Kielenkäytön pulmia. Naistenlehtien ”Aatami ja emäntänsä”
Artikkeli 2/1984

Esko Koivusalo

Kielenkäytön pulmia. Naistenlehtien ”Aatami ja emäntänsä”

Kielikellossa 2/1978 kiinnitettiin huomiota hänen-sanan poisjättöön sellaisissa lauseissa kuin ”Rehbinderin Kaisu ja miehensä Lasse ovat puuhaihmisiä”. Enin osa esimerkeistä oli kuvatekstejä tai otsikoita, tyyppiä ”Seppo Hanski ja appensa Per Olf Siren”. Tämä puhekielenomainen hänen-sanan poisjättö voi olla paikallaan pakinatyylissä, mutta eivät suinkaan kaikki kuvatekstit ja otsikot tarvitse tällaista kevennystä. Asiaan on syytä palata, koska tämä muoti leviää jo televisioonkin: ”Tallitoverinsa Niki Lauda lähtee huomenna seitsemännestä rivistä.” Tätä uutista ei ollut tarkoitettu pakinaksi.

Otan esimerkin Raamatusta: ”Ja he olivat molemmat, mies ja hänen vaimonsa, alasti eivätkä hävenneet toisiansa” (1 Moos. 2:25). Ensimmäisessä suomenkielisessä Raamatussa (vuodelta 1642) sama kohta kuuluu: ”Ja he olit molemmat alasti, Adam ja hänen emändäns, ja ei hävennet.”

Aataminaikuista kieltä, sanoo nykysuomalainen toimittaja Maija Mainio ja kirjoittaa ”mies ja vaimonsa”, ”Aatami ja emäntänsä”. Tätä tyyliä saatiin itsenäisyyspäivän jälkeen lukea lähes kaikista viikkolehdistä: ”Professori Matti Klinge ja puolisonsa Marketta.” (Suomen Kuvalehti 50/83.) Naistenlehdissä järjestys on yleensä toinen: ”Tässä maistelevat boolia sisustustaiteilija Liisa Juonio ja miehensä Jussi.” Ontuvaa, jos nykyistä suomen kirjakieltä on tavoiteltu. Hautausmaalta voi osua silmään risti, jonka alla lepäävät ”räätälimestari Matti Meikäläinen ja vaimonsa Maija”, mutta tällainen teksti ei ole nykysuomea.

Aarni Penttilä sanoo ”Suomen kielioppi” ‑teoksessaan, että kolmannen persoonan omistusliitteen yhteydessä täytyy olla pronominin genetiivi hänen tai heidän, jos omistusliitteinen sana on lauseessa subjektina. Esimerkiksi Seura-lehti ei halua noudattaa tätä ohjetta vaan kirjoittaa näin (23/1984, s. 2): ”Oopperalaulaja Pirkko-Liisa Tikka ja miehensä näyttelijä Esko Salmela ovat Pethmanien hyviä ystäviä.” Kirjakielen mukaan pitäisi sanoa ”hänen miehensä”. Tyylieroa havainnollistaa Raamatun esimerkki ”– – koska Jeesus ja hänen opetuslapsensa usein olivat kokoontuneet sinne” (Joh. 18:2). ”Jeesus ja opetuslapsensa” tuntuisi lattealta.

Hänen pitää siis olla mukana, jos omistusliitteinen sana on subjektina: ”Tässä maistelevat boolia viestintäneuvos Matti Mainio ja hänen vaimonsa toimittaja Maija Mainio.” Jos omistusliitteinen sana on objektina, toimittaja huomaa kyllä, onko uutisessa tarpeen hänen vai ei: ”Valokuvaajamme näki Korpilammella viestintäneuvos Matti Mainion ja vaimonsa Maijan” on käypää suomea, mutta Maija on tässä tapauksessa valokuvaajan vaimo. Jos kyseessä on neuvoksen oma vaimo, täytyy lause muotoilla toisin: ”Valokuvaajamme näki Korpilammella viestintäneuvos Matti Mainion ja rouva Maija Mainion (tai: – – hänen vaimonsa toimittaja Maija Mainion).”

En pyri sanomaan, että pitäisi aina kirjoittaa: ”Tässä maistelevat boolia viestintäneuvos Matti Mainio ja hänen vaimonsa Maija”. Jos kerran tasa-arvoon pyritään, miksi mainita toinen osapuoli nimeltään täydellisenä, toinen tuttavallisuutta tuputtaen vain etunimeltä? Usein myös toisella puolisolla on muukin titteli kuin pelkkä ”vaimo”, ”mies” tai ”puoliso”. Se pitäisi mainita siinä kuin nimekkäämmänkin puolison titteli, aivan kuten edellä Seura-lehden esimerkissä on tehty. Siis: ”Tässä maistelevat boolia viestintäneuvos Matti Mainio ja (hänen puolisonsa) toimittaja Maija Mainio”. Tuo ”hänen puolisonsa” lienee usein tarpeeton. Jos Mainiot eivät ole aviopari, kerrottakoon erikseen, että he ovat sisaruksia tai sattumoisin samannimisiä. Jos tasa-arvo tuntuu tavoittelemisen arvoiselta päämäärältä, kävisi myös ”Matti ja Maija Meikäläinen” tai ”Maija ja Matti Meikäläinen”. Yleensähän lehtikuvien kasvot ovat tuttuja, joten me lukijat emme joka kerta kaipaa tietoa tittelistä.

Jos halutaan takaisin vanhaan käytäntöön, on Setälän lauseoppiin palautettava esimerkki ”Akka lähti pois, kun miehensä tuli kotiin”. Kansamurteissa hänen voi jäädä subjektina olevan sanan edestä pois, kuten Eeva Linden on esimerkein osoittanut (Omaa ja vierasta, SKS 1963): ”Kaisa sano että lehmäns ontuu niin”; ”Poika meni kuuseen pakkoon ku äitinsäs selkään olis antanu”; ”Murehti sittek kun siittä ny emäntänsäk kuali”. Näissä tapauksissa hänen on jätetty pois päälausetta seuraavasta sivulauseesta. Kuvatekstit ja otsikot eivät ole tätä rakennetyyppiä. Kun kerran jo 1642 kirjoitettiin ”Adam ja hänen emändäns”, pysykööt toimittajat tällä kannalla. Lukijat tuskin kaipaavat senlaatuista tuttavallisuutta, jota tuo ”vaimonsa Maija” tavoittelee.

Esko Koivusalo