Tieteellinen kirjoittaminen, jota myös akateemiseksi kirjoittamiseksi kutsutaan, on tärkeä osa korkeakouluopintoja. Osittain siihen harjaantuminen tapahtuu pikkuhiljaa tieteellisen tekstin käytänteisiin sosiaalistumalla, mutta tieteellistä kirjoittamista myös opiskellaan osana pakollisia opintoja. Kielenhuolto lienee yksi eniten mielipiteitä jakavista tieteellisen kirjoittamisen opetussisällöistä. Osa opiskelijoista kaipaa sitä, joidenkin mielestä se taas on turhaa vanhan toistoa. Kielenhuollon opetus vaikuttaa olevan jossain määrin ristiriitainen asia myös tieteellisen kirjoittamisen opettajille.

Koska opetan itsekin tieteellistä kirjoittamista ja olen pohtinut kielenhuollon asemaa opetuksessani, halusin ottaa asiasta selvää pienellä haastattelututkimuksella (Piirainen 2014). Haastattelin viittä opettajaa, jotka opettavat tieteellistä kirjoittamista yliopistossa tai korkeakoulussa eri aloilla. Kysyin muun muassa heidän määritelmiään kielenhuollosta ja näkemyksiään siitä, mitkä kielenhuollon sisällöt ovat tärkeitä tieteellisen kirjoittamisen opetuksessa. Opettajien näkemykset poikkesivat toisistaan jonkin verran, mutta yhteistä tuntui kuitenkin olevan sen pohdinta, mikä olisi mielekäs tapa opettaa kielenhuoltoa.

Kielenhuollon määritelmät

Kielenhuolto on tapana jakaa kolmeen osa-alueeseen sillä perusteella, mikä on kielenhuollon kohteena. Yleisimmin kielenhuolto jaetaan kielen järjestelmän ja rakenteiden huoltoon, tekstinhuoltoon ja kielen aseman huoltoon. Kysyessäni haastateltavieni määritelmiä kielenhuollolle kaikki mainitsivat sekä tekstinhuollon että kielen järjestelmän ja rakenteiden huoltoon kuuluvan normatiivisen kielenhuollon.

Määrittelen itte kielenhuollon niin, että siinä on tietyt perusnormit, kuten oikeinkirjotusasiat ja pilkutussäännöt, mutta toisaalta tekstin sujuvuuteen liittyvät asiat, jotka on sit vähän laajempii.

Haastateltavien määritelmät osoittivat, että vaikka kielenhuolto on melko laaja käsite, jopa ammattilaiset, tieteellisen kirjoittamisen opettajat, tarkoittavat sillä erityisesti opetuksessa paljolti oikeakielisyyden näkökulmaa. Kielenhuollon opetuksen sisältöinä haastattelemani opettajat pitivät usein juuri normatiiviseen kielenhuoltoon liittyviä seikkoja, joita ovat esimerkiksi välimerkit (erityisesti pilkut), erilaisten viivojen käyttöä koskevat ohjeet, lauseenvastikkeet ja yhdyssanat.

Lienee varsin tavallista, että kielenhuolto nähdään lähinnä kielenkäytön normatiivisuuden kautta. Opettajien mukaan korkeakouluopiskelijallekin sana kielenhuolto tuo usein ensimmäisenä mieleen normit. Jos opiskelijoilta kysyy, millaisia kielenhuollon asioita he haluaisivat kerrata, vastaukset ovat melko yksipuolisia.

Niin, ne [opiskelijat] saattaa sanoa, että pilkkusäännöt kannattais kerrata, ja sit se on vaan sellanen yleisnimi sille, että monentyyppistä pitäis. Et niil ei välttämättä niinku oo käsitystä siitä, et mikä se kertaamisen kohde on.

Opiskelijoiden usein mainitsema toive ”pilkkusäännöt kannattais kerrata”, kertoo itse asiassa vain siitä, mitä opiskelijat pitävät kielenhuoltona. Opiskelijat eivät aina tiedä, mitä eivät osaa, eivät myöskään sitä, mikä kaikki voidaan katsoa kielenhuollon alaan kuuluvaksi.

Asennoituminen kielenhuoltoon

Tieteellisen kirjoittamisen opettaja on koulutukseltaan usein äidinkielen ja kirjallisuuden aineenopettaja, mutta tieteellisen kirjoittamisen opetuksella haastateltavat korostavat olevan muutakin annettavaa kuin perinteisellä äidinkielenopetuksella.

Et ei jäädä siihen, mikä olis tietysti äidinkielenopettajalle semmosta selkärangasta tulevaa ja helppoa opetettavaa, mutta sen oman aineen näkökulmasta, et mikä mielikuva jää siitä, et olemmeko vain pilkuntarkistajia vai onks jotain muuta, niin se oli ehkä se suurin motiivi et sinne ei painotettu sitä kielenhuoltoa.

Jotkut haastateltavistani viittasivat myös sellaiseen melko yleiseen asenteeseen, että kielenhuolto on puuduttavaa ja tylsää. Useammankin opettajan pelkona oli, että jos kielenhuoltoon keskitytään liikaa, erityisesti äidinkieleen oppiaineena negatiivisesti asennoituvat opiskelijat saattavat nähdä koko tieteellisen kirjoittamisen opetuksen annin olevan ”sitä samaa vanhaa pilkunviilaamista”. Vaikka kielenhuolto monille ehkä näyttäytyykin pilkunviilauksena ja nipotuksena, aineistoni herätti kuitenkin varsin mielenkiintoisen ja mielestäni aiheellisen kysymyksen siitä, onko tämä stereotypia sittenkään niin vahva kuin jotkut opettajat tuntuvat itsekin uskovan. Monet opiskelijat nimittäin pitävät kielenhuoltoa varsin tärkeänä.

Ja se on yllättävää, et vaik se [kielenhuolto] on semmonen, et mä muistan ite, varsinki alussa mä suhtauduin viel siihen oikee siel luennolla, niinku yritin ottaa sen tosi huumoril sillai, et joo et tää, et on lyhyitä viivoja ja sit vähän pitempiä viivoja, niinku et tää on tosi tämmöstä, et nyt nuttura tiukalle ja. Mut sit just varsinki niis tekstipajoissa oon huomannu, et sit ku niit on käyty, nii sielt tulee hirveesti kysymyksiä ja – – palautetta, et miksei meille opeteta enemmän tätä, että me tarvitaan tätä tietoa ja et jotenki monet sit kokee sen kuitenki hirveen tärkeeks ja hyödylliseks, että vaik ite saattaa pelätä, et ne ottaa sen jotenkin sellasena niuhottamisena.

Kielenhuolto kiinnostavaksi

Vaikka monet opiskelijat kenties suhtautuvatkin kielenhuoltoon myönteisemmin kuin uskotaan, tieteellisen kirjoittamisen opettajien on syytä pyrkiä hälventämään kielenhuoltoon liittyviä negatiivisia mielleyhtymiä. Jotkut haastateltavistani totesivat, että jos normit ovat monille opiskelijoille peikko, voi olla viisasta keskittyä esimerkiksi tekstin sujuvuuteen.

Mä oon aika paljon ite vedonnu yleensä ihan tälläsiin, niinku tämmösiinki asioihin, et jos se teksti on nopeesti ja helposti ymmärrettävissä, et lähinnä tälläset luettavuuteen ja ymmärrettävyyteen liittyvät asiat sit ehkä enemmän ku sitte varsinaiset tämmöset oikee–väärä-asiat.

Uutta mielenkiintoa kielenhuollon opetukseen tuo myös se, että opiskelijoille tarjotaan ”jotain muuta”, siis jotain sellaista, jota ei ole jo moneen kertaan aiemmissa opinnoissa käsitelty.

Ja sit toisaalta mä halusin siellä myös tehdä sen eron et ku opiskelijat todennäkösesti tulee semmosella oletuksella, et miksi nyt taas – – näitä niin ku äidinkielen juttuja. Et se ois ihan jotain muuta.

Entuudestaan tuttujen yhdyssana- tai pilkkusääntöjen sijaan voidaan tarkastella, millaiset kielenhuoltoon liittyvät heikkoudet ovat tavallisia nimenomaan tieteellisessä tekstissä. Esimerkiksi tällaisesta sopii parin haastateltavanikin mainitsema ”substantiivitauti”, jonka oireet pahimmillaan saavat kirjoittajan vaikkapa suorittamaan analyysin toteutuksen sen sijaan, että hän vain analysoisi. Myös esimerkiksi raskaat ja monimutkaiset lauserakenteet ovat tieteelliselle tekstille niin tyypillisiä, että moni opiskelija on niihin jo valitettavankin tottunut.

Kaksi haastateltavista kertoo keskittyvänsä opetuksessa sellaisiin tyypillisiin kielenhuollollisiin ongelmiin, jotka opiskelijan on mahdollista melko vähällä vaivalla oppia tekstistään korjaamaan. Näihin kuuluvat esimerkiksi juuri raskaat lauserakenteet.

Ja [opetan] myös sellasii juttui, jotka niitten opiskelijoitten on suhteellisen helppo korjata. Niinku et pienellä panostuksella vois saada jotain vaikutusta. Esimerkiks raskaat ja yksinkertasesti liian pitkät virkkeet on asia, joka on mun mielestä omasta tekstistä aika helppo diagnosoida ja se ei vaadi välttämättä niin kovin suurta ymmärrystä muuta ku sen, että hei, laitetaan tonne pari pistettä väliin. Se on must esimerkki sellasesta, mikä kannattaa käsitellä.

Lauserakenteisiin ja tyyliin liittyviä seikkoja on syytä käsitellä opetuksessa siitäkin syystä, että niiden oppiminen muualla on vaikeampaa kuin vaikkapa joidenkin oikeinkirjoitusasioiden. Opiskelijalle on palkitsevaa oppia jotain sellaista, mikä on otettavissa heti käyttöön.

Myös opetusmateriaalien kielen autenttisuuteen on mielestäni syytä kiinnittää huomiota. Korkeakouluopiskelijaa kiinnostaa todennäköisimmin sellainen kieli, jota opiskelualalla tai omassa työssä käytetään. Tämän mainitsi vain yksi haastateltavistani. Hän kertoi kielenhuollon diagnostisesta verkkotestistä, jota on ollut mukana laatimassa toisen korkeakoulun tieteellisen kirjoittamisen opettajien kanssa.  Kyseessä on teknisen alan opiskelijoille laadittu testi, joten siinä yhdistyvät sekä testi modernina houkuttavana opetustapana että spesifi ammattikieli.

Ne kaikki esimerkit on otettu nimenomaan tekniikan alan teksteistä, et se tuntuis opiskelijoista mielekkäämmältä.

Oma kokemukseni on se, että mitä täsmällisempiä oman opiskelualan kielellä ja termistöllä kirjoitettuja virke- ja tekstiesimerkkejä opiskelijoille tarjoaa, sitä kiinnostuneemmin he kielenhuollon ilmiöitä tarkastelevat. Käytännössä opiskelijoille alakohtaisesti räätälöityjen materiaalien laatiminen vaatii tietenkin resursseja ja vaivannäköä, joten yhteistyölle olisi tilausta.

Itsenäiseen kielenhuoltoon kannustaminen

Joidenkin opiskelijoiden mielenkiinto voi olla herätettävissä sillä, että heidät ikään kuin kutsutaan mukaan havainnoimaan kieltä ja kyseenalaistamaan kielenkäytön eri ratkaisuja. Kokemukseni mukaan opiskelijat saa helpostikin mukaan ruotimaan esimerkiksi käännöslainoja tai sellaisia muoti-ilmauksia kuin peräänkuuluttaa, olla keskiössä tai asiakaslähtöiset kokonaisratkaisut. Myös ajankohtaisten kieli-ilmiöiden pohtiminen kielenhuollon näkökulmasta saa monet hereille. Tätä kirjoittaessani on S-ryhmän lanseeraama hontojen halpuuttaminen herättänyt vilkasta keskustelua opetusryhmissäni.

Koska mahdollisuudet käsitellä kielenhuoltoa opetuksessa ovat varsin rajalliset, opettajalla on tärkeä rooli myös oikeanlaisten apujen äärelle johdattamisessa. Hän voi suositella sopiviksi katsomiaan kielenoppaita tai verkossa olevia materiaaleja. Ainakin itse katson yhä toiveikkaammin Kotuksen suuntaan, sillä Kielitoimiston sanakirja on jo julkaistu verkossa vapaasti käytettäväksi, samoin Kielikellon arkisto, ja alkuvuodesta 2015 avataan Kielitoimiston ohjepankki, hakupalvelu, josta voi etsiä ohjeita useimpiin tavallisiin kielipulmiin. Erityisesti diginatiivien sukupolven mielestä verkkopohjaiset kielenhuollon avut ovat todennäköisesti huomattavasti kiinnostavampia kuin perinteiset. Oma haaveeni on, että verkossa olisi jonain päivänä runsaasti myös ammatti- ja alakohtaisia kielenhuollon materiaaleja ja testejä.

Autenttisia esimerkkejä, ajankohtaisia ilmiöitä, kiinnostavia lähestymistapoja ja helppoja itsenäisen kielenhuollon apukeinoja. Näillä teeseillä pyrin itse kehittämään kiinnostavampaa kielenhuollon opetusta. Haastan kollegani tekemään samoin ja jakamaan hyväksi havaitsemiaan keinoja muillekin.

Aiheesta tarkemmin:

Piirainen, J. (2014). ”Olemmeko vain pilkun tarkastajia?”– opettajien näkemyksiä kielenhuollon roolista tieteellisen kirjoittamisen opetuksessa. Ainedidaktiikan syventävien opintojen tutkielma. Helsingin yliopisto, opettajankoulutuslaitos.