Säädösten mukaan Kotimaisten kielten tutkimuskeskukselle kuuluu mm. suomen, ruotsin ja saamen kielen huolto. Tutkimuskeskuksessa kielenhuoltoa hoitavat kielitoimisto, nimitoimisto ja ruotsin kielen toimisto. Saamen kielen huolto on tutkimusarkisto Suomen suvun tehtävänä. Myös Suomen murteiden sanakirjan ja Vanhan kirjasuomen sanakirjan toimittajien asiantuntemusta tarvitaan usein kielenhuollon ratkaisuihin.

Kielenhuollon tehtävä on kahtalainen. Ensinnäkin on huolehdittava siitä, että yhteiskunnalla on käytettävissään ilmaisukykyinen kirjakieli. Tässä mielessä kaikki kirjakielemme kehittäjät Mikael Agricolasta alkaen ovat olleet kielenhuoltajia. Toiseksi kielenhuollon on huolehdittava siitä, että kirjakielestä annetut suositukset ja ohjeet tulevat yleiseen käyttöön ja että kirjakielen käyttö yhteiskunnan eri lohkoilla sujuu häiriöittä.

Normien julkistaminen

Kirjakielen normit ja säännöt on esitetty kieliopeissa ja -oppaissa sekä sanakirjoissa. Normit ovat vakiintuneet käyttöön vuosisatojen kuluessa. Usein luullaan erheellisesti, että kielenhuoltajat tekevät lähes viikoittain päätöksiä kielenkäytön normeista ja jopa luovat uusia normeja. Enin osa normeista on itse kielessä, niitä eivät luo kielenhuoltajat. Kun kirjakieli on muodostunut useasta murteesta, on vuosisatojen varrella jouduttu päättämään, minkä murteen normi otetaan kirjakielen käytänteeksi. Sitä mukaa kuin kirjakieli on vakiintunut, näitä päätöksiä on tarvinnut tehdä yhä harvemmin.

Mistä sitten joudutaan päättämään? Puhekielestä ei ole saatu tarkkaa osviittaa siihen, miten kieltä on kirjoitettava: milloin käytetään isoa alkukirjainta, milloin käytetään pilkkua tai jotakin muuta välimerkkiä, miten vierasperäiset sanat kirjoitetaan. Näistä täytyy antaa suositukset. Usein joudutaan ottamaan kantaa siihen, onko uusi ehdotettu sana suositettava käyttöön vai ei. Kielenhuoltajat eivät kuitenkaan päätyökseen keksi uusia sanoja, niin kuin usein luullaan. Useimmat ehdotukset tulevat kieliyhteisöstä, ennen kaikkea nopeasti kehittyviltä tekniikan erikoisaloilta.

Kielenkäytön ongelmat

Kielenhuollon toinen päätehtävä on huolehtia siitä, että yhteiseksi ilmaisuvälineeksi sovittu kirjakieli täyttää tehtävänsä yhteiskuntaelämän eri aloilla. Kielenhuoltajan on kysyttävä, kyetäänkö kirjakielen avulla hoitamaan sujuvasti kaikki ne ilmaisutehtävät, joita nykykulttuurimme nostaa esiin. Kritiikkiä on esitetty. Valitetaan, ettei kansalainen ymmärrä oikeuden päätöstä, verottajan ohjeita eikä eläkkeensä perusteita. Potilas ei ymmärrä, mitä lääkäri hänelle puhuu. Edusmiehemme eivät aina saa riittävän hyvin selvää suunnitelmista, joita asiantuntijat ovat heidän päätettäväkseen laatineet. Myös kirjakielen normien opettamiseen liittyy pulmia. Seuraavassa tarkastellaan kielenhuollon kohderyhmiä, ensiksi sitä ryhmää, joka vanhastaan on ollut kielenhuollolle tärkein.

Äidinkielen opetus

Kielenhuollon tärkeän perustehtävän hoitavat oppivelvollisuuskoulun äidinkielenopettajat. He opettavat uudelle sukupolvelle kirjakielen normijärjestelmän, jota nuoriso tarvitsee selviytyäkseen erikoisopinnoissaan ja työelämässä. Äidinkielenopettajat ovat tähän saakka onnistuneet tehtävässään hyvin. Vaikeuksia saattaa aiheutua siitä, että äidinkielen opetukselle on sälytetty monia muitakin tehtäviä kuin kirjakielen normijärjestelmän opettaminen ja kielenkäytön harjoittelu.

Käsitteiden epäselvyyttä näyttää aiheutuneen siitä, että oikeakielisyys 1960-luvun alussa muutettiin kielenhuolloksi. Kun uudelle sukupolvelle opetetaan kirjakielen säännöt, on lähinnä kyseessä oikeakielisyyden opettaminen. Jos asiatekstissä käytetään kirjakieleen kuulumatonta muotoa tai ilmausta, tehdään kielivirhe. Tältä kannalta on edelleen täysi syy puhua oikeasta ja väärästä, siis myös oikeakielisyydestä, vaikka sanalla itse asiassa tarkoitetaan ”kirjakielisyyttä”.

Hallinnon tai markkinoinnin palveluksessa olevien on pystyttävä käyttämään myös puhuessaan kieltä, joka ei olennaisesti poikkea kirjakielestä. Olisi toivottavaa, että tällainen yleispuhekieli opetettaisiin heille jo koulussa. Pedagogiseksi ongelmaksi näyttää nousseen se, pitääkö äidinkielenopettajan puhua tunnilla nuorison omaa kieltä vai onko hänen käytettävä malliksi kelpaavaa yleispuhekieltä. Nuorison oma kieli on tyypillistä reviirikieltä, jonka tehtävänä on paitsi välittää sanomia myös ilmentää yhteenkuuluvuutta. Vaikka aikuinen puhuisikin nuorten reviirikieltä, hän ei pääse heidän yhteisönsä jäseneksi. Nykykäsityksen mukaan aikuisen ei pidä pikkulapsellekaan puhua lastenkieltä. Myöskään nuorisolle aikuisen ei tarvitse opetuksessa ainakaan yläluokilla puhua nuorison kieltä. Ei ole osoitettu, ettei nuoriso ymmärtäisi aikuisten yleispuhekieltä, kunhan puhe vain ei ole koukeroista viranomaiskieltä. Nuorilta jää koulussa saamatta tärkeä taito, jos he eivät opi hallitsemaan yleispuhekieltä. Opettajien – muidenkin kuin äidinkielenopettajain – esimerkki on ratkaiseva.

Äidinkielen opetuksen tavoitteiden kannalta on vahingollista, jos muiden alojen oppikirjoissa rikotaan normeja, joita äidinkielen tunnilla opetetaan. Tämän vuoksi olisi tärkeää, että kaikkien oppikirjojen kieli olisi moitteetonta kirjasuomea. Tämän tavoitteen varmistamiseksi kielenhuoltajien olisi saatava antaa lausunto uusien oppikirjojen kieliasusta.

Tärkeä kohderyhmä ovat myös kääntäjät ja tulkit. Heidän koulutustilaisuuksiinsa kielitoimisto on pyrkinyt antamaan luentoapua, ja he käyttävät myös aktiivisesti kielenhuollon palveluksia.

Korkeakoulujen kielikulttuuri

Ylioppilasaineista saa sen yleiskuvan, että abiturientit kirjoittavat varsin sujuvaa suomea. Mistä sitten aiheutuvat ne kielenkäytön ongelmat, joita näillä samoilla ihmisillä on myöhemmin yhteiskunnassa? Ruostuuko heidän taitonsa korkeakouluissa ja ammattiin erikoistumisen taipaleella? Akateemisen koulutuksen syvä eriytyminen saattaa aiheuttaa tämäntapaisia vaaroja. Opiskelu on huomattavalta osin alan erikoissanaston opettelua. Tällöin helposti etäännytään siitä kielestä, jota kieliyhteisön jäsenet jokapäiväisissä toiminnoissaan käyttävät.

Ammattitermit ovat tehokkaita ajattelun ja viestinnän välineitä. Sen vuoksi pitkälle koulutettu ihminen käyttelee niitä huomaamattaan silloinkin, kun hän yrittää puhua tai kirjoittaa yhteiselle kansalle. Yhteinen kieli – yleiskieli – toimii kuitenkin eri ehdoilla kuin ammattikieli. Tästä aiheutuvat ongelmat ovat kielenhuollon jokapäiväistä työmaata. Eri tieteenalojen akateemisessa opetuksessa olisi kiinnitettävä enemmän huomiota ymmärtämisvaikeuksiin, joita erikoisalan ammattisanaston yksisilmäinen käyttö yhteiskunnassa aiheuttaa. Korkeakoulun tulisi kannustaa opiskelijaa kirjoittamaan oman alan asioista selkeästi, oppialan rituaaliset kaavat hyläten.

Korkeakoulujen eri tiedekuntiin on järjestetty suomen kielen opetusta, ja opiskelijoiden kirjallisia tuotteita arvioidaan myös kielenkäytön kannalta. Tälle kielenhuoltotyölle pitäisi löytää tarkoituksenmukaiset toimintatavat. Jos tiedekunnassa vallitseva kirjallinen esitystapa on pitkälle kanonisoitunutta, suomen kielen lehtorin on vaikea saada muutosta aikaan. Tällöin hänen tehtäväkseen helposti jää vain tarkastaa, ovatko pilkut oikeissa kohdin. Tämä on turhauttavaa työtä, jos samalla joutuu huomaamaan, että tarkastettava teksti on rakennepiirteidensä takia valistuneellekin maallikolle toivottoman vaikeaselkoista.

Suomen kielen opetuksella korkeakoulujen eri tiedekunnissa on ratkaistavanaan huomattavia menetelmäongelmia. Tavoitteeksi olisi asetettava esimerkiksi oikeustieteellisessä tiedekunnassa se, että valmistuvat juristit kykenevät kirjoittamaan säädöksiä ja päätöksiä, joita tavallinen kansa ymmärtää. Nähtäväksi jää, hyväksyvätkö akateemiset opettajat tämän tavoitteeksi. Vielä vaikeampi tämä kysymys saattaa olla teknillisissä korkeakouluissa: suostuvatko professorit ottamaan tavoitteeksi sen, että yhteiskunnalliseen suunnitteluun osallistuvan insinöörin on osattava kirjoittaa oman erikoisalansa kysymyksistä kansantajuisesti?

Joukkoviestintä

Tärkeä kielenhuollon kohderyhmä ovat joukkoviestinnän tuottajat. Lehdistö, radio ja televisio luovat kielenkäytön malleja, joita herkästi seurataan.

Valtakunnallisten päivälehtien kielenkäyttö on jotakuinkin tyydyttävää. Se ei ole rikkeetöntä, mutta on liioittelua väittää, että päivälehdissä toistuisivat tavan takaa samat pahat kielivirheet. Julkista sanaa käyttävien piiri on viime vuosikymmeninä suuresti laajentunut, kuten tasa-arvoon pyrkivässä yhteiskunnassa sopii odottaakin. Tästä aiheutuu kirjavuutta, jonka vanhoillisesti ajattelevat helposti leimaavat kielenkäytön turmeltumiseksi.

Todellinen vaara lehdistön kielenkäytölle on tällä hetkellä virasto- ja suunnittelukielen paine. Hallinnon, etujärjestöjen ja puolueiden tiedottajat suoltavat lehtiväelle tekstiä, joka usein on pikemminkin asioita peittelevää kuin niitä täsmällisesti ilmaisevaa. Hallinnon tekstituotteet ovat yleensä kapulakieliseen komiteatyyliin laadittuja. Tämän ilmaisutavan piirteet ovat vähä vähältä saaneet sijaa myös lehtikielessä.

Radion ja television kielenhuollossa nousee esiin kysymys, millaista on hyvä vapaa yleispuhekieli. Mitään todellista puhekieltä ei tietenkään ole esitys, joka on kirjoituskielen luentaa. Jos toimittaja kirjoittaa sanottavansa etukäteen ja haluaa silti säilyttää puheessaan tuoreuden tunnun, hänen on tiedettävä puhekielen ja kirjoituskielen rakenteelliset erot. Hyvä yleispuhekieli ei ole paikallismurretta eikä slangia.

Yleisradion toimittajien kielenkäyttöä on julkisuudessa moitittu melko jyrkästi, osittain kohtuuttomastikin. Arvostelijat unohtavat helposti esimerkiksi sen, että urheilu on perimmältään leikkiä, niin vakavaksi kuin vallanpitäjät ja urheilujohtajat sen joskus tekevätkin. Ei urheilukilpailua tarvitse selostaa samoin sanoin ja äänenpainoin kuin valtiopäivien avajaisia. Aiheellisesti on moitittu mm. vierassanojen ääntämystä ja puhetekniikan yleistä hataruutta. Jos mielipide arvostelusta muodostetaan vain sen perusteella, mitä lehtien yleisönosastoissa ja yleisradion Kielikorva-ohjelman kysymyksissä on tuotu esiin, toistuvia virheitä ei lopultakaan ole kovin monia. Ne on eri yhteyksissä toimittajille osoitettu. Olen ollut todella hämmästynyt siitä, etteivät viestit ole menneet perille. Ymmärtääkseni toimittajan oma etu vaatisi, että kuulijat keskittyisivät sanoman sisältöön, eivät sen muotoon. Jos toimittajan kielenkäyttö antaa jatkuvasti aihetta kritiikkiin, hänen työnsä päätarkoitus toteutuu ontuvasti. Kielenhuollolla on yleisradiossa vielä paljon tehtävää.

Hallinnon ja oikeudenkäytön kieli

Pääkohteena kielenhuollolla on viime vuosina ollut hallinnon ja oikeudenkäytön kieli. Sen verran kuin voimia yleensä voidaan keskittää, ne on keskitetty tälle lohkolle. Sitä mukaa kuin hallinto on paisunut ja suunnittelu on hallinnossa lisääntynyt, hallinnon kieli on käynyt vaikeaksi ymmärtää. Oikeudenkäytön kielessä ymmärtämisvaikeudet ovat vanhempaa perua. Lopullinen sekaannus syntyy, kun yhteiskuntatieteiden koulutuksen saanut suunnittelija yrittää kirjoittaa niin kuin juristi.

Julkishallinnon kielenkäytön ongelmat ovat kärjistyneet suurten yhteiskunnallisten uudistusten toteutuksessa. Suuri mullistus pyyhkäisi yli Suomen, kun kansakoulut ja nimekkäät oppikoulut ja lukiot muuttuivat erilaisiksi ala- ja yläasteiksi. Ennen kylän keskuksena oli koulu, nyt kokoontumispaikkana on ala- tai yläaste. Urheiluseuran nyrkkeilyharjoitukset pidetään yläasteella, Kuhmon kamarimusiikkijuhlilla pidetään korkeatasoisia konsertteja kirkonkylän ala-asteella. Opettajat soittelevat kielitoimistoon saadakseen tietää, ovatko he opettajana yläasteessa vai yläasteella. Myös kansanterveyslaki toi kieleemme paljon uusia aineksia. Paikallislehdessä ei enää voi kertoa, että joku merkkihenkilö on kuollut sairaalassa. Nykyisin kuollaan terveyskeskuksen vuodeosastolla.

Kielenhuoltajat eivät vastusta yhteiskunnallisia uudistuksia. Kuitenkin he toivovat, että vastaisissa uudistuksissa harkitaan perusteellisemmin niitä nimityksiä, joita uusille yksiköille annetaan. Niiden tulisi sopeutua luontevasti vallitsevaan kieliperinteeseen. Byrokraatit eivät saisi myöskään omaksua käyttöönsä kieltä, jonka avulla kansalaisia hämätään. Kun Matti Meikäläisen asuinkorttelia ruvetaan saneeraamaan, hän ei tiedä, ruvetaanko sitä hajottamaan vai onko tarkoituksena tehdä peruskorjauksia. Suunnittelijat haluavat ilmaista rakentamisen ja repimisen samalla sanalla. Se on hämäystä.

Hallinnon ja oikeudenkäytön kieleen on yritetty vaikuttaa koulutuksen avulla. Hovioikeuksissa ja eräissä lääninoikeuksissa on järjestetty koulutustilaisuuksia, jotka ovat saaneet varsin myönteisen vastaanoton. Ainakaan hovioikeudet eivät pidä kiinni kirjoitustavasta, jota ihmisten on vaikea ymmärtää. Valtionhallinnossa koulutustilaisuuksia on järjestetty kymmenissä eri yksiköissä. Myös niissä on ilmennyt halua muutokseen. Eri asia on, miten muutos voidaan käytännössä toteuttaa. Esimiehet vaativat usein, että on kirjoitettava niin kuin tähänkin saakka on kirjoitettu. Nuorten yritteliäisyys kompastuu tavallisesti tähän.

Virkamies joutuu kirjoittaessaan ajattelemaan myös sitä, että hän on vastuullinen sanoistaan. Tämän vuoksi hän käyttää teksteissään mielellään kaavoja, jotka on todettu oikeiksi ja lainvoimaisiksi. Olisi siis kyettävä luomaan uusia kaavoja. Yhtenä esteenä on tällöin lainsäädännön vanhentuneisuus. Päätöksissä joudutaan usein siteeraamaan lakia. Jos laki on vaikeaselkoinen, sitä olisi selitettävä omin sanoin, mutta harva virkamies uskaltaa lähteä tälle tielle. Kestää kauan, ennen kuin vanhentuneet lait saadaan kirjoitetuksi uudelleen sellaiseen asuun, että ne vastaavat yhteiskunnan tämänhetkistä kielenkäyttöä.

Valtiovallan myönteistä suhtautumista osoittaa se, että on asetettu erityinen virkakielen komitea laatimaan ohjeita siitä, miten hallinnon ja oikeudenkäytön kieli saataisiin selkeämmäksi ja ymmärrettävämmäksi.

Erikoisalojen sanastotyö

Erikoisalojen sanastotyössä on vanhastaan tarvittu kielimiesten apua. Tekniikan osalta näiden tehtävien hoito on viime vuosina suuresti kohentunut. Tekniikan alojen järjestöt perustivat erityisen Tekniikan Sanastokeskus ry:n, jonka tehtäväksi tekniikan termityö annettiin. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus on tehnyt Tekniikan Sanastokeskus ry:n kanssa sopimuksen, jonka perusteella tutkimuskeskus pitää yllä erityistä tekniikan sanastokeskusta. Vuoden 1980 alusta sanastokeskuksessa on ollut kaksi kokopäivätoimista työntekijää. Tekniikan piirissä sanastokeskus on saanut hyvän vastaanoton, sen palveluksia kysytään runsaasti. Tavoitteena on perustaa mm. ATK-pohjainen termirekisteri. Tähän avautuu nyt hyvät mahdollisuudet, kun Kotimaisten kielten tutkimuskeskus on saanut oman tekstinkäsittelyjärjestelmän.

Myös muiden alojen sanastotyöhön kielenhuoltajat osallistuvat. Lääketieteessä on nopean kehityksen johdosta jatkuvasti uusien termien tarvetta. Suomen Standardisoimisliiton kanssa kielitoimistolla on yhteistyösopimus, jonka tarkoituksena on varmistaa se, ettei yleisölle anneta kahdenlaisia ohjeita.

Ruotsinsuomalaisten kieliongelmat

Ruotsinsuomalaisten kieliongelmia hoitamaan perustettiin 1975 ruotsinsuomalainen kielilautakunta, jonka neuvontayksikkö toimii Tukholmassa. Vaikka Suomi yhteiskuntana on pääpiirteiltään samanlainen kuin Ruotsi, yksityiskohdissa on monia eroja, jotka heijastuvat kielenkäyttöön. Yhteiskunnalliset uudistukset toteutetaan Ruotsissa yleensä muutamaa vuotta aikaisemmin kuin Suomessa. Uudistukset täytyy sanoittaa ruotsinsuomalaisille suomeksi jo ennen kuin niitä ryhdytään toteuttamaan Suomessa. Aina tuo ruotsinsuomalainen ilmaus ei sitten kelpaakaan Suomessa, koska uudistus toteutetaan meillä ehkä hieman eri muodossa kuin Ruotsissa. Ruotsinsuomalaisten ongelmat ovat esimerkki siitä, miten yhteiskuntien erot ilmenevät kielessä.

Yleisö

Yleisöä palvelee kielitoimiston päivittäinen puhelinneuvonta. Tänä vuonna vastataan arvioita 12 500 puhelintiedusteluun. Painetta palvelun lisäämiseen olisi runsaasti, mutta kielitoimisto ei voi kiinnittää tähän tehtävään väkeä nykyistä enempää. Päätyönä on näet laatia sellainen jokamiehen sanakirja, jonka jokainen kielenkäyttäjä voisi hankkia. Tällöin myös tiedustelujen tarve vähenisi.

Yleisölle vastataan myös kirjeitse ja sanomalehtien yleisönosastoissa. Neuvoja jakaa lisäksi kielenhuollon tiedotuslehti Kielikello, jonka jokainen voi tilata Valtion painatuskeskuksesta.