Kielen vaihtelu, kielen muuttuminen ja b, d, g
Keskustelua 1/1996

Klaus Laalo

Kielen vaihtelu, kielen muuttuminen ja b, d, g

Keskusteltaessa siitä, kuuluvatko soinnilliset klusiilit b, d ja g suomen äännejärjestelmään, näyttää olevan vaikeaa päästä yhteisymmärrykseen; näkemyseroja voi odottaakin, sillä ääntämyksessä esiintyy sekä puhuja- että tilannekohtaista vaihtelua, eikä ole käytettävissä riittävästi tietoja siitä, millaisina nämä äänteet todella tuotetaan.

Näyttää siltä, että eri mielipiteiden esittäjät ymmärtävät suomen kielen jossain määrin eri tavalla. Taustalla on ainakin kielen alueellinen vaihtelu: itämurteiden alueella, missä esimerkiksi Pielavedellä syntyneen Nuutisen juuret ovat, äänteet b, d ja g ovat ainakin puhutussa kielessä olemattoman harvinaisia, toisin kuin sillä kaksikielisellä alueella, jolta esimerkiksi Ikola tai Törnudd-Jalovaara ovat kotoisin; tämä alueellinen ero heijastuu siinä, mikä kunkin mielessä kajastelee aitona ja todellisena, omakohtaisesti tuttuna puhesuomena.

Alueelliseen vaihteluun liittyy sekin, että b, d ja g eivät edusta vain sivistyneistön arvovaltaista ääntämystä, vaikka niiden käyttäjillä yleensä onkin kontakteja vieraisiin kieliin. Esimerkiksi Helsingin vanhassa slangissa, jossa on runsaasti lainoja ruotsista ja venäjästä, b, d ja g ovat olleet varsin yleisiä, kuten ilmenee vaikkapa Arvo Turtiaisen runoista tai Pentti Liutun vuonna 1951 valmistuneesta suomen kielen laudaturtyöstä ”Helsingin slangin keskeistä sanastoa”. Mukana on paitsi suoranaisia lainoja ruotsista ja venäjästä (esim. buli, deekis, dille ja gubbe) myös slangille ominaista pyrkimystä erottua yleiskielestä, mikä näkyy sellaisissa muunnoksissa, joissa alkuperäinen soinniton konsonantti on korvattu vastaavalla soinnillisella (esim. bonjata, vrt. venäjän ponimat´).

Mutta myös kielen käyttötilanteita koskeva variaatio on syytä ottaa huomioon. Olisi kohtuutonta edellyttää joka tilanteessa huolellista soinnillisten klusiilien ääntämistä, mutta julkisessa viestinnässä normit ovat ainakin näihin asti olleet tiukempia. Pakinoitsijat ja pilapiirtäjät vitsailevat juuri julkisesti esiintyvien kustannuksella (esim. ”Lipanonin Pie-, anteeksi Peirut”), ja tällöin tarkoituksena on hassutella tapakulttuuriin liittyvien poikkeamien kustannuksella – televisiossa kun mm. uutistenlukijoilta, sääennusteita esittäviltä meteorologeilta ja kuuluttajilta on totuttu odottamaan paitsi puheen huolellisuutta myös tietynlaista (kohtalaisen väritöntä) pukeutumista jne. Tällaisella vitsailulla on pitkät perinteet, sillä jo d:n edeltäjän ajoilta on aivan kansanomaisia esimerkkejä vanhalle ja väistyvälle ääntämykselle naureskelusta: aikoinaan r-ääntämys levittäytyi entiselle l:n alueelle sellaisten pilkkahokemien voimalla kuin älä velä selänpoika siitä mälänneestä köylenpäästä, se on velessä mäläntyny eikä se pilä tai yhteenlankeamisilla (setä – selkä, koto – kolo) herkutteleva ja tähdentävästi r-alkuiseen sanaan päättyvä olin seittemän vuotta selälläni vanhassa kolossa renkinä.

Osaltaan soinnillisten klusiilien asemaa tukee sekin, että suomessa on yhä enemmän sellaisia aivan erimerkityksisiä sananmuotoja, joiden välinen ero on yksinomaan klusiilien soinnillisuuden varassa; aiemmissa puheenvuoroissa on esitetty muutamia tällaisia minimipareja (mm. Garbo – Karpo). Vaikka varsinaista sekaantumisen vaaraa ei yleensä pääsekään syntymään siksi, että asiayhteys ohjaa oikeaan tulkintaan, niin tällaisten parien vaikutuksesta kuitenkin soinnillisuuden viestinnällinen merkitys kasvaa ja kielitaju herkistyy; herkistymisestä ovat osoituksena erilaiset sanaleikit – monesti oivaltavat kielenkäyttäjät käsittelevätkin kielen erikoisuuksia juuri sanaleikkien avulla. Klusiilien soinnillisuudessa esiintyvällä vaihtelulla leikittelyyn perustuu esimerkiksi alaluokkalaisen esittämä kysymys abiturientille eli abille: ”onks kivaa olla abina?”

Voisi ennustaa, että lisääntyvien kielikontaktien vaikutuksesta puhesuomessa yleistyy taipumus ääntää b, d ja g yhä selvemmin soinnillisina ja että tällainen ääntämys tuntuu tulevaisuudessa yhä useammasta luonnolliselta. Pisimmälle kehitys on ehtinyt d:n ääntämisessä; myös sellaisia minimipareja kuin kadon – katon, madon – maton on kohtalaisen runsaasti. Kyse ei niinkään ole siitä, ettei soinnillisia klusiileja olisi helppo tuottaa, vaan asenteista: jos nämä äänteet jostakusta tuntuvat vierailta tai jopa hienostelevilta, on selvää, että hän harvemmin käyttää niitä puheessaan. Ääntämyksen vähittäiseen muuttumiseen liittyy luonnostaan vaihtelu, ja tällaista vaihteluvaihetta elämme nykyisin.
Klaus Laalo