Kielentarkistajan tehtävä on saada kirjoittaja ja hänen sanomansa loistamaan. Tavoitteena on yleiskielen normien mukainen ja vaivatta eteenpäin virtaava teksti, joka välittää kirjoittajan ajatuksia mahdollisimman mutkattomasti.
Asiatekstin kieli on hyvää yleensä silloin, kun se ei juuri kiinnitä huomiota. Virkerakenteet ovat selkeitä, niin ettei lukija joudu ponnistelemaan pysyäkseen kärryillä. Sanavalinnat ovat tyyliltään ja merkitykseltään asiayhteyteen sopivia, eikä lukeminen töksähtele oikeinkirjoitusvirheisiinkään. Jotta tähän päämäärään päästään, kielentarkistajan on katsottava tekstiä hyvin läheltä ja tarkasti.
Kirjoitusta ei voi lukea pelkästään omaksuen tai eläytyen, vaan kielentarkistajan lukutapa on lisäksi ainakin jossain määrin vastakarvainen. Kyse ei ole siitä, että kielentarkistaja asettuisi kirjoittajaa vastaan, vaan hänen tehtävänsä on osoittaa tekstin huterat kohdat ja tarjota kirjoittajalle vaihtoehtoja niiden hiomiseen.
Kriittinen lähiluku on tekstityöläiselle välttämätöntä, mutta sillä on kääntöpuolensa. Tällä tavalla lukien kokonaisuuksien hahmottaminen saattaa olla hankalaa. Päähän voi myös pälkähtää kummallisia tulkintoja, jotka harhauttavat muokkaamaan tekstiä turhaan.
Erilaisia lukuetäisyyksiä
Kuvataiteita harrastava tietää, että maalauksella on yleensä aina sille ihanteellinen katseluetäisyys. Kun teosta katsoo liian läheltä, kokonaisuutta on vaikea hahmottaa ja esiin nousee asioita, joiden ei välttämättä ole tarkoitus kiinnittää huomiota. Taidokkainkin fresko näyttää lähietäisyydeltä tarkasteltuna vain suttuisilta värilänteiltä seinässä.
Ei ole tietenkään väärin katsoa teosta läheltä. Jos esimerkiksi haluaa tutkia tarkemmin taiteilijan sivellintekniikkaa tai jotakin pientä yksityiskohtaa, voi aivan hyvin kumartua tarkastelemaan maalausta tavallista likempää.
Myös erilaisia tekstejä luetaan ikään kuin sopivan matkan päästä. Omaksuvan, eläytyvän tai analysoivankaan lukijan ei ole tarkoitus kiinnittää huomiota ajatusviivan pituuteen, g-kirjainten määrään aggressiossa tai muihin tekstin pikku detaljeihin. Yleensä lukija on kiinnostunut enimmäkseen siitä, mitä kirjoittaja sanoo; kielentarkistajaa taas kiinnostaa vähintään yhtä paljon se, miten kirjoittaja sanottavansa sanoo.
Kirjoittajan sivellintekniikkaa ovat kaikki pienet ja suuret kielelliset valinnat, joista teksti muodostuu. Jotta ne tulisivat näkyviin, on kirjoitusta katsottava hyvin läheltä ja tarkasti – sana sanalta, joskus jopa merkki merkiltä.
Pilkut paikalleen ja juoni ehjäksi
Jos tekstiä tarkastelee riittävän etäältä ja suurpiirteisesti, pienet oikeinkirjoitukseen liittyvät seikat luiskahtavat helposti ohi tutkan. Esimerkiksi pilkut, pisteet ja muut välimerkit ovat yksityiskohtia, joihin lukijan silmä harvoin osuu – ja hyvä niin. Siellä ne kuitenkin ovat lähes näkymättöminä tekstin seassa jäsentämässä ajatuskulkua, niin kuin on tarkoitettukin.
Nenä kiinni paperissa lukeva kielentarkistaja sen sijaan varmistaa joka kerran vaikkapa pilkkuun törmätessään, että merkin olemassaoloon on ylipäänsä jokin syy ja että sen kuuluu olla juuri tuossa kohdassa. Kysymysmerkin nähdessään hän taas tarkistaa aina, että se todella liittyy kysyvään päälauseeseen eikä epäsuoraan kysymyslauseeseen.
Kielentarkistaja selvittää, onko yskähtelevän etenemisen syynä liian pitkä virke, ajatuksen katkaiseva kiilalause tai substantiivivetoinen ilmaisutapa.
Kirjoitusta on tarkasteltava suurennuslasin kanssa silloinkin, kun ajatusjuoni ei tunnu kulkevan johdonmukaisesti tai kun lukeminen käy raskaaksi tarpomiseksi tekstihetteikössä. Pelkkä takkuisuuden havaitseminen ei riitä, vaan ongelma on pystyttävä osoittamaan ja joskus myös nimeämään. Kielentarkistaja siis selvittää, onko yskähtelevän etenemisen syynä esimerkiksi liian pitkä virke, ajatuksen katkaiseva kiilalause tai substantiivivetoinen ilmaisutapa.
Lähilukulikinäkö
Kielentarkistuksen lukutapa on jossain mielessä epäautenttinen, koska tekstiä tarkastellaan paljon likempää kuin oikeastaan on tarkoitus. Tällainen lukeminen on usein hyvin hidasta ja nykivää, kun samaa kohtaa jyystää edestakaisin eri vaihtoehtoja puntaroiden ja kokeillen: Onko tämä virke riittävän symmetrinen? Pitäisikö se jakaa useammiksi virkkeiksi? Olisiko sivulause tuossa lopulta parempi ratkaisu kuin lauseenvastike? Miten pitkän määriteketjun voisi purkaa? Usein teksti on jätettävä hetkeksi ja tehtävä koukkaus tietolähteille.
Tällaisessa lukutavassa piilee se vaara, että käsitys tekstistä kokonaisuutena hämärtyy, kun lukemattomat yksityiskohdat peittävät näkymän. Katsominen yhtä aikaa lähelle ja kauas on mahdotonta; samalla tavalla on mahdotonta lukea keskittyen samanaikaisesti tekstin pieniin rakenneosiin ja niistä muodostuvaan kokonaiskuvaan.
Hyvin tarkasta lukemisesta seuraa helposti eräänlainen likinäkö, jolloin on vaikea nähdä laajempia, tekstin sisältöön ja rakenteeseen liittyviä seikkoja, jotka kuitenkin ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin kieliasuun liittyvät ilmiöt. Tällaisia ovat vaikkapa ajatusten loogiseen esittämisjärjestykseen sekä pää- ja sivuasioiden väliseen tasapainoon liittyvät kysymykset. Myös esimerkiksi sitä tulisi arvioida, onko jako lukuihin, alalukuihin ja kappaleisiin toimiva ja ovatko kappaleiden väliset siirtymät luontevia. Kielentarkistajankin on siis päästävä pelkältä miten-tasolta mitä-tasolle.
Kirjoittajaa sparraamassa
Yleensä lukija on hyväntahtoinen ja tulkinnoissaan myötäsukainen. Hän haluaa parhaansa mukaan ymmärtää, mitä kirjoittaja tarkoittaa, vaikka olisi asiasisällöstä eri mieltä. Usein likimääräinen tai sinnepäinenkin ilmaisu saattaa riittää viestin välittymiseen. Kielentarkistaja puolestaan toimii kirjoittajalle eräänlaisena sparraajana, jonka kuuluukin tehdä kaikki ne väärät tulkinnat, joihin teksti suinkin tarjoaa mahdollisuuden.
Tätä kielentarkistaja ei tee ilkeyttään vaan osoittaakseen tekstin horjuvat kohdat, joihin lukijakin saattaisi myöhemmin jumiutua. Tarkoituksena on tuoda valoa hämäriin paikkoihin ja raivata monitulkintaisuuksien ryteiköt, jolloin kyytiä saavat esimerkiksi epätäsmälliset sanavalinnat ja epäselvät viittaussuhteet. Kirjoittaja voi lähettää tekstinsä maailmalle turvallisin mielin, kun sitä on kielentarkistus- ja editointivaiheessa koeteltu kunnolla.
Kielentarkistaja toimii kirjoittajalle eräänlaisena sparraajana, jonka kuuluukin tehdä kaikki ne väärät tulkinnat, joihin teksti tarjoaa mahdollisuuden.
Kielentarkistajan ei siis sovi hotkaista tekstiä kunnolla pureksimatta, mutta kriittisessä tai kyseenalaistavassa lukutavassa on siinäkin ongelmansa. Liikaa analysoiva, vaihtoehtoja edestakaisin pyörittelevä kielentarkistaja eksyy helposti merkitysten ja tulkintojen katakombiin. On myös hyvä muistaa, että liian tiuhaan seulaan jää siihen sellaistakin tavaraa, jonka kuuluisi sujahtaa sukkana läpi.
Liiankin tiukkaa vastakarvaa?
Monella sanalla on useita merkityksiä, ja lukiessa niistä oikea aktivoituu mielessä kulloisenkin tekstiyhteyden ja arkijärjen ohjaamana. Harvoin joutuu pohtimaan, milloin vaikkapa verbi laskea tarkoittaa laskutoimituksen tekemistä ja milloin madaltamista tai alentamista.
Tavallista on sekin, että samalla sanalla on semanttisesti mehevä, suhteellisen tarkkarajainen merkitys sekä kalpeampia ja epämääräisempiä merkityksiä. Klassinen ja monille tuttu esimerkki on verbi panna. Paneminen tarkoittaa monenlaista asettamista, sijoittamista tai tekemistä: Pane se pöydälle. Panin kirjeen postiin. Joukkue pani kaikki peliin. – Ja tietenkin sanalla on se merkitys, joka ensimmäisenä juolahtaa mieleen, vaikka kuinka pontevasti yrittäisi ajatella muuta.
Panna-verbi on jo monen mielessä menetetty iäksi, ja se korvataan usein vaikkapa laittamisella, pistämisellä tai asettamisella. Tällainen korjaaminen on oikeastaan tarpeetonta, koska se ei perustu todelliseen moni- tai vaikeatulkintaisuuteen. Tekstin lähiluku vastakarvaan aiheuttaa helposti sen, että aivan tavalliset ja kielenmukaisetkin ilmaisut tulee turhaan kyseenalaistaneeksi.
Kärsitkö tietämättäsi korkeasta verenpaineesta?
Tuttu lääkäri kieltäytyi määräämästä potilaalle lääkettä. Toki hän oli valmis kirjoittamaan potilaalle reseptin, olihan tämä selvästi hoitoa vailla. Ongelmana oli nimenomaan määrääminen – nykyaikainen lääkärihän ei määräile potilasta, vaan hoidosta keskustellaan ja sovitaan yhdessä. Määrätä-verbillä on kuitenkin suomen kielessä erikoismerkitys, joka liittyy nimenomaan lääkitystä koskevan kirjallisen ohjeen antamiseen. Kyse ei siis ole varsinaisesta käskemisestä tai komentamisesta. Tässäkin tapauksessa ongelmana on sanan katsominen liian läheltä tai väärästä kulmasta.
Toinen hankala, saman aihepiirin verbi on kärsiä. Ilman kontekstia sanasta tulee ensimmäisenä mieleen helvetin tuskat, itku ja hammasten kiristys. Kun tekstissä kerrotaan, että moni kärsii tietämättään korkeasta verenpaineesta, saattaa tarkasti lukeva jäädä pohtimaan sanavalinnan mielekkyyttä. Jos kärsiminen on kokonaisvaltaista kipua, henkistä tai fyysistä, voiko se olla tiedostamatonta?
Tässäkin pohdinnassa kyse on jumiutumisesta sanan tarkkarajaisimpaan ja helpoimmin avautuvaan merkitykseen. Kärsiminen tarkoittaa kuitenkin myös vaikkapa jonkin epäedullisen vaikutuksen alaisena olemista. Sanakirjaesimerkeissä kasvi kärsii kuivuudesta ja opetus tilanahtaudesta. Näyttää siis selvältä, että korkeasta verenpaineesta voi kärsiä, vaikka ei olisi koskaan mitannut verenpainettaan eikä kokisi vaivan vuoksi mitään oireita.
Kärsimyksen vastakohta on nautinto eli voimakas mielihyvä. Verbillä nauttia on kuitenkin muitakin merkityksiä kuin nautinnon kokeminen, vaikka se ensimmäisenä pulpahtaisikin mieleen. Esimerkiksi lääkkeen voi hyvin nauttia, vaikka se maistuisi kuinka pahalta ja vaikka tabletin tai liuoksen joutuisi taistelemaan kurkustaan alas.
Kun ruuvia vääntää muutaman kierroksen liian tiukalle, kielentarkistaja yllättää itsensä pohtimasta, saadaanko sydänkohtaus (eikö saamisessa ole liian positiivinen klangi?) ja harrastetaanko seksiä (rinnastuvatko petipuuhat postimerkkeilyyn ja puulaakijalkapalloon?). Silloin on aika nojata kunnolla taaksepäin ja ottaa hiukan etäisyyttä tekstiin.
Kaukaa näkee paremmin
Melkein kaikkiin kielentarkistajan murheisiin tepsii tekstin katsominen vähän kauempaa. Tämä vaatii kuitenkin sitä, että kirjoituksen ehtii lukea ainakin pariin kertaan. Myös ajallisesta etäisyydestä on iso apu. Kun lukukertojen välillä on riittävästi aikaa, tekstin ehtii unohtaa ja sen näkee toisella lukurupeamalla uusin silmin. Yhdellä kertaa ei lopulta pysty tarkkailemaan kovin montaa asiaa ja varsinkaan eri tasoille kuuluvia tekstin ilmiöitä.