Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen eli kodikkaasti Kotuksen henkilöstössä on lyhyessä ajassa tapahtunut paljon muutoksia. Koko talon johtajaksi valittiin Pauli Saukkosen jälkeen viime kesänä Pirkko Nuolijärvi. Hän on kaikkiaan kolmas Kotuksen johtaja. Kielenhuolto-osaston eli Kielitoimiston vastuuhenkilöksi, johtavaksi kielenhuoltajaksi, valittiin Pirjo Karvonen, jonka sukunimi on nyttemmin Hiidenmaa.

Tehtävät ovat kummallekin uusia, mutta talo on tuttu. Pirkko Nuolijärvi on aikoinaan ollut Kotuksessa Suomen murteiden sanakirjan toimittajana. Murteiden kirjoon tutustuminen oli hyvä johdatus myös muuhun kielelliseen variaatioon, vaihteluun, joka sittemmin oli Nuolijärven tutkimusaihe hänen muuttajien kielenvaihtoa koskevassa sosiolingvistisessä väitöskirjatyössään. Hän on tutkinut ja opettanut kieltä myös Helsingin yliopistossa, Uppsalan yliopistossa sekä viimeksi Helsingin kauppakorkeakoulussa ja keskusteluntutkijana selvittänyt muun muassa poliittisten televisiokeskustelujen kielenkäyttöä.

Pirjo Hiidenmaa on tullut Kotukseen aikoinaan – lähes kaksikymmentä vuotta sitten – tekstintarkistajaksi. Siinä työssä hän sai kipinän omaan erikoisalaansa tekstintutkimukseen todettuaan, että pitää selvittää, mitä kaikkea muuta hyvässä tekstissä on kuin moitteeton pintamuoto, pilkut ja alkukirjaimet kohdallaan. Sittemmin hän on tutkinut laajasti erilaisia tekstejä oppikirjojen kielestä (josta on tehnyt väitöskirjan) Euroopan unionin kieleen. Hän on myös pannut vireille Kotuksen tutkimusosaston hallinnon kieleen pureutuvan tekstintutkimushankkeen. Viimeksi mainitusta voi lukea enemmän tässä lehdessä olevasta Pirjo Hiidenmaan ja Vesa Heikkisen artikkelista Kuka muuttaa virkakieltä ja miten? (ks. Lue myös).

Kieli ja valta

Molemmat ovat hyvin tietoisia kielen yhteiskunnallisesta ulottuvuudesta ja siitä, että ovat itsekin vallankäyttäjiä tai ainakin vaikuttajia kielentutkimuksen ja kielenhuollon asioissa – tutkimuskeskus kaikkine aloineen on niin iso laitos, että sen painotuksilla on merkitystä ja sen vetäjä on paljon haltija. Vaikuttajan asema tarjoaa mahdollisuuden toteuttaa kielipoliittisen ohjelman (Kielikello 2/1998: Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen kielipoliittinen ohjelma, ks. Lue myös) periaatteita käytännössä. Kielipolitiikkakin on yhteisten asioiden hoitoa, siihen kuuluu myös vaikkapa vaikuttaminen siihen, että yhteiskunnassa opetus ei jaa kansaa kahtia – kielestä, ja sitä myötä vallasta, osallisiksi ja osattomiksi.

Tieto kielestä helpottaa asioiden hoitamista. Yhä enemmän tekstien kanssa tekemisissä olevien kansalaisten valmiudet argumentoida lisääntyvät kielitiedon myötä; mahdollisuus valintoihin lisääntyy. Esimerkiksi kahden vaihtoehdon välillä tasapainotteleva toimittaja voi tiedon perusteella tehdä omat päätelmänsä, omat valintansa – onko juuri tässä yhteydessä tärkeämpää olla ehdottoman täsmällinen vai sopisiko kansantajuinen ilmaisu paremmin.

Kieli ja valta kytkeytyvät toisiinsa: sanojen välissä voi olla sanomatonta, joka myös voidaan saada näkyviin kielentutkimuksen keinoilla, oli kyse sitten pankkien tiedotteista tai mistä tahansa, kielihän liittyy kaikkiin elämänaloihin. Parhaimmillaan kielitieto (kuten muukin tieto) tarjoaa elämänhallinnan välineitä ja auttaa yksilöä ymmärtämään myös itseään.

Kielellinen ilmastomme

Suhtautuminen kieleen heijastelee yhteiskunnan kulloistakin asenneilmastoa ja ilmapiiriä. Kun yhteiskunnassa vallitsee avoin, vapaa ja salliva ilmapiiri, myös suhtautuminen kieleen voi olla joustavaa. Kielenhuollon nykyrooliin kuuluu selkeiden ohjeiden lisäksi antaa välineitä, joiden avulla kielenkäyttäjät tulevat tietoiseksi kielestään, osaavat tehdä tilanteen mukaisia valintoja ja myös vapautuvat stereotypioista, esimerkiksi siitä, että suomen kieli olisi menossa pilalle tai peräti kuolemassa. Totta kuitenkin on, että kysyjän ja vastaajan maailmat joskus törmäävät, sillä käsitys kielestä voi olla hyvinkin erilainen. Usein kieleen suhtaudutaan tyyliin: ”kieli köyhtyy, nuoriso ei osaa enää puhua”. Sen, että monilla on aito huoli tällaisista asioista, pitäisi saada tutkijat pohtimaan, mitä kaikkea näiden lausahdusten taustalla on. Millaista sitten on se kieli, jota nuoriso puhuu, kun nuoriso kuitenkin puhuu!

Tutkimuskeskus arkistoineen tarjoaa aineistoja pohdinnoille, ja myös yhteistyö esimerkiksi eri yliopistojen kanssa on itsestään selvää. Kotuksen uusi puhekielen tutkimusyksikkö antaa uudenlaisia mahdollisuuksia tutkimukseen. Onhan puhetta uuden kielioppihankkeenkin aineistona, ja monet juuri puhekieleen liittyvät kysymyksenasettelut sivuavat myös tekstintutkimuksen kohteena olevia asiatyylisiä tekstejä.

Tutkimuskeskuksen tiedonvälityskeinoja ovat sanakirjat ja muut julkaisut, esitelmät ja artikkelit. Tärkeä väline on myös Kielikello. Niitä kaikkia tarvitaan yhtaikaa; tieteellistä, populaaria ja pedagogista, sillä näin tieto kielestä leviää kieliyhteisölle. Kotuksen tehtävänä ei kuitenkaan voi olla valmiiksi pureskellun ”kevyttiedon” tuottaminen. Kieleen liittyvät asiat, kuten nimet ja sanojen alkuperä, kiinnostavat lukijoita ilman, että niistä tarvitsisi tuottaa viihdeaineistoa.

Mikä kielessä harmittaa?

Näkyvällä paikalla olevien puhetta ja kirjoitusta tarkkaillaan tavallista enemmän: tähän ovat Pirkko Nuolijärvi ja Pirjo Hiidenmaakin törmänneet. Esimerkiksi lehdessä ilmestyneen haastattelun jälkeen yleisö saattaa puuttua johonkin sanontaan – jotkut ovat vaikkapa sitä mieltä, että tutkimuslaitoksen johtajan on sopimatonta käyttää ”arkista” sanaa fiksu. Kieli on hyvin herkkää aluetta, ja Kotuksen edustajille esitetään usein vaatimuksia myös jonkinlaisen kielipoliisin toimista, kun kansalaisia ärsyttää jokin kielenkäytön, vaikkapa radion tai television kielen, piirre.

Entä onko mitään, mikä heitä itseään erityisesti ärsyttäisi nykyisessä kielenkäytössä? Molempien vastaus liittyy vuorovaikutukseen. Pirjo Hiidenmaa mainitsee keskustelun ja keskustelemattomuuden. Tämä tulee tuskastuttavasti näkyviin esimerkiksi kokouksissa, joissa aikaa kuluu siihen, että jokainen puhuu vain omaa asiaansa viittaamatta muihin ja kommentoimatta heidän ajatuksiaan. Kunpa osattaisiin tehdä päätelmiä toisen puheesta, jatkaa siitä, viedä keskustelua eteenpäin. Koko keskustelukultturissa on paljon kehittämisen ja kehittymisen varaa.

Pirkko Nuolijärvenkin kommentti aiheeseen koskee puhekulttuuria: häntä harmittaa joskus puhumattomuus tilanteen, esimerkiksi kokouksen, aikana ja sanottavan jättäminen jälkikeskusteluun. Pitäisi päästä rohkaisevaan keskustelukulttuuriin, jossa jokainen uskaltaa avata suunsa. Tähänhän nykyisin pyritäänkin jo koulun äidinkielenopetuksessa.

Näköalapaikka

Kotus on monen kielen talo, jossa tutkimuksen ja huollon kohteena on eri vaiheessa olevia kirjakieliä. Tutkimuslaitoksemme taitaa olla ainoa maailmassa, jossa on mukana muitakin kuin vain maan viralliset kielet. Niinpä Kotus on oivallinen näköalapaikka kielen kehityksen tarkkailuun. Vakiintuneen kirjakielen, kuten suomen ja suomenruotsin, ongelmat ovat toisenlaisia kuin vaikkapa romanikielen, jossa esimerkiksi oikeinkirjoitusnormeista vasta nyt tehdään päätöksiä. Myös suomalaisen viittomakielen sanakirjan teko on pioneerityötä.

Lasten suusta

Sekä Pirkko Nuolijärvi että Pirjo Hiidenmaa ovat työkseen tekemisissä viranomaisten ja tutkimuksen kielen kanssa. Molemmat sanovat kuitenkin saavansa jatkuvasti kielellisiä ahaa-elämyksiä myös lastensa kanssa seurustellessaan. Lasten tapa nähdä ja kuulla maailma avaa joskus omatkin silmät ja korvat. Miten paljon kertoo lapsen herkkyydestä kielen piilomerkityksille se, että hän kuultuaan lauseen ”Humanistikin voi olla hyvä liikemies”, pystyy tulkitsemaan kin-partikkelin piiloviestin ja kysyy sosiolingvistiäidiltään: ”Mitä vikaa on humanisteissa?” Tai miten Nalle Puhin monikerroksisuus kirkastuu sitä omille lapsille lukiessa, kun ”sääolosuhteiden parantumisesta” kertovalla tekstillä on sanottavaa sekä lapselle että virkakieltä tutkivalle äidille.