskeluaikaa. Se liittyi niihin ruskeisiin kookkaisiin kirjapaketteihin, joita lapsuudenkotiini Lammin Vilkkilän kansakoululle kannettiin 1950-luvulla aina muutaman vuoden välein, kaikkiaan kuusi. Äitini oli tilannut Nykysuomen sanakirjan ennakkotilauksena – opettajat olivatkin varmaan tämän teoksen markkinoinnin otollinen kohde.

Olin jo lukiossa, kun Nykysuomen sanakirjan viimeinen osa ilmestyi. Siihen mennessä olin jo oppinut käyttämäänkin sitä. Joka osassa päätoimittajan nimi oli sama, Matti Sadeniemi. Eräiden toimittajienkin nimet toistuivat osasta toiseen, ainakin Jouko Vesikansan ja Arvo Keinosen. Silloin en vielä osannut kuvitellakaan, että vajaan kymmenen vuoden kuluttua olisin työssä samassa toimituksessa. Heti valmistuttuani 1970-luvun alussa pääsin nimittäin mukaan uuden sanakirjan toimitustyöhön. Suunnitteilla oli Nykysuomen sanakirjaan pohjautuva yksiosainen sanakirja (joka ilmestyi parikymmentä vuotta myöhemmin kolmiosaiseksi paisuneena nimellä Suomen kielen perussanakirja).

Sanakirjan toimitus sijaitsi vaatimattomissa tiloissa SKS:n talon ylimmässä kerroksessa. Se oli yksi huone, jossa toimittajien pöydät olivat ahtauden takia peräkkäin kuin junassa. Käytävän päässä oli toinen huone, joka oli varsinainen kielitoimisto, ”Sadeniemen putiikki”, sillä siellä toimi kielineuvonta ja – toimitettiin Kielikelloa. Työhön tullessani Kielikellon lukijoilla taisi olla kolme numeroa mapissa.

Sanakirjantoimittajien lisäksi pöytäjunassa istui myös Matti Sadeniemi. Hän ei osallistunut enää sanakirjatyöhön ja viipyikin pöytänsä ääressä usein vain aamuhetken ennen kuin siirtyi hoitamaan kielitoimiston töitä. Istumalla edes osan päivästä toimituksen puolella ja virittelemällä keskustelua kielen ajankohtaisista ilmiöistä hän luultavasti halusi sekä vahvistaa toimituksen ja kielitoimiston yhteyttä että kehitellä Kielikelloon sopivia aiheita.1 Itse lehden tekoon eivät sanakirjantoimittajat Kielikellon alkuvuosina kuitenkaan juuri osallistuneet. Matti Sadeniemen ja Lauri Hakulisen lisäksi kirjoittajina oli lähinnä kielilautakunnan jäseniä ja yliopistoväkeä. Ahkeria kirjoittajia olivat Osmo Ikola ja etenkin Terho Itkonen; kumpikin julkaisi myös oman kielenhuolto-oppaan.

Kielikellon myöhempiä vaiheita

Vuonna 1977 – Matti Sadeniemen jäätyä jo eläkkeelle ja Esko Koivusalon ryhdyttyä johtamaan kielitoimistoa – heräsi sanakirjantoimituksessa ajatus viettää Nykysuomen sanakirjan 50-vuotisjuhlia; vuosipäivä laskettiin sanakirjan syntysanojen lausumisesta eduskunnassa 1927. Merkkipäivälle haluttiin mahdollisimman paljon näkyvyyttä, ja toimittajat velvoitettiin kirjoittamaan eri lehtiin. Minun osalleni lankesi Kielikello, ja sen kymmenennessä numerossa ilmestyi ensimmäinen kirjoitukseni ”Viisikymmentä vuotta Nykysuomen sanakirjan alullepanosta”.

Kyseinen numero oli viimeinen kerran vuodessa ilmestyneiden lehtien sarjassa. Sen jälkeen Kielikellon uskollisten tilaajien piti siirtyä tilavampaan säilytysmappiin, sillä vuosien 1978 ja 1983 välillä lehti ilmestyi kahdesti vuodessa; vuodesta 1984 lähtien sitä on julkaistu vuosittain neljä numeroa. Lehden julkaiseminen siirtyi 1976 Kotimaisten kielten tutkimuskeskukselle ja kustantaminen Valtion painatuskeskukselle (nyk. kustantaja on Stellatum). – Muuten, kun panemme mappiin tämän numeron (4/2008), siellä on kaikkiaan 118 lehteä.

Kirjoittaja työskentelee Kielitoimistossa.

1Kielitoimisto ja sanakirjantoimitus muodostivat silloin yhteisen organisaation, Nykysuomen laitoksen (1970–76), joka oli valtion humanistisen toimikunnan alainen. Vuonna 1976 kumpikin toimintayksikkö siirtyi vasta perustetun Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen yhteyteen.

Taru Kolehmainen