Kieli ja käytöstavat
Artikkeli 2/1999

Sari Maamies

Kieli ja käytöstavat

Kielitoimiston neuvontapuhelimessa ovat tuttuja asiakkaita suomen kielen tilasta ja tulevaisuudesta huolestuneet kansalaiset. Etenkin julkisen sanan – lehtien, radion ja television – kieli on monien mielestä heikentynyt viime vuosikymmeninä. Toimittajakunta ninkuttelee ja nonottelee, kielivirheet rehottavat ja koko kieli on rappiotilassa. Millään ei tunnu enää olevan mitään väliä.

Kun huolestuneen soittajan kanssa erittelee tilannetta tarkemmin, paljastuu usein, että vika on hänen mielestään oikeastaan puhujan koko esiintymistavassa, joka on tilanteeseen sopimaton. Kuulija tuntee, että hänelle tärkeitä arvoja ei kunnioiteta, ja loukkaantuu. Näiden huolenilmaisujen takaa voi aavistella aitoa hätää tilanteesta.

Kielen hyvyydestä ja huonoudesta keskusteltaessa keskustellaankin tavallisesti käytöstavoista, siitä millainen kielenkäyttö on sopivaa missäkin tilanteessa. Kun ihmiset valittavat kielen rappeutumista, he surevat samalla kielellisten käytösnormien muutosta. 1960-luvulla alkanut kehitys on vienyt kohti epämuodollisuutta monilla elämänaloilla, myös puhekulttuurissa. Kielellinen käytösnormisto on muuttunut mm. siten, että julkisissa puhetilanteissa voidaan nykyisin käyttää vapaampia kielimuotoja kuin ennen. Radiossa ja televisiossa toimittaja voi ohjelman luonteen mukaan valita hyvinkin epämuodollisen puhetyylin. Muodollinen, yleiskielinen puheilmaisu ei silti ole kuollut sekään, joten valinnan mahdollisuudet – ja valinnan vaikeudet – ovat lisääntyneet.

Meillä kaikilla on yksilöllinen käsityksemme hyvästä kielestä, ja juuri kokemuksen subjektiivisuuden vuoksi hyvää kieltä on mahdoton määritellä yksityiskohtaisesti. Eri ihmisten kielellinen todellisuus on erilainen, ja he käyttävät kielen eri ilmaisukeinoja hyväkseen hyvin eri tavoin. Hyvän kielen – kuten ylipäänsä hyvän käytöksen – yksi olennainen tekijä on kuitenkin kyky sopeuttaa toimintansa tilanteeseen. Koska nykykulttuurissamme käsitykset tilanteen edellyttämästä hyvästä kielestä ja käytöksestä eivät ole yhteneväiset, ei yhteentörmäyksiä voi välttää.

Erityisen herkkä tilanne tuntuu olevan toisen ihmisen puhuttelu. Sopivan puhuttelumuodon valinta vaatii toisinaan tarkkaa psykologista silmää, sillä yksi loukkaantuu sinuttelusta, toinen taas teitittelystä. Puhuttelumuoto voi olla kahden ihmisen kohtaamisessa ratkaiseva, sillä yksinkertaisiin sanoihin sisältyy paljon merkityksiä: etäisyyttä, läheisyyttä, kunnioitusta, kumppanuutta, halveksuntaa. Ongelma syntyy siitä, että tulkitsemme tilanteita eri tavoin.

Kohteliaisuuden ja toisen ihmisen lähestymisen, etenkin puhuttelun, moni-ilmeisiä kasvoja tarkastellaan tässä Kielikellon numerossa eri näkökulmista. Käytösnormien muutoksesta ahdistunutta ehkä helpottaa tieto siitä, mikä on muuttunut, mitä on tullut tilalle ja mikä muutosta ohjaa.

*

Tiedättekö muuten, mikä on ”maailman suomalaisin” kieli? Se on inarinsaame, jota ei puhuta muualla kuin Suomessa. Inarinsaamen puhujia on nelisensataa, ja heillä on myös oma kirjakieli. Televisiossa esitetään nykyään tuon tuostakin dokumentteja, joissa tunnetaan huolta Venäjällä puhuttavien sukukieltemme kohtalosta. Hyvä että esitetään, mutta kotimaastakin löytyisi suurelle yleisölle tuntemattomia pieniä kieliä ja kansoja. Niin kuin Samuli Aikio toteaa kirjoituksessaan sivulla 30, Suomen valtiolla on aivan erityinen velvollisuus huolehtia alueellaan puhuttavien saamelaiskielten ja niitä ylläpitävän kulttuurin tulevaisuudesta – ja ilman konditionaalia!

 

Sari Maamies