Kieli ja tunteet
Alkusanat 3/2017

Riitta Eronen

Kieli ja tunteet

Kieli on paitsi yhteistä myös jokaiselle henkilökohtaista, joten sen käyttöön liittyy paljon tunteita. Tämä näkyy julkisessa keskustelussa ja erilaisissa suosikki-inhokkisanalistauksissa.

Tätä kirjoittaessani on käynnissä keskustelu mies-loppuisten virkanimikkeiden ja muidenkin sukupuoleen viittaavien sanojen käytöstä. Keskustelun käynnisti Aamulehdessä tehty päätös alkaa käyttää muita kuin sukupuoleen viittaavia ammattinimikkeitä, muun muassa eduskunnan puhemiehestä sanaa puheenjohtaja. Reaktiot vaihtelivat, äärimmillään päätöstä on tulkittu niin, että pian äiti ja isäkin kielletään pian ja pitää aina sanoa vanhempi.

Suomen kielen lautakunta on ottanut kantaa sukupuolineutraalin kielen puolesta jo kymmenen vuotta sitten (2007), ja jo paljon sitä aiemmin Kotuksessa oli pidetty asiaa esillä. Niinkin varhain kuin 1994 Ulla Tiililä kirjoitti Kielikellossa, että kerran se vain kirpaisisi, jos puhemies muutettaisiin puheenjohtajaksi, mutta jos ei muuteta, polemiikki jatkuu. Ennustus osui oikeaan.

Kielenhuollon historia tuntee monia kiivaita kielikeskusteluja, joissa sanoja ei ole säästelty eikä kartettu nyt vihapuheeksikin luonnehdittavia sävyjä. Kiistoista yhteen tutustuttaa tämän lehden Vuosia varrelta ‑palsta, jossa kritiikin kohteena on koko kielenohjailu. Kuka saa määrätä, millaista on hyvä kieli?

Ainakin asiallisimman kielimuodon eli virkakielen hyvyyden kriteereistä vallitsee yhteisymmärrys: sen on jo lain mukaan oltava asiallista, selkeää ja ymmärrettävää. Hyvään kielenkäyttöön kannustetaan eri maissa myös palkitsemalla. Erilaisista palkitsemistavoista kertoo hykerryttävästi selvitys tähän tarkoitukseen kehitellyistä kepeistä ja porkkanoista.

Sekä keppi- että porkkanapalkintoja voisi jakaa myös monista julkiseen käyttöön tarkoitetuista nimistä. Eräitä näistä, kauppakeskusten nimiä (Kamppi, Iso Omena, Retail Park jne.), on tutkittu paitsi niiden kielen piirteiden kannalta myös kysymällä, mitä mieltä käyttäjät niistä ovat. Parhaina pidettiin suomenkielisiä, rakenteeltaan yksinkertaisia nimiä, huonoimpina sekakielisiä tai tekosanoja sisältäviä nimiä. Tässä käyttäjät ovat siis samaa mieltä kuin nimistönhuolto.

Myös Aleksis Kivi sai aikanaan ankaraa kritiikkiä. Hänen kirjojensa kieltä pidettiin niiden ilmestymisaikana rakenteiltaan ruotsinvoittoisena ja murteellisena ja aiheita osin arveluttavina. Tunnekuohut tasoittuivat, ja Kivestä tuli kansalliskirjailija, jota sekä luetaan ja esitetään että myös tutkitaan edelleen. Tässä Kielikellon numerossa tutustutaan sekä Kiven pienoisnäytelmien kieleen että Seitsemän veljeksen nimistöön. Tarkastelu osoittaa samalla, miten kaunokirjallisuuden avulla avautuvat mennyt aikakausi ja yhteiskunta, myös moninaisine tunteineen.

Riitta Eronen